lauantai 18. joulukuuta 2010

ulkoiluvideoita

Täyttömäellä pari päivää sitten tuuli aivan hillittömästi ja lunta tuprutti joka suunnasta. Pojat yrittivät ilmeisesti narrata pakkasukkoa, että "ei täällä kylmä oo, kato vaikka kun kieriskelen lumessa!"

Kola, Noki, Remu ja Ronja pitävät hauskaa Ojangossa. Kola jaksoi vängätä Remua leikkimään varmaan ainakin vartin, mutta Remu ei lämminnyt. Kolalla on varmaan kaikesta huutamisesta nyt ääni käheänä. :D Noki ja Ronja-mummi pitivät hauskaa ja irstas Remu-setäkin olisi halunnut pitää Iikkusen kanssa hauskaa. Noki hermostui jossain vaiheessa Remun irstailuun ja ärähti sen verran, että seurueen ainoa munakas herra (eli Remu) päätti, että on järkevää väistää ärjyvää Iikkusta. ;) :D

tiistai 14. joulukuuta 2010

Iikkusen toinen puoli

Käytiin tänään taas kyläilemässä Miian agilitytreeneissä. Tehtiin rataa ja se sujui lopulta ihan mukavasti. Testasin kontaktia ensimmäistä kertaa ilman kontaktialustaa ja ensimmäisellä kerralla Noki pysähtyikin tosi hienosti alustan puuttumisesta huolimatta. :) Toisella kertaa se juoksi läpi ilman lupaa, joten läpinäkyvä kontaktialusta saa luvan vielä olla auttamassa. Siirryn siis keltaisesta läpinäkyvään.

Tehtiin myös keinua ja Noki onnistui karkaamaan keinulle kerran saaden vauhdikkaan kyydityksen kohti maata. Ei Nokin maailma siihen kuitenkaan kaatunut, vaan se teki avustettua keinuharjoitusta vielä tuonkin kokemuksen jälkeen ilman paniikkeja. Vähän piti toki varoa, mutta namin perässä ukkeli tuli keinulle ilman vastusteluja.

Treenien jälkeen kotimatkalla koutsi-Miia ihmetteli, miten erilainen Noki on agilitykentällä, kun olemista vertaa tavalliseen metsälenkkeilyyn tai yleiseen oleskeluun. Normaalistihan Noki vaikuttaa hieman höperöltä sahajauhopäältä, jolla ei oikein ole huolta huomisesta eikä käsitystä tästäkään hetkestä. ;) Mutta agilitykentällä Nokista kuoriutuu keskittyvä ja kuunteleva kultapoju. Miia hämmästeli, miten hieno työmoraali Nokilla on ja miten mahtavasti se kuuntelee minua. Se tulee lähtöpaikalle nätisti ja rauhassa istumaan, vaikka vietäisiin yhdessä sen kanssa namialusta toiselle puolelle rataa A-esteelle odottamaan. Sitten Noki suorittaa sen, mitä ohjataan ja juoksee namialustalle vasta, kun sen aika oikeastikin on. :) Häntä heiluen se tekee oikeastaan kaiken, mitä siltä pyytää.

On se vaan huisi otus. :)

maanantai 13. joulukuuta 2010

hillitöntä hihittämistä ja hikoilua

Annan, Neron, Nevan, Kolan ja Nokin kanssa lähdettiin valloittamaan täyttömäkeä yli kymmenestä pakkasasteesta huolimatta. Tuulikin oli melkoinen, mutta eihän se tätä eskimohenkistä porukkaa haitannut. (Kai?;) Rämmittiin ylös rinnettä ja välillä hanki kantoi kävelijöitä, välillä ei. Ja sekös hommasta tekikin raskasta. Ajoittain saattoi ottaa montakin askelta hangen pinnalla, kunnes HUMPS upposi jalka kovan kuoren sisälle nivusia myöten. Tästä huolimatta päästiin huipulle asti ja lähdettiin laskeutumaan toista reittiä takaisin alas. Yhtäkkiä lunta oli vähän joka puolella ihan hillittömän paljon ja hanki ei todellakaan kantanut kunnolla (, paitsi Neroa kantoi, perhanan höyhensarjalainen;)..

Tumpsahdin turvalleen ja rämmin sinne tänne. Anna säilöi kameraansa takin sisään ja minä keksin, että konttaamallahan tästä pääsee. En ihan viime vuosina ole konttaillut koiria lenkittäessäni, mutta nyt tuli kontattua hankikannon säilyttämiseksi. Nauroin aivan hillittömästi, kun katselin takana tulevaa lumeen uppoilevaa Annaa ja samalla omat kädet välillä upposivat hangen läpi. Housut olivat umpijäässä ja nenä valui. Nauroin vatsa kippuralla ja rämmin aina vain eteenpäin. Neva syöksyi nuolemaan naamaa ja Nokikin pomppi hetkittäin ympärillä. Oli aika hysteeristä. "Tänne mä tuun huomenna uudestaan lenkille!" nauraa hekotin vedet silmissä.

Jossain vaiheessa päästiin lopulta paikkaan, jossa lunta oli vähän vähemmän. Pistin käden taskuun ja: "Anna. Mun puhelin on kadonnut." "Eikä?" "On se."

Lähdettiin rämpimään takaisin. Ihan huipulla olin ottanut Kolasta kännyllä kuvan, joten sinne asti maksimissaan olisi raahauduttava. Pimeäkin laskeutui hitaasti mutta varmasti. Poskien lämpötila kohosi jonnekin niille huitteille, että olisi voinut lättysiä paistella poskea vasten. Lopulta huipulla oli todettava, että puhelin on täyttömäen uhrilahja.

Auton nokka kääntyi kohti Itäkeskusta. Puoli tuntia myöhemmin istuin kotona uusi puhelin kourassani.

En jaksa edes olla suutuksissa. Tulipahan ainakin naurettua koko viikon edestä heti maanantaina.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Uusia haasteita.

Koska uusia haasteita tarvitaan elämään aika ajoin, niin päätin ryhtyä toimeen, kun kävi ilmi, että vesikoirat-foorumi on kadonnut bittitaivaaseen.

En tiedä, kuinka suuren työn olen mahdollisesti ottanut vastaan. Sen näyttää vain aika. En ole koskaan aiemmin pitänyt yllä keskustelufoorumia, mutta sain kyllä kunnian toimia edesmenneen foorumin moderaattorina. ;)

Elän toivossa, etten joudu suuren heimosodan keskiöön tämän foorumin kautta. Lisäksi elättelen toivetta, että foorumi löytäisi edes osan niistä mahtavista tyypeistä, jotka ovat tehneet vesikoira-foorumista sen, mikä se on koko vesikoirahistoriani ajan ollut - eli suuri tuki ja apu niissä hetkissä, kun kaikki sen oman vesikoiran kanssa tuntuu kaatuvan päälle, epätietoisuus on iskenyt tai kun joku suuri onnen läikähdys on sattunut osumaan kohdalle.

Sen pidemmittä löpinöittä:

http://vesikoirat.foorumit.fi

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

sahajauhopäitä kerrakseen

Noki pääsi tutustumaan henkiseen kaksoisolentoonsa.




tiistai 7. joulukuuta 2010

Noki radalla, jälleen.

Mentiin testaamaan, millaisia hitler-treenejä Miia-serkkunen vetää. Ja kyllähän siinä riittikin haastetta. Radan suoritus piti jälleen suunnitella itse, ja siinä kysytään jo melkoisia muistivarastoja hahmottamisen epämaailmanmestari-minulta, kun sama hyppy suoritettiin radan aikana "pahimmillaan" kolme kertaa eri kohdissa. Yllättävän hyvin kykenin painamaan radan muistiin! :O Ja Noki toimi ihan hirmuisen hienosti. :) Huraa! Noki meni kontaktiesteen radan osana kuin vanha tekijä, joskin kosketusalusta on edelleen varmistamassa, että Noki ei puksuta kuin höyryveturi kontaktien läpi.



Ensimmäisellä ratakierroksella sain Nokin tekemään radan muistaakseni ilman suurempia pulmia. Tämä johtui suureksi osaksi varmaankin siitä, että valitsin mahdollisimman helpot ja luotettavimmat ohjauskuviot (, joista osan sitten vielä unohdin rataantutustumisessa tehdyistä suunnitelmista huolimatta). Toisella kerralla hitler pakotti käyttämään ohjauskuvioita, joita ei muuten käyttäisi. HmpH. ;) Jaakotin jossain vaiheessa. Kokeilin takaaleikkausta kohdassa, jossa sen käytössä ei ollut mitään älyä. Tein persjätön. Ja menihän se radan suorittaminen huomattavasti sekavammin, kun jouduin keskittymään siihen, että teen kaikkia omituisia pyörähdyksiä, joihin kroppani ei meinaa vielä mukautua.



Oli tosi mukavat treenit ja Noki on oppinut aivan älyttömästi tässä syksyn aikana. :O Minulla ei luotto pelaa vielä yhtään siihen, että uskoisin Nokin hakevan itsenäisesti edessä olevia esteitä, joten välillä jään tuijottamaan kuin lehmä uutta veräjää, kun Noki laukkaa kohti hyppyä ja sitten myös hyppää sen. Ja tietenkin itse olen siinä hetken tuijoteltuani autuaan myöhässä seuraavilta esteiltä. Täytyisi jotenkin vaan opetella luottamaan, että menee se.

Jee. Tämä on mahtava laji. :)

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

noki - tuo pieni höyryveturi

Noki ei osaa kulkea hihnassa. Noin, nyt se on sanottu. Tai osaa se silloin kun se haluaa. Eli lähinnä aamu- ja iltalenkeillä, kun se tietää että tarkoitus on vain pikaisesti pyörähtää ulkona ja se siitä. Mutta annas olla, kun herra Iikku huomaa, että on aikomus kulkea pidempi matka. Alkaa touhu, joka on ajoittain hyvin huomaamatonta hihnan kiristelyä, ja toisinaan vaihtuu höyryveturin puhinaksi ja ähinäksi.

Ja voi minun hermojani. En kestä vetämistä yhtään. Alkaa heti vtuttaa. Kola on _aina_ osannut kulkea hihnassa. (En laske niitä ekoja viikkoja, kun se seilasi hihnassa sinne tänne ja loput ajasta yritti syödä hihnaansa poikki.) Niinpä olen tottunut siihen, että koira osaa kulkea hihnassa. Ja miten kiristääkään hermoa, kun Noki ei kerta kaikkiaan suostu kulkemaan kunnolla. Voisin toki kulkea nami kädessä kaikki lenkit, niin toki silloin Iikku pieni possu kulkisi nätisti. Mutta olen niin laiska, etten muista tai jaksa kulkea lenkillä nami kourassa. Kaiken lisäksi kiristelee muitakin hermoja kuin vain mielentyynyyshermoa. Nimittäin selkäni on taas siinä kunnossa, ettei tee mieli yhtään olla vastavoimana kiskovalle Nokille. Ei tee mieli välillä kävelläkään, mutta pakkohan se on. Ja onneksi kävely oikeasti helpottaa selkäkipuilua.

On ollut mielessä jo pidempään testata, miten Iikku reagoi kuonopantaan. Pari päivää sitten vihdoin sain ostettua kuonopannan ja tänään päätin viimein testata sitä käytännössä. Virittelin pannan Nokin päähän ja odotin jotain suureellista showta alkavaksi. Tai edes jotain reaktiota. Ja reagoihan Noki. "Noni, mulla on panta, sulla on takki ja kengät. Joko mennään lenkille?" näytti Noki pohtivan. En saanut nähdä mitään hassunhauskaa hepulia tai ahdistuskohtausta. Tylsää. ;)

Ajattelin, että kyllä ne reaktiot sitten lenkillä varmasti tulevat. Onhan niitä juttuja kuultu, missä koira ei suostu astumaan askeltakaan kuonopannan kanssa. Tai koira hankaa päätään hulluna maahan tai raapii päätään. Tai ravistelee. Tai mitä tahansa. Noki oli jälleen tylsä. Se huomasi nopeasti, että pää keikahtaa, jos haluaa nykiä hihnaa. Noki otti ja pompahti muutaman varsamaisen pukkihyppelyn. Siis pari hassua pomppua tasakäpälää. Ja se oli siinä. Sen jälkeen lenkkeily sujui ihan kuin ei mitään.

Nokilla on kaulassaan ihan tavallinen kaulapanta ja siihen olen kiinnittänyt nahkahihnan, jonka molemmissa päissä on lukko. Toinen pää on siis kaulapannassa kiinni ja toinen kuonopannassa. Pidän kiinni hihnan puolivälistä ja pystyn helposti siirtämään otetta joko kohti kuonopantaa, jolloin Nokin kiskomisyritykset kilpistyvät - tai sitten siirrän otetta kohti kaulapantaa, jolloin paine siirtyy pois kuonolta ja päältä. Näppärää.

liitelyä taas

Tälläistä rataa me Nokin kanssa tehtiin viime lauantaina. Treenien tarkoitus oli, että ohjaajat ihan ite suunnittelivat, miten kyseisen radan meinaavat ohjata.

Lähdössä jätin Nokin istumaan hyvään linjaan ja menin kutsumaan sitä oikealla kädellä toisen hypyn takaa. Valssaamalla (??) vaihdoin ohjaavan käden ja sainkin Nokin tekemään tiukan kurvauksen kolmoshypylle. Siitä oli helppo suora linja pituuden kautta putkeen. A-esteestä mentiin ensin ohi, koska kontaktiesteitä ei juurikaan olla vielä tehty osana rataa. Noki kuitenkin palasi tekemään A:n varastamatta kontaktin namialustalta nameja. Noki otti kontaktin hienosti, mutta minun syystäni ("Missä ne palkkausnamit nyt on... Äh.. Täällä? Ei ku..." Noki lähti kontaktilta ennen aikojaan. Putken aikana tein persjätön ja kipitin neljän viimeisen hypyn luokse. Nekin sujuivat hienosti ja päästiin maaliin ilman suurempia ongelmia! :)

Tuntuu erikoisen kummalliselta, kun Noki ei vielä kovinkaan hyvin irtoa minusta tai hae edessään olevia esteitä. Niinpä ehdin liiankin hyvin saatella ja varmistella. Kolaan verrattuna tämä tuntui melkein liian helpolta lönkyttelyltä. Mutta eiköhän sitä räjähtävyyttäkin saada, kun Noki oppii hakemaan itsekin esteitä. :)

Oli mahtavaa huomata, että osasin itse suunnitella, miten radan aion ohjata. Lisäksi huomasin juttuja, joita Pipsa-koutsi sitten radan suorittamisen jälkeen korosti. Esimerkiksi tajusin, että kun ohjaan Nokin A:lle pysyen itse A:n oikealla puolella, minulle saattaa tulla hirveä kiire putken jälkeen neljälle viimeiselle hypylle, koska juostava matka on melkoisen pitkä. Päätin kuitenkin kokeilla, miten ehtimisen kanssa käy. Ja hyvinhän minä ehdin. (En olisi ehtinyt Kolan kanssa.)

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

aa-kerhossa jälleen

Aa-kerho kokoontui Hakkilan hallissa, kuten oli ilmoitettu. Pysyin tyynenä ja niin pysyi Kolakin. Se ei huutanut käytännössä lainkaan ja palautin sen seinään vain kerran. Olisi ehkä pitänyt toisenkin kerran viedä seinään, mutta ensi kerralla pidän tämän vaihtoehdon paremmin mielessä enkä jää odottelemaan, että Kola löytää zenistään perusasentopaikan.


Tänään treenattavana olivat kepit, rengas, puomi ja takaaleikkausta. Kepeille tehtiin sisäänmenoja putkesta ja hypyltä ja ainakin vielä nyt, kun zen on meille kummallekin aika uusi tuttavuus, yritin tehdä keppien sisäänmenosta sen verran helpon (eli seisoin lähellä keppejä näyttämässä oikeaa väliä), että saataisiin mahdollisimman paljon onnistuneita harjoituksia. Ja onpa kehuttava hieman itseäni: osasin lopettaa aina ennen kuin ehdittiin tehdä virheitä. Tehtiin vain ehkä 2-4 toistoa ja sen jälkeen vein Kolan seinään ja annoin vuoron Katjalle ja Remulle.


Rengas on jostain syystä Kolalle vaikea, eikä se taida radan osana sujua vielä alkuunkaan. Kola suorittaa renkaan ihan arpomalla mistä raosta tahansa, joten treenattiin vain sitä, että Kola tulisi oikeasta paikasta läpi. Ja kyllähän se tulikin, kun vain olen tarkasti näyttämässä oikean suorituskohdan.

Takaaleikkaus ei ole Kolalle periaatteessa hankala, koska se lukee hyvin edessä olevia esteitä eikä tarvitse minua saattamaan. Seuraavaksi sille pitäisi opettaa kääntyminen takaaleikkauksen jälkeen niin, että käännöksestä jäävät ylimääräiset kieppumiset pois.

Olen opettajan hommissa useaan kertaan käynyt oppilaiden kanssa läpi sitä, että omia tunteita pystyy hallitsemaan. Ei ole pakko olla täysin tunteiden vietävänä, vaan vihastusta ja suuttumistakin pystyy hallitsemaan niin halutessaan. Tähän mennessä en tuota asiaa ole sen syvällisemmin analysoinut saati tietoisesti kokeillut omassa elämässä. ("Mä vaan teen tätä työkseni, en mä näitä asioita ite välttämättä oikeasti osaa..") Nyt tuntuu siltä, että ... Sitä on vaikea selittää. Tuntuu siltä, että nyt vasta uskon omiin opetuksiini. ;) Että ihan oikeasti omaa ärtymystään tai hermostumistaan tai adrenaliinin virtaamisnopeutta pystyy hallitsemaan. Se vaatii tietoista ponnistelua ja keskittymistä, mutta sitä ihan oikeasti pystyy hallitsemaan.

Wau.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

talviset kung-fu -soturit

T Ä N Ä Ä N
K E H Ä S S Ä
V A S T A K K A I N

Noki "tappavan suloinen" Perronen JA Kola "hammaskeiju" Perronen
















Haaste on heitetty.



































Mutkikas taistelu. Kirjaimellisesti. Tämä erä jäi ratkaisemattomaksi.

















------------------------------------

Lopuksi vielä muistutuksena talvisäiden kuskeille:
"Näin selviän tiukistakin tilanteista."

1. Kapeilla väylillä muista tarkkailla vastaantulijoita.

















2. Valitse ajolinja tilanteen mukaan. Muista huomioida myös vastaantulijan ajolinja.

















3. Jatka matkaa.










keskiviikko 17. marraskuuta 2010

aa-kerhosta päivää

Olen päättänyt liittyä aa-kerhoon. Luovun humalluttavasta aineesta - tai ainakin lupaan yrittää.

"Hei. Olen Emilia Kainulainen, adrenaliinikko."

Niin. Kai se sitten on vaan kurkattava peiliin ja todettava, että minun syytähän se Kolan toimimattomuus on. Okei, okei. En luovu täysin siitä väitteestä, etteikö Kolan päässäkin olisi jotain lievää vikaa, koska vahvapäinen koira ei ottaisi emäntänsä sekoiluja niin kovin vakavasti. Mutta noin pääpiirteittäin syy on minussa. Olen opettanut Kolan siihen, että agilityyn liittyy ei pelkästään Kolalla vaan erityisesti myös minulla adrenaliinin virtaus. Se on aika hämmentävä toteamus. Koen nimittäin olevani suhteellisen tasainen ihminen. Toki olen iloinen ja surullinen ja pahantuulinen ja muuta. Mutta noin yleisesti käyn aika alhaisilla kierroksilla. Jos minut saa suuttumaan, niin sitten totta totisesti suutun, mutta hyvin harvoissa ovat ne kerrat, kun aikuisiällä olen oikein suuttumalla suuttunut. Eikä tapana ole muutenkaan riehaantua ihan holtittomasti.

Siksi tuntuu uskomattomalta, että minun on opeteltava poistamaan agilitystä liika tunteellisuus ja liiat kierrokset. Todella epä-minämäistä omasta mielestäni.

Niinpä olen päättänyt tosiaan liittyä aa-kerhoon. Adrenaliiniton agility -kerho kokoontuu keskiviikkoisin Hakkilan hallin vasemmalla puolella taaimmaisessa nurkassa. Tämän päiväinen kerhon kokoontuminen sujui mahtavasti. Päätin jo ennen treenejä, etten hermostu ja ihan oikeasti en hermostunut. En mistään. En vähääkään. Kola oli jopa hieman hämmästyneen oloinen, kun käytökseni oli niin rentoa ja adrenaliinivapaata.

En oikein tiedä, miten treenit noin muuten sujuivat. Sekin on outoa. Yleensä minulla on hyvin vahva kokemus siitä, että treenit joko olivat TOSI jees tai sitten ihan perseestä. Nyt jäljelle jäi hyvä mieli ja aika epäselvä käsitys siitä, että oliko treeni onnistunut. Mutta pakkohan sen oli olla, kun treenin tavoite oli nimenomaan pitää oma pää hallinnassa ja saada Kola ainakin kerran radalle. Kola oli radalla itse asiassa kolmisen kertaa ja osasin lopettaa onnistumiseen jokaisella kerralla. :) Yhden kerran palautin Kolan seinään ja hain Iikkusen radalle kiitämään, kun perusasento ei löytynyt enkä sitä viitsinyt sen enempiä painostaakaan. Hain Kolan uudelleen ja kun lähtöasento ei vieläkään löytynyt, annoin treenivuoron seuraaville.

Tulevaisuuden tavoitteena on siis, että
1) aa-kerho kokoontuu keskiviikkoisin
2) Kola palaa seinään, jos lähtö ei suju
3) myös Kolasta tulee luonnollisesti aa-kerhon jäsen. Sen kanssa kierrosten nostaminen ylös tarkoituksella on omalta osaltani ihan turhaa ja oikeastaan ainoastaan haittoja aiheuttavaa. Niinpä Kola ryhtyy avullani myös laskemaan kierroksia kaikissa niissä hetkissä, joissa se vain on (avustuksellani) mahdollista - eli odotushetkinä, lähdössä ja kontakteilla.

torstai 11. marraskuuta 2010

Uusi päivä, uudet pääverisuonet

Verisuoni ei sanonut poks, vaan päätin tosiaankin tänään toteuttaa sen, että menen Ojankoon yksikseni kelailemaan ja katselemaan. Jostain löysin zeniläisen tyyneyden ja lämmittelyn jälkeen menin Kolan kanssa pönöttämään hihna kaulassa ensimmäisen esteen eteen. Pyysin Kolan ensin uudella tavalla seisomaan, mutta Kola näytti suurelta kysymysmerkiltä. Se ei siis selvästi tajunnut, että mitä pitää tehdä. Kyse ei ollut mistään lukkotilasta. No. Toisin uuden käskyn ja Kola päätti tehdä sen, minkä osaa. Se tuli perusasentoon tavalliselle lähtöpaikalleen. Tehtiin onnistunut kolmen hypyn sarja. Otin Kolan kiinni ja vein sen uudestaan samalle paikalle. Kierroksen nousivat jonkin verran ja jouduin kuuntelemaan karjuvaa Kolaa, joka ei tule perusasentoon. Hetken karjuttuaan se tuli. Tehtiin toinen onnistunut suoritus.

Jossain vaiheessa Kola tuli kyllä sivulle, mutta karkasi hypylle ennen kuin ehdin sitä päästää luvan kanssa. "Oho", sanoin ja pistin hihnan takaisin kaulaan. Zeniläisyys huokui minusta. Otettiin uudestaan. Eihän se tietenkään mennyt kuin täydellisen agilitykoiran kanssa, mutta saatiin monen monta onnistunutta toistoa. Ja joka kerta pikkuisen radanpätkän jälkeen pistin Kolan hihnaan ja vein sen uudestaan suorituspaikalle.

Välillä vaihdoin Nokiin. Nokin suorituksen aikana Kola huuteli jotain kentän reunasta, mutta oli suhteellisen tyyni.

Jossain kohtaa Kola vetäisi ensin kierroksia ja sitten vielä zenimmäksi kuin minä. Se vain tuijotti kaukaisuuteen enkä viitsinyt suotta käskeä tai pyytää. Odottelin ehkä minuutin, pari. Varmaan todella mielenkiintoinen näky, kun zen ja zenimpi seisovat putken edessä odottamassa valaistusta. Lopulta sain (yhä zenissä) tarpeekseni, kävelin kentän reunalle, sanaakaan sanomatta tai adrenaliinin hippuakaan vuodattamatta vaihdoin Nokiin. Kola jäi taas karjumaan. Tehtiin Nokin kanssa muutamat harjoitukset ja hain Kolan uudelleen. Toimi paljon paremmin, eikä tarvinnut seistä zeninä.

Lisäksi aloin tehdä lähtötilanteesta muutenkin tyyneyden tyyssijan. Silitin pitkin vedoin Kolan päätä ja niskaa ja puhuin ihan hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Räjähtävä ja pupillit jättimäisiksi vetävä vietti kai katosi johonkin, sillä Kola kykeni ottamaan kosketukseni vastaan eivätkä sen lihakset värähdelleet alkuvoiman merkkinä. Samaa rauhallista silittelyä tein myös kontakteilla ja sielläkin sain pupillit palaamaan normaaliksi.

Ihan treenien loppuvaiheessa huomasin, ettei Kola karjunut minulle enää kentällä. Kun kävelin lähtöpaikalle, se ei räyhännyt. Se kykeni pitämään kierrokset alhaalla, vaikka oltiin kentällä suoritusvuorossa.

Wau.

Nyt täytyy siis jotenkin saada vietyä tämä sama zen keskiviikon kimppatreeneihin.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

treenit, jotka olivat suoraan perseestä

Nyt tekisi mieli heitellä esineitä ja karjua. En kerta kaikkiaan tajua Kolan ajatuksen juoksua enkä keksi, miten tähän pulmavyyhtiin voisi tarttua.

Kyse on siis agilitystä. Siitä, jonka pitäisi olla kivaa. Joo. Tosi kivaa on.

Kola ei suostu asettumaan taaskaan lähdössä paikoilleen. Se näyttää surkealta ja paineistuvalta ja tuo olemus saa silmissä sumenemaan ja suonen jyskyttämään ohimossa. Raivostuttava asento ja raivostuttava tilanne. No. Vaihdoin nyt siihen, etten edes vaadi sitä istumaan vaan seisköön. Ihan sama. Kai se siinä sitten pysyi ehkä paremmin. Tai sitten ei.

Toinen pulma ovat hypyt. Niistä kun voi mennä ali. Eikä siinä ole mitään logiikkaa, milloin hypyistä mennään ali ja milloin yli. Ei minun rintamasuuntani voi siihen vaikuttaa, vaikka Annan ehdotus olikin, että pidän rintamasuuntani eteenpäin. En voi uskoa, että siitä on kyse, koska voin jäädä Kolan selän taakse antamatta mitään muuta kuin hyppy-käskyn ja Kola joko hyppää yli tai sitten menee ali. Tai sitten voin seistä pitkällä hypyn ohi ja se menee joko ali tai yli. Voin mennä vauhdissa mukana tai seistä itse paikallani ja tilanne on sama. Ei logiikkaa.

Entä jos Kolalle ärähtää? Että nyt saatana istu tai pysy edes jumalauta paikallasi ennen lähtöä?

Ei auta. Ei kyse ole siitäkään.

Maanittelu ei todellakaan auta. Se paineistaa.

"Onko tämä sitten teidän laji?" On se Kolan laji. Sehän tässä on se kaikista paskin asia. Tämä on se laji, mitä Kola rakastaa. Kunhan se vaan pääsisi radalle, eikä tarvitsisi odottaa ennen radalle pääsyä. Sen asento ja ilme huokuu puhdasta energiaa, kun se lopulta sattumalta pysähtyy odottamaan radalle pääsyä, saa luvan ja alkaa suorittaa. Sen suoritus on lähes maaninen. Eikö se kerro siitä, että Kola rakastaa lajia? Vai olenko tässäkin ihan väärässä?

Ärsyttää niin että päässä katkeaa kohta joku suuremman luokan suoni.

Ehkä menen huomenna vaikka Ojankoon tekemään jotain sellaista, missä ei ole yhteistreenien painetta saada Kola tekemään juuri tiettynä hetkenä jotain. Ehkä sitten joku asia edes voisi sujua. Tai ehkä rupean tekemään sitä, että otan Kolan treeneihin mukaan ja ensimmäisestä paskamaisesta tempusta vien sen autoon ja vaihdan Nokiin. Joo joo. Ei ne ole mitään paskamaisia temppuja. Ei Kola osaa ajatella niin. Mutta ne tuntuvat paskamaisilta enkä keksi niihin mitään pienintäkään järjellistä selitystä.

Tai ehkä selitys on se, että Kolan pää ja hermot vaan ovat ihan täyttä paskaa.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kompun kootut selitykset ja Iikun näin-leikitään-takaa-ajo-leikkiä

Kolan periaate nro1: Koiran ei tule viemän toisen koiran suussa olevaa asiaa tahi esinettä.

Nokin periaate nro1: Jos toi ei juokse mua kii, kun mul on lelu, niin sit mä juoksen sen kii, vaik mul on se lelu.

Näistä lähtökohdista onnistui tallentumaan taas omistajaa hykerryttänyt kuvasarja. (Kuvatekstit puhukoon puolestaan.)

TÄÄLLÄ.

voi iikku

Päivän positiiviset:
Iikku pysyi kuin pysyikin makuuhuoneessa koiraportin takana koko työpäivän ajan. Olin suorastaan ihan varma, että se ryhtyy aikansa kuluksi kiipeilijäkoiraksi ja tulee 80cm korkeasta portista yli. Ehdin jo tehdä suunnitelman, miten telkeän Iikkusen makuuhuoneeseen kirjahyllyn avulla.

Päivän ei-niin-positiiviset:
Kola ei sittenkään kyennyt suojelemaan talouttani mystillisiltä taikavoimilta. Yli-innokas sähkömies ei sentään tullut kylään, mutta mitä ilmeisimmin makuuhuoneessa oli pelattu Muuttuva labyrintti -lautapeliä. Punainen oli kai hävinnyt pelin tai sitten ainakin muutoin hävinnyt, sillä jäljellä oli enää pieni muru pelinappulasta. Joku taitava hammasteknikko tai jostain muusta syystä purukalustot tunteva henkilö osaisi varmistaa arveluni: pelilaudan purujälkien perusteella väittäisin herra Iikkusen pelanneen punaisella nappulalla ja häviöstä tuohtuneena / pelijännityksen tuoksinassa järsineen pelilaudasta kulman pois.

Voi Iikku.

"Pelaakohan se huomennakin", kysyi äiti.
"Ei muuten pelaa", vastasin minä.

Lautapelit muuttivat nyt ovelliseen kaappiin asumaan.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Opeeee...

"Ope, sit jos sulle tulee kolmas koira, niin sen nimi pitää olla Ri!" "Nii just, NokiKolaRi!" "Opeee, koska Noki tulee kylään taas?" "Ope, se Noki oli niiiiiiiiin iiiiiiihana!" "Mä muistan kun se Noki kävi, niin se söi kalkkunaa!" "Voisiks Noki tulla taas kylään, pliiiiiiiiiiiiis.."

No. Tänään aion yllättää oppilaani. Tällä hetkellä menossa on lukutunti, eikä kukaan mitä ilmeisimmin ole huomannut parkkipaikalla olevassa autossani odottavaa yllätystä. :)

---
---
---
Neljä tuntia myöhemmin...

Nokin ja minun työpäivä on päättynyt. Tänään oppilaat ovat suorastaan pursunneet sitä, miten "tänään on paras päivä!", koska ruokana oli hampurilaisia ja ranskalaisia, Noki oli kylässä, Krisse-akaattikotilolle vaihdettiin mullat, illalla on pelipäivä ja äiti tekee huomenna ruuaksi HAMPURILAISIA!

Myös ope on pursunnut onnellista ylpeyttä. Noki käyttäytyi paremmin kuin olisin voinut arvatakaan. Toki Iikku tuuppasi yhden "NOKI ON NIIIIIIIIN IHANA" -tytön melkein kaaduksiin, kun kummatkin olivat toisistaan niin innoissaan. Mutta muutoin vierailu ei olisi voinut juurikaan paremmin sujua.

Lapset kulkivat jonossa minun ja Nokin takana ensin kentälle, jossa kaikki halukkaat saivat muutaman koiranruokanappulan Nokille annettavaksi. Noki kulki nuuskimassa jokaisen läpi ja poimi namit suuhunsa. Sitten käytiin vähän kävelyttämässä Nokia pitkin Aurinkolahden rantaa. Innokkaita taluttajia olisi ollut yllinkyllin, mutta tällä kertaa vain minä olin ohjaksissa, sillä Noki on melkoinen jyrä, jos se päättää johonkin lähteä. Välillä seisahduttiin katselemaan sitä, miten se Noki edelleen vaan on niiiiiiiiiiin ihana. Parikymmentä lasta ympäröi Nokin ja tungos oli melkoinen. Opastin innokkaimpia, että jos Iikkusen häntä laskee alas, niin sillon pitää antaa lisää tilaa. Ja innokkaimmin Nokia odottanut tyttö ohjeisti, että Nokille pitää jättää rako, josta se pääsee heti pois, jos haluaa.

Aluksi Iikkusen häntä olikin puolitangossa ja se kai arvioi tilannetta. Mutta pian häntä nousi pystyyn ja alkoi heilua verkkaisen levolliseen tahtiin, vaikka ympärillä touhusi kädet ojossa melkoinen lapsikatras. Lapset rutistelivat ja silittelivät Nokia - ja Noki näytti siltä, että suoraan sanottuna sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Siis toki se otti silittelyt vastaan ja seisoi rennosti keskellä kaikkia, mutta se ei ollut liian innokas, ei hyppinyt tai töninyt muttei toisaalta siirtynyt poiskaan vaan armeliaasti seisoi hellittävänä. ;)

Käsiä vaelteli pitkin Nokin selkää, osa rapsutti päätä, toinen taputti pyllyä, kolmas sipaisi varovasti kylkeä, joku työnsi kätensä kuonon eteen nuuskittavaksi. Ja Noki seisoi kaiken tämän keskellä tyynen rentona kuin olisi ikänsä harrastanut juuri tälläistä toimintaa. Lopuksi vielä kaikki halukkaat pääsivät hyvästelemään Nokin ja Noki kai lipaisi paria innokkaimmin kasvonsa lähelle tuoneen nenääkin.

Nokin työpäivä oli ohi ja se pääsi päiväunille autoon.

Oman työpäiväni päättyessä yksi luokkamme aikuisista tuli ihastelemaan, miten hyväluonteinen koira minulla onkaan. :) Ja täytyy sanoa, että olen täsmälleen samaa mieltä. En tuntenut missään vierailun vaiheessa jännitystä sen puolesta, kestääkö Noki lähelle tulevat ja joka puolelta silittelevät äänekkäät lapset. Nokin hermot olivat rautaa ja ainoa tehtäväni olikin huolehtia vain siitä, ettei Noki pääse liian nopeasti liian lähelle niitä lapsia, jotka suhtautuivat Nokiin varovaisen uteliaasti, mutta eivät halunneet Nokia ihan iholle.

torstai 4. marraskuuta 2010

melkein-törmäyksiä ja pierunaamoja

Kola ja Noki viettivät puolitoistatuntisen riehuen ja räyhäten. Etenkin Noki kunnostautui räyhäämisen, härnäämisen ja suoranaisen v*ttuilun saralla.

Kas tässä.

taikajuttuja

Iikun perheeseeni saapumisen jälkeen on tapahtunut paljon pieniä erikoisia asioita. Kerran molemmista sandaaleistani katosivat soljet. Muuten kengät olivat täysin ehjät. Vain soljet olivat kadonneet. Kerran korkokengästäni hävisi korko. Erään kerran takin taskusta oli kadonnut pussillinen sinne unohtuneita treeninameja. Eräänä päivänä perinteisestä suorakulmion muotoisesta kirjasta oli tullutkin pyöreä ja kulmaton taideteos. Seuraavana päivänä samainen kirja oli kadottanut kantensa kokonaan.

Mystisiä tapahtumia. Iikkunen on tuonut mukanaan taikahenkäyksen talouteeni.

Tänään kotiini oli ilmeisesti murtauduttu. Ja jäljistä päätellen murtomies on ollut yli-innokas ja erittäin tehokas sähkömies. Sähkömies oli avannut paketistaan upouuden hdmi-johdon ja valmistanut yhdestä johdosta toooosi monta lyhyttä pikkujohtoa.

On kuitenkin hieman riskaabelia jättää Iikku ja Kola erinäisten taikaotusten käsiin työpäivien ajaksi. Siksipä Iikkunen viettää jatkossa päivänsä makuuhuoneessa koiraportin takana. Kola saa luvan puolustaa pikku-Iikkua koiraportin olohuoneen puoleisella alueella kaikilta mahdollisilta taikaotuksilta ja olen aika varma, että jatkossa olohuone ja eteinen saavatkin olla kaikilta katoamisilta ja sähkömiehiltä rauhassa.

maanantai 25. lokakuuta 2010

nokin terveystuloksia

Noki on kuvattu ja hyväksi havaittu.

Kyynärät ovat nollia molemmat ja lonkat kauniit A:t. Kyllä nyt kelpaa moista priimakoiraa esitellä ihmisjoukoille!

;)

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

vuoristossa jälleen

Miika ja Misse tulivat mukaan valokuvauspuuhiin. Sää oli huikea ja lempeä etelätuuli heitteli koirien korvia mukanaan. :)

Lisää kuvia täällä.









perjantai 22. lokakuuta 2010

Iikku, pikku pelle

Alkuun syksyistä fiilistä ja Kolan patsastelua, ja sen jälkeen se, mitä muistikortille tänään pääasiassa tallentui - eli Iikkusen pelleilyä. Hassuja ilmeitä, hirmuista pomppimista, Kolalle sikailua ja sen sellaista pientä kivaa.
Loput kuvat täällä. (Sisältää itseäni naurattaneita kuvasarjoja, joissa Iikku ja Pomppu törmäilevät ja peuhaavat.)






























torstai 21. lokakuuta 2010

huipulla tuulee

Käytiin itähelsinkiläisellä vuorella. Siellä tuuli. Ja pojat ottivat kaiken irti viileän sään tuomasta juoksuinnosta.















































































maanantai 18. lokakuuta 2010

eunukkiräyhisten kokoontumisajot

Eunukkiklubi kokoontui Husön metsässä. Räyhis kohtasi vertaisena, kun Iikku pisti räyhävaihteen päälle. Robin-räyhis karjui kuin ammattilainen, mutta ihan puhtaaksi ammattilaiseksi väittäisin myös Iikkua. Se pilkkasi ja ilkkui Robinia ja provosoi minkä äänihuulistaan irti sai. Karjui Räyhiksen korvaan ja hyppi päin. Possu. Komppu ei moiseen lähtenyt mukaan ollenkaan, vaan kulki omia polkujaan kuin tosimetsämiehen kuuluukin.


Loput kuvat täällä.

Älyn jättiläinen. (Blogauksen viimeisessä kuvassa kyseisen älyn jättiläisen päivän askarteluista otos.)