lauantai 18. joulukuuta 2010

ulkoiluvideoita

Täyttömäellä pari päivää sitten tuuli aivan hillittömästi ja lunta tuprutti joka suunnasta. Pojat yrittivät ilmeisesti narrata pakkasukkoa, että "ei täällä kylmä oo, kato vaikka kun kieriskelen lumessa!"

Kola, Noki, Remu ja Ronja pitävät hauskaa Ojangossa. Kola jaksoi vängätä Remua leikkimään varmaan ainakin vartin, mutta Remu ei lämminnyt. Kolalla on varmaan kaikesta huutamisesta nyt ääni käheänä. :D Noki ja Ronja-mummi pitivät hauskaa ja irstas Remu-setäkin olisi halunnut pitää Iikkusen kanssa hauskaa. Noki hermostui jossain vaiheessa Remun irstailuun ja ärähti sen verran, että seurueen ainoa munakas herra (eli Remu) päätti, että on järkevää väistää ärjyvää Iikkusta. ;) :D

tiistai 14. joulukuuta 2010

Iikkusen toinen puoli

Käytiin tänään taas kyläilemässä Miian agilitytreeneissä. Tehtiin rataa ja se sujui lopulta ihan mukavasti. Testasin kontaktia ensimmäistä kertaa ilman kontaktialustaa ja ensimmäisellä kerralla Noki pysähtyikin tosi hienosti alustan puuttumisesta huolimatta. :) Toisella kertaa se juoksi läpi ilman lupaa, joten läpinäkyvä kontaktialusta saa luvan vielä olla auttamassa. Siirryn siis keltaisesta läpinäkyvään.

Tehtiin myös keinua ja Noki onnistui karkaamaan keinulle kerran saaden vauhdikkaan kyydityksen kohti maata. Ei Nokin maailma siihen kuitenkaan kaatunut, vaan se teki avustettua keinuharjoitusta vielä tuonkin kokemuksen jälkeen ilman paniikkeja. Vähän piti toki varoa, mutta namin perässä ukkeli tuli keinulle ilman vastusteluja.

Treenien jälkeen kotimatkalla koutsi-Miia ihmetteli, miten erilainen Noki on agilitykentällä, kun olemista vertaa tavalliseen metsälenkkeilyyn tai yleiseen oleskeluun. Normaalistihan Noki vaikuttaa hieman höperöltä sahajauhopäältä, jolla ei oikein ole huolta huomisesta eikä käsitystä tästäkään hetkestä. ;) Mutta agilitykentällä Nokista kuoriutuu keskittyvä ja kuunteleva kultapoju. Miia hämmästeli, miten hieno työmoraali Nokilla on ja miten mahtavasti se kuuntelee minua. Se tulee lähtöpaikalle nätisti ja rauhassa istumaan, vaikka vietäisiin yhdessä sen kanssa namialusta toiselle puolelle rataa A-esteelle odottamaan. Sitten Noki suorittaa sen, mitä ohjataan ja juoksee namialustalle vasta, kun sen aika oikeastikin on. :) Häntä heiluen se tekee oikeastaan kaiken, mitä siltä pyytää.

On se vaan huisi otus. :)

maanantai 13. joulukuuta 2010

hillitöntä hihittämistä ja hikoilua

Annan, Neron, Nevan, Kolan ja Nokin kanssa lähdettiin valloittamaan täyttömäkeä yli kymmenestä pakkasasteesta huolimatta. Tuulikin oli melkoinen, mutta eihän se tätä eskimohenkistä porukkaa haitannut. (Kai?;) Rämmittiin ylös rinnettä ja välillä hanki kantoi kävelijöitä, välillä ei. Ja sekös hommasta tekikin raskasta. Ajoittain saattoi ottaa montakin askelta hangen pinnalla, kunnes HUMPS upposi jalka kovan kuoren sisälle nivusia myöten. Tästä huolimatta päästiin huipulle asti ja lähdettiin laskeutumaan toista reittiä takaisin alas. Yhtäkkiä lunta oli vähän joka puolella ihan hillittömän paljon ja hanki ei todellakaan kantanut kunnolla (, paitsi Neroa kantoi, perhanan höyhensarjalainen;)..

Tumpsahdin turvalleen ja rämmin sinne tänne. Anna säilöi kameraansa takin sisään ja minä keksin, että konttaamallahan tästä pääsee. En ihan viime vuosina ole konttaillut koiria lenkittäessäni, mutta nyt tuli kontattua hankikannon säilyttämiseksi. Nauroin aivan hillittömästi, kun katselin takana tulevaa lumeen uppoilevaa Annaa ja samalla omat kädet välillä upposivat hangen läpi. Housut olivat umpijäässä ja nenä valui. Nauroin vatsa kippuralla ja rämmin aina vain eteenpäin. Neva syöksyi nuolemaan naamaa ja Nokikin pomppi hetkittäin ympärillä. Oli aika hysteeristä. "Tänne mä tuun huomenna uudestaan lenkille!" nauraa hekotin vedet silmissä.

Jossain vaiheessa päästiin lopulta paikkaan, jossa lunta oli vähän vähemmän. Pistin käden taskuun ja: "Anna. Mun puhelin on kadonnut." "Eikä?" "On se."

Lähdettiin rämpimään takaisin. Ihan huipulla olin ottanut Kolasta kännyllä kuvan, joten sinne asti maksimissaan olisi raahauduttava. Pimeäkin laskeutui hitaasti mutta varmasti. Poskien lämpötila kohosi jonnekin niille huitteille, että olisi voinut lättysiä paistella poskea vasten. Lopulta huipulla oli todettava, että puhelin on täyttömäen uhrilahja.

Auton nokka kääntyi kohti Itäkeskusta. Puoli tuntia myöhemmin istuin kotona uusi puhelin kourassani.

En jaksa edes olla suutuksissa. Tulipahan ainakin naurettua koko viikon edestä heti maanantaina.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Uusia haasteita.

Koska uusia haasteita tarvitaan elämään aika ajoin, niin päätin ryhtyä toimeen, kun kävi ilmi, että vesikoirat-foorumi on kadonnut bittitaivaaseen.

En tiedä, kuinka suuren työn olen mahdollisesti ottanut vastaan. Sen näyttää vain aika. En ole koskaan aiemmin pitänyt yllä keskustelufoorumia, mutta sain kyllä kunnian toimia edesmenneen foorumin moderaattorina. ;)

Elän toivossa, etten joudu suuren heimosodan keskiöön tämän foorumin kautta. Lisäksi elättelen toivetta, että foorumi löytäisi edes osan niistä mahtavista tyypeistä, jotka ovat tehneet vesikoira-foorumista sen, mikä se on koko vesikoirahistoriani ajan ollut - eli suuri tuki ja apu niissä hetkissä, kun kaikki sen oman vesikoiran kanssa tuntuu kaatuvan päälle, epätietoisuus on iskenyt tai kun joku suuri onnen läikähdys on sattunut osumaan kohdalle.

Sen pidemmittä löpinöittä:

http://vesikoirat.foorumit.fi

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

sahajauhopäitä kerrakseen

Noki pääsi tutustumaan henkiseen kaksoisolentoonsa.




tiistai 7. joulukuuta 2010

Noki radalla, jälleen.

Mentiin testaamaan, millaisia hitler-treenejä Miia-serkkunen vetää. Ja kyllähän siinä riittikin haastetta. Radan suoritus piti jälleen suunnitella itse, ja siinä kysytään jo melkoisia muistivarastoja hahmottamisen epämaailmanmestari-minulta, kun sama hyppy suoritettiin radan aikana "pahimmillaan" kolme kertaa eri kohdissa. Yllättävän hyvin kykenin painamaan radan muistiin! :O Ja Noki toimi ihan hirmuisen hienosti. :) Huraa! Noki meni kontaktiesteen radan osana kuin vanha tekijä, joskin kosketusalusta on edelleen varmistamassa, että Noki ei puksuta kuin höyryveturi kontaktien läpi.



Ensimmäisellä ratakierroksella sain Nokin tekemään radan muistaakseni ilman suurempia pulmia. Tämä johtui suureksi osaksi varmaankin siitä, että valitsin mahdollisimman helpot ja luotettavimmat ohjauskuviot (, joista osan sitten vielä unohdin rataantutustumisessa tehdyistä suunnitelmista huolimatta). Toisella kerralla hitler pakotti käyttämään ohjauskuvioita, joita ei muuten käyttäisi. HmpH. ;) Jaakotin jossain vaiheessa. Kokeilin takaaleikkausta kohdassa, jossa sen käytössä ei ollut mitään älyä. Tein persjätön. Ja menihän se radan suorittaminen huomattavasti sekavammin, kun jouduin keskittymään siihen, että teen kaikkia omituisia pyörähdyksiä, joihin kroppani ei meinaa vielä mukautua.



Oli tosi mukavat treenit ja Noki on oppinut aivan älyttömästi tässä syksyn aikana. :O Minulla ei luotto pelaa vielä yhtään siihen, että uskoisin Nokin hakevan itsenäisesti edessä olevia esteitä, joten välillä jään tuijottamaan kuin lehmä uutta veräjää, kun Noki laukkaa kohti hyppyä ja sitten myös hyppää sen. Ja tietenkin itse olen siinä hetken tuijoteltuani autuaan myöhässä seuraavilta esteiltä. Täytyisi jotenkin vaan opetella luottamaan, että menee se.

Jee. Tämä on mahtava laji. :)

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

noki - tuo pieni höyryveturi

Noki ei osaa kulkea hihnassa. Noin, nyt se on sanottu. Tai osaa se silloin kun se haluaa. Eli lähinnä aamu- ja iltalenkeillä, kun se tietää että tarkoitus on vain pikaisesti pyörähtää ulkona ja se siitä. Mutta annas olla, kun herra Iikku huomaa, että on aikomus kulkea pidempi matka. Alkaa touhu, joka on ajoittain hyvin huomaamatonta hihnan kiristelyä, ja toisinaan vaihtuu höyryveturin puhinaksi ja ähinäksi.

Ja voi minun hermojani. En kestä vetämistä yhtään. Alkaa heti vtuttaa. Kola on _aina_ osannut kulkea hihnassa. (En laske niitä ekoja viikkoja, kun se seilasi hihnassa sinne tänne ja loput ajasta yritti syödä hihnaansa poikki.) Niinpä olen tottunut siihen, että koira osaa kulkea hihnassa. Ja miten kiristääkään hermoa, kun Noki ei kerta kaikkiaan suostu kulkemaan kunnolla. Voisin toki kulkea nami kädessä kaikki lenkit, niin toki silloin Iikku pieni possu kulkisi nätisti. Mutta olen niin laiska, etten muista tai jaksa kulkea lenkillä nami kourassa. Kaiken lisäksi kiristelee muitakin hermoja kuin vain mielentyynyyshermoa. Nimittäin selkäni on taas siinä kunnossa, ettei tee mieli yhtään olla vastavoimana kiskovalle Nokille. Ei tee mieli välillä kävelläkään, mutta pakkohan se on. Ja onneksi kävely oikeasti helpottaa selkäkipuilua.

On ollut mielessä jo pidempään testata, miten Iikku reagoi kuonopantaan. Pari päivää sitten vihdoin sain ostettua kuonopannan ja tänään päätin viimein testata sitä käytännössä. Virittelin pannan Nokin päähän ja odotin jotain suureellista showta alkavaksi. Tai edes jotain reaktiota. Ja reagoihan Noki. "Noni, mulla on panta, sulla on takki ja kengät. Joko mennään lenkille?" näytti Noki pohtivan. En saanut nähdä mitään hassunhauskaa hepulia tai ahdistuskohtausta. Tylsää. ;)

Ajattelin, että kyllä ne reaktiot sitten lenkillä varmasti tulevat. Onhan niitä juttuja kuultu, missä koira ei suostu astumaan askeltakaan kuonopannan kanssa. Tai koira hankaa päätään hulluna maahan tai raapii päätään. Tai ravistelee. Tai mitä tahansa. Noki oli jälleen tylsä. Se huomasi nopeasti, että pää keikahtaa, jos haluaa nykiä hihnaa. Noki otti ja pompahti muutaman varsamaisen pukkihyppelyn. Siis pari hassua pomppua tasakäpälää. Ja se oli siinä. Sen jälkeen lenkkeily sujui ihan kuin ei mitään.

Nokilla on kaulassaan ihan tavallinen kaulapanta ja siihen olen kiinnittänyt nahkahihnan, jonka molemmissa päissä on lukko. Toinen pää on siis kaulapannassa kiinni ja toinen kuonopannassa. Pidän kiinni hihnan puolivälistä ja pystyn helposti siirtämään otetta joko kohti kuonopantaa, jolloin Nokin kiskomisyritykset kilpistyvät - tai sitten siirrän otetta kohti kaulapantaa, jolloin paine siirtyy pois kuonolta ja päältä. Näppärää.

liitelyä taas

Tälläistä rataa me Nokin kanssa tehtiin viime lauantaina. Treenien tarkoitus oli, että ohjaajat ihan ite suunnittelivat, miten kyseisen radan meinaavat ohjata.

Lähdössä jätin Nokin istumaan hyvään linjaan ja menin kutsumaan sitä oikealla kädellä toisen hypyn takaa. Valssaamalla (??) vaihdoin ohjaavan käden ja sainkin Nokin tekemään tiukan kurvauksen kolmoshypylle. Siitä oli helppo suora linja pituuden kautta putkeen. A-esteestä mentiin ensin ohi, koska kontaktiesteitä ei juurikaan olla vielä tehty osana rataa. Noki kuitenkin palasi tekemään A:n varastamatta kontaktin namialustalta nameja. Noki otti kontaktin hienosti, mutta minun syystäni ("Missä ne palkkausnamit nyt on... Äh.. Täällä? Ei ku..." Noki lähti kontaktilta ennen aikojaan. Putken aikana tein persjätön ja kipitin neljän viimeisen hypyn luokse. Nekin sujuivat hienosti ja päästiin maaliin ilman suurempia ongelmia! :)

Tuntuu erikoisen kummalliselta, kun Noki ei vielä kovinkaan hyvin irtoa minusta tai hae edessään olevia esteitä. Niinpä ehdin liiankin hyvin saatella ja varmistella. Kolaan verrattuna tämä tuntui melkein liian helpolta lönkyttelyltä. Mutta eiköhän sitä räjähtävyyttäkin saada, kun Noki oppii hakemaan itsekin esteitä. :)

Oli mahtavaa huomata, että osasin itse suunnitella, miten radan aion ohjata. Lisäksi huomasin juttuja, joita Pipsa-koutsi sitten radan suorittamisen jälkeen korosti. Esimerkiksi tajusin, että kun ohjaan Nokin A:lle pysyen itse A:n oikealla puolella, minulle saattaa tulla hirveä kiire putken jälkeen neljälle viimeiselle hypylle, koska juostava matka on melkoisen pitkä. Päätin kuitenkin kokeilla, miten ehtimisen kanssa käy. Ja hyvinhän minä ehdin. (En olisi ehtinyt Kolan kanssa.)