Hairahduin miettimään eräänä päivänä, millaista se on, kun Nokista joskus - toivottavasti vasta vuosien ja vuosien ja vuosien päästä - joudun luopumaan. Ajatusketju oli kerrassaan kauhea ajatella. Noki on niin tärkeä ja sillä on niin suuri osa elämässäni. Se luottaa minuun, ja minä luotan siihen. Minä olen sen elämän keskipiste ilman pienintäkään liioittelua. Ruoka, minä ja agility - Noki ei kaipaa muuta. Noki on harrastuselämässä ajatusteni jatke: se lukee ajatukseni ja minä sen ajatukset.
Polveni on kipeä, joten suuremmat agilityhurvittelut jäävät tulevaisuuteen. Oltiin kuitenkin sen verran Ojangossa, että Noki pääsi edes vähän synttäröimään. Autosta ulos ponnahti silmät päässä pyörien synttäripoika, jonka sai hiljaiseksi lykkäämällä tennispallon suuhun. Pallo suussa ja pukkihyppymäisiä loikkakoikkasia korvat hulmuten pompahteleva Noki sai omistajansa jälleen niin iloiseksi. Tehtiin keinua muutamia kertoja ja Noki oli jokaisesta suorituksesta yhtä innoissaan. Hupsu, hassu, kiihkeä.
Polveen sattui ihan huolella Varkauden kisojen jälkeen. Sitten se meni aika hyvin ohi, palatakseen taas uudestaan. Ja Artjärven kisoissa viime viikonloppuna fiilis oli kylmää kaurapuuroa, kun juokseminen ei vaan onnistunut. Tai näennäisesti pystyin kyllä juoksemaan, mutta en sillä tavalla, miten oikeasti juoksen. Eikä se sitten edes yllättänyt, että koirat tekivät kohtuullisen omituisia virheitä ja varsinkin Pika ei tuntunut irtoavan yhtään kauempana oleville esteille oikein millään. Eipä kai, kun takuulla oudoksutti minun juoksuni rytmin outous.
Eipä siinä auttanut kuin varata aika ortopedille. Etukäteen mielessä pyöri ties mitkä painajaiset siitä, että päivämäärällä 30.7.2015 lääkäri kieltää lopullisesti treenaamisen ja kisaamisen. Helpotuksen määrää ei voi edes kuvailla, kun lääkäri totesi heti ensimmäisenä, että nivelessä ei ole rikkoa eivätkä nivelsiteet (tai ristisiteet? ovatko ne sama vai eri asia, maallikko ei tiedä) ole vaurioituneet. Todennäköisesti kyseessä on juoksijan polvi, polven limapussin ärtyminen tai pahimmassa tapauksessa polven kierukan vamma. Magneettikuvat, lepoa ja särkylääkettä.
"Sä juokset noilla sun polvilla vielä 70 vuotta", sanoi lääkäri. Kiitin ja leijuin kotiin.
Toissapäivänä Pika tutustui Maijan vauvaan ja osoittautui kerrassaan ystävälliseksi vauvojen kanssa. Tänään mentiin Ojankoon kera Maijun, Indin, Hipin ja Lilyn (1v). Eipä ole aiemmin ollut mahdollisuuksia esitellä koirille taaperoita, joten Pika pääsi näyttämään luonteensa ominaisuuksia itselleen uudessa tilanteessa.
Pika on ihmisystävällisyydessään vertaansa vailla. Erityisen mukavaa Lilyyn tutustumisessa oli se, että vaikka Lilyllä oli Pikan pallo ja oltiin agilitykentällä (joskin jo treenien päätyttyä), Pika kohteli Lilyä rauhallisen ystävällisesti. Se kulki Lilyn perässä, nuuskutteli ja välillä töpsötteli puuhaamaan omiaan. Välillä pallo oli Pikalla ja välillä Lilyllä.
Aivan älyttömän mukavaa oli myös Lilyn suhtautuminen Pikaan. Maiju sen niin hyvin sanoikin: Lilylle koirat ovat niin tavallinen osa arkea, että suhtautuminen Pikaan oli ystävällisen välinpitämätöntä. Lily ei juossut Pikan perässä tai säikkynyt Pikan lähestyessä. Niinpä Pikkari sai parhaalla mahdollisella tavalla näyttää ihmisystävällisyytensä rennoimmat ja lempeimmät puolet.
Vaikka Pika tykkää susta. Ja susta. Ja susta.. Se ei silti tunkeile seuraan. Se ei ole samalla tavalla välinpitämätön vieraita kohtaan kuin Noki, ja olen aina sanonut, että Noki on luonteeltaan täydellinen. Mutta täytyy sanoa, että vaikka Pika on ihmisten suhteen erilainen, sosiaalisempi ja avoimempi, sen luonne on kyllä silti Nokin luonteen kanssa yhtä timanttinen.
Kahvitauko ja tietokone. Kola nukkuu jaloissani sohvan vieressä. Noki nukkuu sohvalla. Pika on puoliksi sohvalla ja puoliksi lattialla ihan Kolan lähistöllä.
Liikautan jalkaani, mutta en koske yhteenkään koirista. Lähtee liikkeelle tapahtumaketju, joka hihityttää minua. Muita ei hihitytä.
Kolan terävyys tulee ilmi juuri tälläisissä tilanteissa. Jalan liikautuksen ääni ja puolen metrin päässä hengaileva Pika saavat Kolan tekemään silmänräpäystä nopeammin tulkinnan: Pika kosketti minua! Ei tarvita kosketusta, pelkkä liikkeen ääni riittää. Ja Kolallehan oma tila on sen elämän tärkein resurssi. Makaavaan Kolaan koskeminen on muilta koirilta aivan ehdottomasti ja poikkeuksetta kiellettyä.
Kola murahtaa kovalla äänellä, nousee hetkessä jaloilleen ja "väistää kosketusta" eli kuulemaansa ääntä. Pika reagoi yhtäkkiseen aggressiiviseen käytökseen omalla tavallaan: se jähmettyy ja alkaa murista. Vieressä nukkuva Noki on lopettanut nukkumisensa, ahdistuu ja alkaa murista.
..ja vasta tässä vaiheessa Kola alkaa tulkita tilannetta. Ensireaktio murahduksineen ja pystyyn sinkoamisineen on tullut jostakin ydinjatkeen tietämiltä ja varmaankin yhtä suuren suunnittelun tuloksena kuin jos itse kosket vahingossa sormellasi tulikuumaa keittolevyä ja käsi vetäytyy salamannopeasti pois. Toimintaa ei ehdi ajatella. Toiminta vain käynnistyy.
Ja kun Kola alkaa tulkita tilannetta, ilme sen kasvoilla vaihtuu. Äreä "puolustan-tässä-itseäni-varmalta-kuolemalta" -ilme vaihtuu ahdistuneeseen "mitäs-helvettiä" -ilmeeseen, kun se tajuaa, että Pika murisee sille, ja Nokikin vaikuttaa hermostuneelta ja on asettuneena Kolaa kohti. Kola ikään kuin herää todellisuuteen tajuamatta, miksi sille muristaan. Ja siinä vaiheessa minua alkaa naurattaa.
Kola yrittää ymmärtää tilannetta. Kenelle Noki murisee? Miksi Pika murisee Kolalle? Miksi emäntä nauraa eikä näytä vihaiselta? Kola jatkaa murinaa, mutta äänensävystä pystyy kuulemaan, ettei se enää ole hyökkäysmielialalla, vaan murina kuulostaa epävarmuudelta. "Mitä hittoa te mulle murisette?!" Pika murisee sen kuuloisena, ettei arvosta vähääkään näitä yllättäviä syyttömänä niskaan saatuja kirosanoja, mutta toisaalta se ei todellakaan ole aikeissa lähteä tappelemaan. Noki mitä todennäköisimmin murisee Pikan murinalle, mutta koska se on sijoittuneena Kolaa kohti, on tilanne Kolalle vähintäänkin outo. Eihän Noki ikinä koskaan milloinkaan murise Kolalle.
Ojennan käteni ja nauraen keskeytän tilanteen. "Tuu Kola tänne." Kola lukee minun mielialaani, kääntyy tilanteesta pois ja astelee käteni alle rapsutettavaksi: "Noi mustavalkoiset on ihan sekaisin, ja mä en tollaseen järjettömään toimintaan viitti osallistua. Voit vaikka rapsutella mua, okei? Jospa noi sekopäät rauhoittuisi.." Pupillit kutistuvat koko silmän peittävistä vähitellen normaaleiksi. Jäykkä niska pehmenee. Jos Kola olisi ollut omasta mielestään hyökkäävänä ja tilanteen käynnistävänä osapuolena, se tuskin olisi kyennyt väistämään tilanteesta pois. Nyt se näytti enemmänkin altavastaajalta, joten luokseni poistuminen tuntui varmaankin järkevältä ja turvalliseltakin, sillä mustavalkoiset eivät näyttäneet tappeluun halukkailta, ainoastaan ärtyneiltä.
Mustavalkoiset eivät pysty näkemään Kolan mielialan muutosta, koska Kola on siliteltävänä sohvan käsinojan takana. Niinpä Pika tekee väistäneen Kolan osalta jälkitarkastuksen. Se astelee hivenen epävarmoin ja jäykin askelin Kolan eteen kylki kohti Kolaa. "Testing.. Testing.. One, two, three.. Testing.." Kola ei reagoi Pikaan murinalla tai jäykistelemällä - tai ylipäätään mitenkään. "Ooookkei, ei täs sit mitään. Jatketaan päiväunia, jätkät. Reitti selvä. Kuitti."
Käytiin tänään lauman kanssa kylässä Maijalla. Komppu-mies pääsi suosiolla häkkihoitoon, sillä talouteen on muuttanut pieni vauva vauvanen. (Katsokaa Kolan häkistä tursuavaa tukkaa! Katsokaa sen ilmettä! En kerrassaan voi olla nauramatta.)
Hehän ovat kuin kaksi marjaa:
Ressu Korppikotkanen, sarjakuvahahmo
Kola Perronen, koomikko
Mustavalkoisista Pika on jo kertaalleen käynyt moikkaamassa vauvaa. Silloin Pika oli elävä kysymysmerkki. Pika ei kertakaikkiaan voinut ymmärtää, mistä eliölajista mahtaa olla kysymys. Viiden pisteen vihje otettiin kurkistelemalla vauvaa. Kolmen pisteen vihje saatiin kiertelemällä maassa istuimessa pötkötellyttä vauvaa. Ja yhden pisteen vihje nuuskittiin vauvan varpaista. Mutta ei. Ei ratkennut Pikkarille tämä mysteeri. Joku outo eläinlaji, joka haisee maidolle.
Tänään Pikkari köpsötti katsomaan vauvaa ja oli jälleen aavistuksen hämmennyksissään. "Taas toi tyyppi! Eikä se _vieläkään_ ole oppinut puhumaan tai kävelemään! Outo!" Hämmästys kesti juuri sen hetken, että Pikkari totesi, että "äh, tää on edelleen ihan samanlainen kuin viimeksi". Sen jälkeen Pikkari toimi vauvan kanssa ihan niin kuin kaikkien muidenkin kanssa. Se tepsutteli ja töpsötteli siellä ja täällä hyväntuulisena ja lopulta pötkähti nukkumaan ruokailemassa olevan vauvasen viereen sohvalle.
Nokin suhtautuminen vauvaan oli juuri sitä, mitä voi odottaakin. Nokihan on perheen pikkuäiskä, joka pistää aamuisin Pikkarin hiukset järjestykseen, putsaa sen silmät ja korvat, ja sovittelee Kolan ja Pikan erimielisyydet. Niinpä Noki jätti minut omaan arvooni ja hakeutui kerta toisensa jälkeen Maijan ja vauvan luokse. Eikä Noki tee niin koskaan. Se on minun koirani sataprosenttisesti. Ei sitä kiinnosta juuri koskaan kukaan muu kuin minä. Mutta vauva ja Maija tekivät poikkeuksen sääntöön. Noki asettui ihan vauvan lähelle ja istui siinä ihan rauhassa paikallaan, vaatien välillä kuonolla tai tassulla tönäisemällä Maijalta rapsutusta. Noki ei häslännyt tai oudoksunut vauvaa. Se vain istui siinä rennon ja rauhallisen näköisenä, unohti minut ja keskittyi vauvaan ja Maijaan.
Vauva ruokailee ja mustavalkoiset osallistuu.
Kolasta on sanottava vielä sen verran, että vaikka se näyttääkin häkissään enemmän kuin synkältä, häkki oli sille vierailun ajan äärimmäisen hyvä ratkaisu. Kolan pakka leviää Maijan Juhanista ihan kokonaan ja Kola asettuu välittömästi vahtiasemiin, karjuu ja mekastaa. Mutta eipäs karju, kun on häkissä. Kola aivan selvästi ymmärtää, että häkin vaikutus on molemminpuolinen. Kola ei voi vaikuttaa ympäristöönsä, JA ympäristö ei voi vaikuttaa Kolaan. Niinpä Kola korppikotkaili hiljaa ja rentona ympäristössään tapahtuvista asioista huolimatta. :)
Siellä Itä-Helsingissä.. Eikö se ole aika.. Mutta oot viihtynyt? Vaikka se on vähän.. Uskallat lenkkeillä iltaisin? Ai ihan metroaseman vieressä? Huh. No mut kiva, jos tykkäät..
Ja se paras, eräältä ei-helsinkiläiseltä rehtorilta vuosia sitten kuultu: "Sinne Itä-Helsinkiin nyt et ainakaan mene töihin! Siellä on kamalaa!"
Eilinen iltalenkki alkoi tavalla, joka kasvatti elimen otsaan. Naantalinaurinkona hymyillyt mies tuijotti minua ja laumaani. Ja sehän ei ole mikään ongelma, päin vastoin. Mutta se on, että Naantalinauringon vieressä niska bortsu-notkolla, etukumarassa väijyen ja laumaani lihakset jännittyneinä ja pistävästi tuijottaen kulki näennäisen rennosti ja hihna löysällä rhodesiankoirauros (tai joku vastaava). Tuijottajat hidastivat kohdallani ja hetken näytti siltä, että mies haluaisi pysähtyä bondaamaan. "NOKI. ANNA. OLLA. *synkkä tuijotus laumaani*" Enemmän käsky oli suunnattu miehelle. Että ymmärtäisi pitää koiransa hihnasta kiinni jos ja kun se sinkoaa laumaani kohti ohitushetkellä. Koira nimittäin näytti täsmälleen siltä, että se valmistautuu ärähtämään. Ärähdystä ei missään vaiheessa tullut, mutta oma laumani veti täydet kierrokset kaakkoon rhoden törkeästä provokaatiosta. Olisi hurjasti tehnyt mieli kysyä mieheltä, että tiedostaako hän itse, miten huonosti kyseinen koira käyttäytyy, vaikka hihna pysyykin löysällä eikä koira edes ärähdä vastaantulijalle. Että vastaavaa toimintaa ihmiseltä olisi, kun kulkisi pitkin kyliä tappokatseella vastaantulijoita tuijottaen ja nyrkit iskuasennossa. Ja että myös minua pelotti kyseisen koiran elekielen katseleminen, koska Naantalinaurinko näytti niin tietämättömältä siitä, mitä hänen koiransa parhaillaan tekee.
Ärtyneenä jatkettiin lenkkiä. Kunnes Itä-Helsinki läimäytti irti edellisestä välikohtauksesta.
Ehdin rekisteröidä, että vastaan kävelevä ikäiseni nainen kaartaa kulkuaan minua kohti ja tuijottaa hymyillen. Nykäisin Kolan selän taakse ja ennakoin sitä, että nainen tulee kysymättä koskemaan koiriani. (Paria minuuttia aiemmin arviolta 8-vuotias turkkilaistyttö oli luvan kysyttyään rapsutellut mustavalkoisia, antanut niille nameja ja käskenyt istumaan ja antamaan tassua ja ihastellut, miten ihania mustavalkoiset ovatkaan.)
Mutta nainen ei missään vaiheessa kiinnittänytkään katsettaan koiriin, vaan tuijotti minua ja hymyili.
"Mä kysyn sulta nyt tosi oudon kysymyksen *tässä välissä aivoni yrittivät raksuttaa vimmatusti ja keksiä, mitä nainen aikoo kysyä*... Niin että.. Haluaisitko sä säkillisen kuivalihaa sun koirille?"
"Ööö.."
"Mulla on laukussa säkillinen naudan kuivalihaa. Kuivasin sen töissä ylijäämälihoista mun kaverin koiralle, mutta se ei tarviikaan niitä lihoja.. Niin jos sä haluut ne sun koirille?"
"Ööö.. No.. Öö.. Miksipä ei!"
"Aattelin, että annan ne sit jollekin, jolla on koiria. Kun muuten ne menisi roskiin."
Nyt jääkaapissa on varmaankin yli parisen kiloa puolikuivaa naudanlihaa ja mieli tuntuu iloiselta vielä nukutun yön jälkeenkin. :)
Näitä hassuja ja lievän outoja kohtaamisia sattuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Ihmiset jakavat minulle ja laumalleni positiivista ja ajoittain koomistakin huomiota yllättävänkin avoimesti. Lapset osaavat äärimmäisen taitavasti kysyä lupaa rapsutella koiriani. Aikuiset tuijottavat hymyillen. "Onko toi pienin ton isomman mustan lapsi?" kysyi eräs laitapuolen kulkija viime viikolla ja kuunteli hymyillen, kun kerroin, että ovat kaikki poikia ja eivät suoranaisesti lähisukua keskenään. Mieleen ei tällä hetkellä tule ainoaakaan ikävää kohtaamista, jossa minulle ja koirilleni olisi tahallaan aiheutettu pahaa mieltä. Naantalinaurinkokin mitä ilmeisimmin kuvitteli jakavansa hyvää mieltä ympäristölleen.
Muutama päivä sitten kävin katsomassa, joko mustikat olisivat kypsiä. Osa oli, osa ei ollut. Niinpä poimittua tuli vain muutama desi. Tuolla reissulla kuitenkin kävi ilmi, että Pikkari rakastaa mustikoita. Se pinkoi kutsuttuna luokse, kun tajusi, että luoksetulosta saa mustikan.
Tuo samainen oppivainen otus seuraili tänään Husön metsissä mustikanpoimintapuuhiani vain hetken, minkä jälkeen se halusi osallistua. Taivutin varvun Pikan nähtäväksi ja NOM NOM NOM. Pika mussutti onnellisena varvusta marjat suuhunsa. Sen jälkeen herra Poimuri olikin jo niin hätäinen, etten meinannut ehtiä taivuttaa uutta varpua Pikan eteen. Se nuuhkutti sinne ja tänne ja hamusi varpuja, lehtiä ja marjoja. Eikä aikaakaan, kun Pikkari siirtyi omille mättäilleen poimimaan marjoja ja minä poimin toiselta mättäältä. Pikkari jaksoi poimia marjoja melkoisen pitkään. Harmi, ettei se osaa käyttää poimuria ja ämpäriä.
Torstain treenien jälkeen reisi ei tuntunut kipeältä. Pyrin toki myös olemaan rasittamatta jalkaa. Eikä jalka Rauman ensimmäisillä radoilla tuntunutkaan pahalta. Vähän kankeaa, ei muuta.
Pikkarin eka rata meni ihan hyväntekeväisyyteen, kun Pikkari loikkasi ensin puomin ylösmenon ja sen jälkeen teki BÄTMÄN-loikan myös alasmenolta. Agilityeläimen keskittyminen oli lähinnä siinä, että "JOS PIDÄN MAHDOLLISIMMAN PALJON METELIÄ, NIIN HYVÄ SIITÄ TULEE!" No ei tullut. :D Käveltiin pois radalta.
Nokin eka rata meni todella mainiosti, suorastaan kuin tanssi. Mutta sitten perhanan apina keksi, että A:lta voi tulla myös alas myös heti huipun ylittäneen laukan jälkeen. BOINK. A oli radan kolmanneksi viimeinen este ja keskellä loppusuoraa, joten en pystynyt mitenkään reagoimaan boinkkiin, kun itse olin Nokin edellä juoksemassa jo kohti maalihyppyä. Aika olisi riittänyt hopealle, ja kun mitään muuta virhettä A:n loikan lisäksi ei tullut, niin kyllä rehellisesti vähän otti aivoon. Samperin rakki. :D Päätös oli, että seuraavalla radalla sekä Pikkari, että Tiitiäinen marssitetaan jäähyaitioon kontaktin jälkeen, jos sama porsastelu jatkuu.
Nokin toisella radalla jalassa tuntui lievää jäykkyyttä, eikä juokseminen ollut ollenkaan rentoa. Toinen rima putosi ja sen jälkeen rata muuttuikin minun päässäni ihan puhtaasti treeniksi. Pysäytin kunnolla puomille ja sinne se pysähtyi. :) A:lla olin ihan varma, että Noki boinkkaa uudelleen, mutta mitä ilmeisimmin Noki oli jo lähdössä huomannut, että "jahas, neiti on vähän kireenä tänään". :D Ei tehnyt rentoa hyvää A:ta, mutta teki osuman ja oikean määrän laukkoja, joten päästiin jatkamaan rataa. Toinenkin rima putosi jossain vaiheessa, joten juostiin kympillä maaliin.
Pikkarin toinen rata oli Hilpi Yli-Jaskarin varsin hauska agirata, jossa puomia ei sitten ollut ollenkaan. Rata alkoi niin, että ensimmäinen hyppy syötti suoraan kakkosesteenä olevien keppien avoimeen ensimmäiseen väliin. Lämppäesteille joku oli ihan suorastaan yllättäen rakennellut juurikin tämän asetelman, joten käytiin sitä siellä sitten testaamassa. Ensimmäisellä ja toisella suorituksella Pikkari ryysäsi ekaan väliin lujaa, eikä edes yrittänyt kääntyä tokaan, vaan ihan suosiolla lasketteli menemään vasta kolmanteen väliin. :D Joopa joo. Mutta sainpahan sitten kuitenkin Pikan keskittymään ja tehtiin kaksi onnistunutta suoritusta lämmittelyesteillä. Ja kuinka ollakaan, homma toimi myös kisaradalla! :) Kolmoshypyllä melkein monotan Pikaa kylkeen, kun olen ohjauksesta myöhässä. Pika ei kuitenkaan hätkähdä tai ryhdy leikkimään pahoinpideltyä pehmolelua niin kuin se on pari kertaa tehnyt, kun homma on mennyt sen mielestä turhan paljon vapaapainihenkiseksi. ;) Saan Pikan jopa poikittaiselle hypylle, jonka suorittamista häiritsee edessä häämöttävä putken suu. (!!!!!) Kehitys kehittyy! Hetkeä myöhemmin karjaisen P I K A! kun edessä on jälleen putki, johon ei saa mennä. Lievän kaarratuksen jälkeen ollaan vältetty sekin hämyputki. Oujes! Kolmanneksi viimeinen este on se A, jolla Noki loikkasi. Kiihdytän oman vauhtini ja katson, kun Pika tulee A:sta alas. Ihan selvä hyvä osuma! Mutta. Samalla sattuu reiteen oikein huolella. Onneksi edessä on enää kaksi hyppyä, jotka Pika suorittaa virheettömästi. Nolla! Siihen kuitenkin päättyy meidän agipitsi ratasuoritusten osalta. Jalka ei anna myöten juosta.
Pikkarin nolla tönöttää tuloslistalla kolmantena Monan Inkerin ja Esterin jäljessä aina viimeiseen koiraan asti. Mutta niin siinä vain käy, että Spike-sheltti pistelee Pikkaria nopeammin ja pudotaan neljänneksi. Kärkikolmikko ei kuitenkaan voi ottaa vastaan sertejä, joten Pikan tassuun ojennetaan sen agilityuran toinen agilityserti. :) Näitä ei voidakaan sitten ottaa vastaan kuin vasta aikaisintaan ensi vuoden Saariselän kisoissa.
Pikan kanssa yhteistyö on vielä niin sattumanvaraiselta ja kaoottiselta tuntuvaa, että allekirjoittaneen sydäntä rutistaa onnesta ja hämmästyksestä, kun tuollaisella "oho potkaisin koiraani oho PIKA oho AAARGH pika ei sinne TÄNNE PIKA AAAAA!" -radalla kyetään sijoittumaan 50 koirakosta neljänneksi. :D
Sunnuntaiaamuna valkenee totuus, etten kyllä vain pysty juoksemaan. Tai pystyisin kokeilemaan, mutta en uskalla. Tea ottaa kopin, kun ehdotan, että juoksisi Nokin kanssa yhden radan. Ihan hurjan jännää. Eihän se Noki vieraan kanssa mene kunnolla, se keinuhepoilee, ehkä karkaa radalta omistajan luo, mutta kokeillaan silti, eihän siinä mitään menetä! Tean ja Nokin astellessa radalle jännittää huomattavasti enemmän kuin itse Nokia ohjatessa. Lähdössä Noki istuu kiltisti (ja hiljaa) Tean viereen ja kääntää katseensa minuun. Olen jotakuinkin täysin varma, että vapautuskäskystä Noki lähtee minun luokseni. Höpsis.
Peruin sunnuntaiaamuna kaikki Pikan radat, siirsin ensimmäisen Nokin radan Tealle ja jätin viimeisen Nokin radan itselleni. Kyllä jalka kestää, kun lämmittelen kunnolla. Iltaa kohden epäilys kasvaa ja kun näen illan viimeisen radan, varmistuu ajatus, etten viitsi lähteä testaamaan. Tea vaihdetaan Nokin kartturiksi ja sinne ne kiitävät. Ensimmäiset neljä estettä Noki kiltteilee ja tekemisestä puuttuu raivo. Mutta ensimmäisestä putkesta ulos syöksyy oikeaan mielentilaan päässyt Tiitiäinen. Homma alkaa luistaa ja maaliin - ja nollalla seitsemännelle sijalle - juoksevat Noki ja Tea. Noki tulee Tean ohjauksiin niin hitsin nätisti, että myönnän olevani ylpeä otuksestani. Flipit toimivat kuin rasvattu!
Katsokaa nyt, miten hienosti ne menee!
Ihan ensimmäinen yhteissuoritus. Keinu on ihan kauhea, ja onneksi Tea pistää sikailijan tekemään keinun uudestaan. Uusimisen jälkeen Noki irtoaa ETEEN-käskyllä mielestään maalisuoraa minua etsimään, ei se yleensä ihan noin tehokkaasti lähde eteen-lähetyksellä yksinään rataa tekemään. ;)
Iinan treeneissä eilen tuli aivan nappitreeniä sekä Nokille että Pikalle. Harmillisesti oma reisilihas venähti Nokin treenin lopussa, joten Pikan kanssa ei kokonaista rataa päästy tekemään. (Pakko säästää jalkaa Rauman kisoja varten.)
Treeni alkoi maajoukkuekarsintojen lauantain toiselta radalta tutulla hyppy-rengas-hyppy -pätkällä, jossa Noki karsinnoissa pudotti kolmosriman. Eipä ollut Nokilla pienintäkään ongelmaa taipua tiukasti kolmoselta, kun menin tekemään ohjausta kolmosen kauemman siivekkeen viereen. Kutsuin Nokin lähtöpaikalta, otin askelen kohti ponnistuspaikkaa ja sitten lähdi jo ohjaamaan radan jatkoa, joka jatkui samaan suuntaan kuin karsinnoissa. Nokille sopi kuin nenä päähän se, että olen staattisesti kutsumassa, enkä ota askeltakaan kolmosen suuntaan. Noki tulee minua kohti täysillä ja kokoaa ponnistukseen, vaikkei liikkeessäni ole mitään jarruttavaa.
Pikalle vastaava ohjaus ei sopinut yhtään niin hyvin. Oikeastaan se ei sopinut Pikalle yhtään. :D Pika tuli kyllä täysillä minua kohti. ..ja aika lujaa myös ohjauksen läpi leiskauttaen kolmoselta juurikaan jarruttelematta pitkäksi. Testattiin kolmosta myös niin, että kutsuin Pikaa liikkuessani kohti kolmosta ja sitten valssasin kolmoselle käännöksen. WROOM. Pika ottaa kaiken ilon irti minun liikkeestäni ja suihkauttaa sen enempiä miettimättä pitkäksi, vaikka ohjauksen muut vihjeet kertoisivatkin käännöksestä. Vaan saatiinpa lopulta Pikkarikin kääntymään! Ja kääntymään jopa niin hyvin, että en usko sen vielä koskaan kääntyneen niin loistavasti. Jippii. :) Pikaa auttoi jarruttamisessa, kun tein valssin vastakädellä (eli finkkinä, tai mikä ikinä onkaan ;) . Pika tuli täysillä kolmoselle JA kokosi JA kääntyi! Olen testannut finkkiä Pikalle joskus aikoinaan ja todennut, että ei se sovi sille yhtään. Silloin Pika kieltäytyi hyppäämästä koko hyppyä, jos käänsin rintaman vahvasti kohti. Mutta ilmiselvästi on itseluottamus ja radanlukutaito ja esteen lukitseminen vahvistunut, sillä nyt Pika reagoi finkkiin juuri niin kuin pitää. Tätä täytyy alkaa testailla tuollaisissa kovasta vauhdista tehtävissä käännöksissä! Nokin kanssa en vastakättä käytä, koska se ei sitä tarvitse, mutta herra Pikkarille en ainakaan toistaiseksi ole keksinyt hyvää tapaa kertoa jarrutuksesta, joten tämä menee nyt testattavien listalle.
Tehtiin myös A-treeniä niin, että A:n jälkeen oli hyppy ja edessä ammotti putken suu, johon ei tietenkään saanut mennä. Tuohan on klassinen ongelmakohta Pikkarille. Mutta ei se nyt tietenkään ollut, kun sitä oltaisi treenattu. Tämä johtui takuulla suuresti siitä, etten pystynyt juoksemaan kunnolla, jolloin Pika katsoi paljon enemmän, että "mitä halvattua tuo könkkää", eikä lähtenyt sinkoamaan putkeen. Tärkeintä kuitenkin, että saatiin onnistuneita suorituksia ja Pikalle kokemusta siitä, että pitäisi välillä vilkaista ohjaustakin.
Nokin kanssa treenattiin A:n jälkeen olevalta hypyltä kääntymistä. Nokihan osaa kääntyä, mutta kovasta vauhdista lähestytty hyppy ei vain Nokin mielestä jostain syystä ansainnut kokoamista. Noki leiskautti käännöksen kerta toisensa perään pitkäksi, vaikka miten valssasin tai tein vastakäännöstä. Lopulta ratkaisu olikin se, että jarrutin rytmillä ja valssasin vasta sitten. Kun itsellä oli A:n juoksemisen takia aika hoppu, niin Noki keskittyi ilmeisesti katsomaan vaan sitä, että "Nyt muuten mennään lujaa!" eikä ryhtynyt ollenkaan kokoamaan.
Nokin osalta treeneistä jäi myös hurjan hieno fiilis siitä, että Noki on oppinut lukemaan japanilaista aivan törkeän hyvin. Jopa niin hyvin, että minä yliohjaan, kun en vielä ihan luota sen taitoihin. Se reagoi ensimmäiseen persjättöön silmänräpäyksessä ja sen jälkeen voinkin jo vaihtaa toiseen ohjauskäteen. Tein japanilaisia aivan tuhottoman myöhässä ja rimat lentelivät, kun Noki sai informaation seuraavasta hypystä hirmuisen myöhään. Kun lopulta uskalsin tehdä japanilaisen pikakelausvauhdilla, alkoi homma pelittää. Aivan sairaan super, koska japanilaisessa minun ei tarvitse pyöriä ja hyöriä vaan voin keskittyä juoksemaan.
Niin kivat treenit! Ja niin juuri meille sopivat, että ei mitään rajaa. Jee! :)
En vaan pysty enkä kykene. Kävin rakentamassa kahden suoran putken hässäkän ajatuksella, että ehkä keppien layerointi ratkaisee jotain, tai ehkä vaan en lähettänyt Nokia tarpeeksi kaukaa takaakiertoon.
Tehtiin ensin Pikan kanssa niin, että jätin välistävedon kokonaan tekemättä, jotta pystyin lähettämään mahdollisimman kaukaa taakse. Pika tavoittaa minut toisen putken kohdalla - ja lukee rataa edessään. Ei se reagoi karjumiseen mitenkään. Enkä ihmettele. Sitä on tsempattu ja vahvistettu irtoamaan eteenpäin ja toistaiseksi haltuun tuleminen vaatii vielä paljon harjoitusta. Pikalle tuo kohta on siis mahdoton ihan jo puhtaasti tuosta syystä.
Nokin kanssa tein ensin ilman välistävetoa, ja tarpeeksi kaukaa lähetettynä ehdin kuin ehdinkin ohjaamaan kohdan ilman virhepisteitä. Sujuva se ei missään nimessä ollut, vaan näytti varmaankin hyvin pitkälti juuri samalta, miten esteet Varkauden kisoissakin suoritimme. Aivan kauhea vänkyrä valssi, jossa koira viedään rumille linjoille ja pakotetaan se pyörimään ohjaajan ympärillä täysin ilman informaatiota siitä, mihin rata jatkuu.
Välistävetojen kanssa ei ollut toivoakaan ehtiä. Välistävedot aiheuttavat sen, että en vain pääse irtoamaan takaakierrosta niin kaukaa kuin haluaisin. Noki kääntyy ennen takaakiertoa katsomaan minua, ja jos en huolellisesti lähetä sitä taakse, se ei taakse myöskään mene. Ohjaajan katsominen ennen takaakiertoa tuntuu ainakin itsestäni täysin loogiselta toiminnalta. Jos haluaa jäädä mahdollisimman kauas lähettämään takaakiertoon, jää väkisinkin koiran rinnalle, tai pahimmillaan koiran taakse. Tämän lisäksi edellinen ohjaus on välistäveto eli koira on haluttu kohti ohjaajaa. Ja kirsikkana kakun päällä edessä oleva hyppy olisi loogisempi suorittaa edestä. -> Niin hirmuisen monta syytä kääntyä vilkaisemaan ohjaajaa, että veikkaisin 99% koirista tekevän tuossa tilanteessa niin.
Mustavalkoisten etenemä hyppy-putki-putki -osuudella on 7,35m/s. Minun etenemäni on sen verran hidas, että kumpikin mustavalkoinen saavuttaa minut ensimmäisen putken aikana. Takaakierto pitäisi siis kyetä lähettämään mahdollisesti 2-3 metriä kauempaa, jotta voisin ehtiä ohjaamaan radan jatkon kunnolla - toisin sanoen takaakierto pitäisi lähettää välittömästi välistävedon jälkeen niin, että välistävedon jälkeen ottaisin vain 1-2 askelta ja Noki irtoaisi näillä askelilla taakse. Se on mahdotonta minulle ja Nokille.
Facessa kymppiesteen ohjaukseksi on ehdotettu vippausta, pakkovalssia, kauemman siivekkeen takaakiertoa, valssia, sylivekkiä.. Jotta voisin käyttää mitään edellä mainituista, minun pitäisi olla joitakin metrejä koiran edellä, kun koira ponnistaa hypylle 9. Edes kepit layeroimalla tehtävä on minulle toivoton. (Keppien layerointi lyhensi rakentamallani ratapätkällä ihmisen juoksemaa matkaa noin 1,5 metriä.)
Jään vilpittömän innostuneena ja mielenkiinnolla odottamaan, josko jossain joku suorittaisi tuon pätkän sujuvasti ja videoisi suorituksensa, sillä ratapätkän uudelleenrakennuksen perusteella vakuutuin vain siitä, että rata on minulle ja koirilleni mahdoton sujuvasti suoritettavaksi.
Vietettiin viikonloppu mökillä pikkuveljen kolmekymppisiä juhlien. Paikalla oli sekalainen seurakunta väkeä, suurin osa minun laumalleni vieraita ihmisiä. Lisäksi paikalla olivat Miikan dalmikset Miska ja Taimi, joten koiramaista menoa riitti. Ja riitti. Ja riitti. :D
Kola vietti viikonlopusta lauantain lähinnä aidan takana tai hihnassa ja ilmoitti ihmisistä kumealla haukulla. Osasi se sentään lopulta relatakin, ainakin jonkin verran. Mutta ei se vaan ole mikään seurapiirisesse.
Noki kulki lähinnä minun perässäni ja oli hieman huolestunut Kolan hermostuksesta. Ihan hirmuisen hämmentävää, kun lauman pää karjuu sotajoukkoja hyökkäykseen aidan takana - ja sitten pikkuäiskän pitäisi tietää, että mihin hitsin sotaan tässä ollaan lähdössä! Ei voi sellaista vastuuta oikein ottaa vastaan pikkuäiskä, kun joukkojenhallintataidot eivät ole pikkuäiskän ykkösvahvuusalue.
Ja Pika. Se oli Pate Tepsuttaja. Se tepsutti ja töpsötti siellä. Täällä. Tuolla. Missä Pika on? Pää roskiksessa. Pika, hemmetti, tänne! Pika karjui onnesta soikeana sellaista suu auki pidettävää "RÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ" -ääntä, kun Taimi oli niin sopivaa älykkyysosamäärätasoa. Taimi ja Tepsu tepsuttelivat varsinkin lauantaiaamuna ympäri, ympäri, ympäri, ympäri mökkiä. Välillä toinen sanoi "HAU!!" mihin toinen vastasi "HAU?!!!" ja sitten haukuttiin näkymättömille, ja jatkettiin talon ympäri tepsuttamista ja ryntäilyä. Sunnuntaiaamuna Pika pakkasi henkisen reppunsa ja päätti aamupalan jälkeen lähteä ensimmäisten mökiltä poistujien kanssa kohti uutta kotiaan. Se tepsutteli kolmen uuden isinsä kanssa autolle - ja sitten puppy eye -ilmeellä ja erittäin hämmästyneenä tepsutti Maita piiloon verkkoaidan taakse, koska Mai täysin käsittämättömästä syystä tuli noutamaan Tepsua takaisin mökille. Mai kykeni löytämään Tepsun verkkoaidan takaa, joten Tepsu sai sylikyydin mökkiin suljetun oven taakse. Allekirjoittanut nauraa hekotti mökissä ääneen, kun katseli ikkunasta pihan tapahtumia. Pika näytti täydellisen hämmästyneeltä, että miksi hän nyt ei vaan voisi lähteä näiden uusien isien kanssa. Eihän siinä ole mitään järkeä, että saa sylikyydin takaisin mökkiin!
Tulimme siihen päätelmään, että todennäköisesti Pika näyttää jatkuvasti niin hämmästyneeltä ja sillä on puppy eye -ilme pysyvästi kasvoilla, koska se pohtii Syvällisiä Asioita. "Onko tämä roskis?" "Jos tämä on roskis, niin miksi täältä ei saa syödä?" "Jos syön roskiksesta, onko se sitten enää roskis?" "Kuka päättää, miten määritellään roskis?" "Mistä johtuu, että roskiksesta ei saa syödä?" "Kuka näistä kaikista roskiksesta syömisen kieltäjistä mahtaa olla minun omistajani?" "Mistä voi muistaa, miltä omistaja näyttää?" Siinä väistämättä näyttää hieman hämmästyneeltä, kun mielessä pyörii noin monta kysymystä. Toinen vaihtoehto on, että Pikkarin päässä kaikuu, ja hämmästynyt ilme johtuu siitä, että Pika yrittää saada pääkopan seinistä kimpoilevista kaiuista selvää. "Pika..ika..ka...ka.. POIS OIS OIS..OIS...IS... ROSKIKSESTA..SESTA...ESTA...ESTA..." ~Ó_ò~ Pika ei myöskään voinut mitenkään käsittää, miten niin monet ihmiset ovat niin täydellisen tietämättömiä siitä faktasta, että Pikan yksi elämän vastuualueista on jugurttipurkkien ja vastaavien tiskaaminen ja aamupalalla tomaatin jämien ja juustopalojen napostelu. Pika seisoi aamupalajonossa aina jonon muodostumisesta jonon purkautumiseen asti, mutta kivisydämiset kylmähermoiset ihmiset vastustivat hämmästyttävän vahvasti puppy eye -katsetta, eikä tomaatinkantoja herunut sitkeälle jonottajalle. Ihme tyyppejä. (Ihan yhtä ihme tyyppejä nämä tyypit olivat siinä kohdassa, kun herra Pikkari olisi ihan itse ottanut juhlapöydästä vähän kotitekoista kebabia ja vaikka vähän leipää. Hirveä karjunta, kun pikkuisen lipaisee kebabia omatoimisesti. Ja sama karjunta toistui kerta toisensa perään. Luulisi, että ei sitä loputtomiin jaksaisi yhden kebab-lihan takia niin karjua.)
Tänään käytiin mustavalkoisten kanssa moikkaamassa Indiä ja Hippiä Ojangossa. Ihan näin heti kärkeen on pakko sanoa, että Iikka on ehkä koomisin ja vilkkain otus mitä maa päällään kantaa. Se on aivan mahtava. :D Sen jalat osuvat maahan varmaankin korkeintaan yhtä paljon mitä ne ovat irti maasta. Ja sen päässä surraa niin, että jos se ei joskus aikanaan kuole aivojen sulamiseen tai suoranaiseen ja massiiviseen aivoräjähdykseen, niin jo on kumma.
Pika pääsi treenaamaan puomia jälleen kerran. Kesän tavoitteena on saada puomiin lisää vauhtia - ja vauhtia onkin jo tullut tosi mukavasti. Kisoissa vauhti ei vielä oikein näy, mutta ollaankin ehditty treenaamaan vasta niin muutamia toistoja, että kisoihin taito siirtynee ajan kanssa. Pikkari on juustopoika ja se on jääkaapilla kyttäämässä aina, kun juustopaketti avataan. Niinpä Pikkaria odottelee nykyään puomin 2o2o-paikalla juustopala ja vapautuksesta nenän eteen lentää ontto pallo, jonka sisällä on juustoa! Nom nom. Say CHEESE! Eikä Pika enää tällä hetkellä treeneissä tarvitse tietoa siitä, onko puomin alastulolla juustoa vai ei, se pinkoo puomin joka tapauksessa loppuun asti pitkillä laukka-askelilla. Jee. :) En tosin ole vielä teettänyt puomia osana rataa tämän projektin aikana, eli ollaan lähinnä tehty muutaman esteen kautta lähestyminen puomille ja pallopalkka on tullut heti puomin jälkeen. Vähitellen täytyy siirtää pallopalkkaa puomin jälkeen tulevien esteiden perään heitettäväksi.
Luottopoika puolestaan teki jälleen niin kuin se aina tekee. Luotettavaa työtä. Kisojen jäljiltä kiinnosti kovasti, millaista A:ta Noki treeneissä tarjoaa. JuoksuA:tahan se sitten tietenkin tarjosi. :) Oikeilla laukoilla ja hyvillä osumilla. Tein huvikseni - ja Nokia haastaakseni - myös kokeilun, jossa jätin Nokin melkoisen vinossa linjassa A:n edessä olevan hypyn taakse. Nokin piti hakea siis kohtalaisen itsenäisesti A ja sen jälkeen nakuttaa edessä olevat kepit. Marssin itse keppien puoliväliin asti ottamaan Nokia vastaan. Vapautuskäsky, askel kohti A:n "ponnistuspaikkaa" ja sitten vaan käsky "KEPIKEPI". Ei ongelmaa. Pika olisi varmastikin tullut A:n ohi - eikä ainakaan olisi _vielä_ osannut nakuttaa keppejä raivolla loppuun asti, jos minä olisin seissyt samalla tavalla samassa kohdassa paikallani niin kuin Nokin kanssa tein. Mutta onhan tässä aikaa opettaa. :)
Iikka rämäytteli keinua ja kirkui ja kimitti ja sinkoili ja pomppi - ja räjäytti melkein renkaan palasiksi. :D Hippi nakutti rataa mummelin kokemuksella. Ja Kola keskittyi jodlaamaan autossa. Treenien jälkeen koko lauma pääsi pulahtamaan Jakomäen lätäköihin.
Kyllä nyt kelpaa nukkua päiväunet. :)
Loppuun vielä video eiliseltä, kun Ronja-mummi innostui riehaamaan Pikan kanssa. (Ja allekirjoittanut innostui koeajamaan videonkäsittelyohjelman ominaisuuksia.)
Lauantaina ajettiin mustavalkoisten kanssa Varkauteen kisaamaan. Yllätys oli melkoinen, kun Suomalainen oli suunnitellut radan, jossa ei ollut sen enempää keppejä kuin putkiakaan. Pelkkiä hyppyjä. Lämpötilakin huiteli jossain helteen tietämillä. Autoon sai kuitenkin viriteltyä sopivan raikkaan tuulahduksen koirille, joten kummatkin jaksoivat antaa parastaan kolmella radalla.
Suomalaisen hypärillä Pikkarin kanssa homma takkusi ja töksähteli, kun oma etenemiseni ei vaan vielä istu yksiin Pikan liikkumisen kanssa. Nolla me kuitenkin tehtiin ja sijoituttiin neljänsiksi - ja Nokin vastaavan radan ajasta jäätiin vain 2 sekuntia, vaikka Nokin kanssa tehtiin oikeasti sujuva rata. Pikan kanssa ehdin radalla tehdä yhden ylimääräisen valssisekoilunkin, kun rata unohtui hetkellisesti. Olisi siis mustavalkoinen juniori mennyt Nokia vauhdikkaammin, jos yhteistyö pelittäisi samalla tavalla kuin Nokin kanssa. Noki harmillisesti pudotti yhden riman matkan varrella, joten se siitä nollasta. 5,11 etenemä yllätti, sillä minulla oli koko radan ajan tunne, että olen Nokia hurjasti edellä ja tekeminen on jotenkin helteisen raukeaa.
Tokalla radalla tuomaroimaan saapui Mujunen, ja rata oli taattua tavaraa. Suoria putkia ja "apua, juoksenkohan koirani päälle, kun se tulee putkesta" -pohdintaa. Pikan kanssa tiesin, ettei radalla ole juuri toivoakaan tehdä edes tulosta. Päästiin esteelle 6 asti, minkä jälkeen Pika luki valuvaa valssiani niin kuin pitää ja valui itsekin hämäyshypylle. Nokin kanssa vastaavalla radalla koko homma meni ihan plörinäksi jo lähdöstä, kun Noki karkasi enkä ehtinyt reagoimaan siihen. Niinpä jatkettiin rataa, toinen rima putosi ja sen jälkeen A:lla Noki loikkasi alastulon. (!!!!) Onneksi kontakteilla oma reagointi tulee niin selkärangasta, että loikka aiheutti minussa todella tyrmistyneen "OHHOH!!" -huudahduksen ja seisahduin niille jalansijoilleni. Edessä ei ollut mitään estettä, johon Noki olisi voinut edetä, sillä rata jatkui A:lta tulosuuntaan, joten Nokikin jähmettyi. Palattiin A:n ylösmenolle, tehtiin A uudestaan onneksi oikeilla laukkamäärillä ja poistuttiin kävellen radalta. Ei palkkapalloa Nokille. Olipa muuten melkoisen hämmästynyt Tiitiäinen. Mentiin lämppähypyille tekemään päänkäyttötreeniä. Häiritsin Nokia hyppyjen ponnistuksen ja ilmalennon aikana minkä ehdin, ja Nokin tehtävänä oli häiriöstä huolimatta keskittyä hyppäämiseen. Ensin härökierrokset olivat kaakossa ja rimat putoilivat, mutta lopulta Noki sai päänsä kasaan ja rimat alkoivat pysyä ja pääsin palkkaamaan Nokia. Hitsin possu. :D
Viimeinen rata oli profiililtaan sellainen, että otti kupoliin ja rankasti. Nollat olivat oikeastaan täysin sen ansiota, että kieltoja ei tuomaroitu hypyllä 10 käytännössä ollenkaan. Koira sai pyöriä ympäri ja seistä paikallaan. Myöskään loppusuoralla kieltoja ei tuomittu oikeastaan mistään, mitä koira teki. Otti päähän jo ennen rataantutustumista. Ja olisi tehnyt mieli kysyä tuomarilta, että miten 10 oli tarkoitus ohjata sujuvasti. Pikan kanssa jälleen tiesin varsin hyvin, että pelkkä tuloksen tekeminenkin tulee olemaan suuren suuri haaste. Päästiin kuitenkin 15 virhepisteellä aina viimeiselle putkelle asti. Siinä vaiheessa olin kuitenkin niin kaukana selän takana, ettei Pika lukenut hyppyjä edessään vaan kääntyi minua kohti. Juostiin radalta pois ja allekirjoittaneella oli elin otsassa.
Nokin kanssa lähdettiin sillä ajatuksella, että ottaa päähän ja tehdään rata vaikka väkisin. Tein ihmisnuolen alun pituudelle ja Noki haki superisti kepit (jotka Pikakin haki tosi hienosti!!). Pääsin vedättämisen avulla ohjaamaan välistävetoina hyvin seuraavat esteet ja takaakierron esteelle 6. Sen jälkeen tarkoitus oli vain selviytyä jotenkin esteelle 10. Makseilla pituus oli niin lähellä putken 8 suuta, että koirat kääntyivät putkijarrusta huolimatta kohti ohjaajaa vasta, kun etutassut hipoivat pituuden palikoita, vaikka koira ei olisi edes pyrkinyt pituutta hyppäämään. Tuntui aika hasardilta ja koiran vaarantavalta.. Sain Nokin käännettyä ysille, mutta koska olin aivan jäljessä, rävelsin ysin ja kympin väliin valssia, joka häiritsi Nokin ponnistusta niin vahvasti, että rima putosi. Suoritettiin kuitenkin 10 ihan oikein ja A:lla Noki osoitti, että radalta poistuminen oli jäänyt Nokille mieleen. Se hipsutteli A:n alastulon pysäytysA:n ja juoksuA:n välimuotona. :D Kehuin Nokia siinä A:lta poistuessa ja hetkellisesti ärsytyksen seassa nauratti. On se vaan miellyttämisenhaluinen otus. Mussukka. Juostiin vitosella maaliin ja kieltämättä lievästi harmitti, kun kävin katsomassa tuloslistoja. Ilman ysin rimaa oltaisiin otettu kauden ensimmäinen voittonolla.
En ole ihan varma, koska haluan seuraavan kerran mennä Mujusen radoille. Ei siinä mitään, jos radalla on vaikeita kohtia. Mutta jos radalla on käytännössä mahdottomia kohtia ja sen lisäksi rata on muutenkin vaikea, niin mikä lienee pointtina osallistumiselle enää sen jälkeen. Ei ole ollenkaan tarkoituksenmukaista minulle ja ajatukselleni agilitystä se, että kisaaminen aiheuttaa ärtymystä ja tunnetta, että minut ja koira pistetään tekemään jotain, jota ei voi oikeasti tehdä hyvin ja sujuvasti.
Pikkarilla on Suunnitelma. Ja mitä ilmeisimmin Suunnitelma pitää sisällään pikkuruisen armeijan perustamisen. Ja siihen armeijaan ei lotta-voimaa tarvita. Mennään pelkillä sotamiehillä!
Viiden pienen sotamiehen joukko-osasto pullahti maailmaan Suunnitelmaa täyttämään tänä aamuna.
Morsian ja pennut voivat mainiosti ja isukkikin pääsee viettämään varpajaisia mökkimaisemiin.
---
Omistaja puolestaan odottaa jännityksellä, että pääsisi näkemään pennut. Ja aivan hurjan hauskaa on päästä seuraamaan, millaisia pennuista kasvaa. Ehkä niillä on samanlainen onnellinen kopterihäntä kuin Pikalla? Tai ehkä ne ovat samanlaisia mutapainijoita kuin tätinsä Indi? Pika tulee ainakin rakastamaan sitä, että maailmassa on lisää pentuja, joiden kanssa voi leikkiä ja joille voi onnesta soikeana karjahdella onnenkarjahduksia. :)
