keskiviikko 30. joulukuuta 2015

kyllä se siitä!

Enpä olisi ehkä vielä viikko sittenkään uskonut, että tammikuun alussa voisin oikeasti osallistua ohjattuihin agilitytreeneihin. Mutta niin se vaan on, että vähitellen tämä alkaa taas sujua. :) Kiihdyttäminen ja jarruttaminen ovat vielä köpöä ja kankeaa, mutta eipä se taito kai palaa kuin kiihdyttämällä ja jarruttamalla.

Treenissä ei ollut oikeastaan mitään muuta pointtia kuin se, että mustavalkoiset auttoivat minua treenaamaan. Tuli kuitenkin todettua, että finkki (tai mikä onkaan) kääntää varsin kivasti kovasta vauhdista kumpaakin mustavalkoista. 

maanantai 28. joulukuuta 2015

kotiinpaluu

Lahdesta kotiin Helsinkiin. Avain oveen ja ovi auki. Ehdin ajatella, että olenko jättänyt parvekkeen oven auki lähtiessäni, sillä ulko-ovi pistää vastaan, kun vedän sen auki. Jälkikäteen kyllä ymmärrän ajatuskulun järjettömyyden, sillä eihän auki oleva parvekkeen ovi aiheuta alipainetta asuntoon.

Sisään astuessanikaan en huomaa mitään sen ihmeempää. Kunnes huomaan. Eteiseen on jätetty käsin kirjoitettu lappu. "Ota yhteyttä tähän numeroon.." ..ja oikeastaan ennen kuin ehdin ymmärtää, mitä juuri luin, ovikello soi. Pistän koirat vessaan ja avaan oven. Putkimies, vesi-imuri, joku kolmas mies, joka kertoo omistavansa vesikoiran. Ruskeavalkoinen kuin Kola. Sekin on arka. Yksi kertoo baarien vessojen tukoksista. Yksi kehuu hienoa parkettia. (Johon vastaan, että aika myöhäistä sitä on kehua.) Voi hurja, kun sä menet täällä sukat jalassa, meillä on kengät.. Ei se mitään. Mun jalat on jo ihan litimärät ja ihan sama. Mustavalkoiset tuijottavat hiljaa kolmea itäisen Helsingin viisasta miestä. Kola murisee sängyllä.

Kyllä tämä tästä, sanoo joku. Kyllä minä sen tiedän. Aina asiat selviävät, tavalla tai toisella. Eikä tässä kukaan ole edes kuolemassa. Kunhan vain saan varmistuksen, ettei tätä kaadeta jollakin kummallisella tavalla minun syykseni, niin kyllä se siitä. Ja vaikka kaadettaisi minun syykseni (mikä olisi kyllä mielenkiintoista, koska en ollut kotona, kun vahinko sattui ja vedet tulivat lavuaarista lattialle, koska joku jossain toisessa asunnossa laski putkistoon vettä - joten putkitukoksen on pakko olla taloyhtiön yhteisessä putkikanavassa), niin sekään ei olisi maailman loppu tai elämäni päätepiste. Syyllisenäkään en joutuisi vankilaan tai karkoitetuksi Suomesta. En kuolisi nälkään tai viluun. Sellaista se on sivistysvaltiossa.

Kosteuskartoitus? Mistä ostit mattosi? Milloin? Paljonko se maksoi? Oliko lavuaarissa astioita? Mistä tukos johtui? Millaisia vahinkoja alakerran asunto on kärsinyt?

Paljon kysymyksiä. Vähän vastauksia.

Olen ihminen, joka yllättävässä tai pelottavassa tilanteessa säilyttää hermonsa. Se on tullut koettua jo niin monta kertaa, että nykyään tiedostan sen varsin hyvin. Oppilaan pahasti murtunut käsi. Polvesi leikataan viikon päästä. Edellä ajanut auto ajaa jarruttamatta liikenteenjakajaan. Maassa makaa ihminen, johon ei saa kontaktia. Auto kääntyy oman autoni eteen ja sitten rysähtää. Auto karkaa lapasesta ja päätyy lumivallin päälle. Vesivahinko. Toinen vesivahinko. Ja niin edelleen. En mene tunne edellä. Teen sen mitä pitää, ja ehkä pelästyn tai järkytyn jälkikäteen, jos se silloin aivojen mielestä on vielä tarpeellista. Liikenteenjakajaan ajaneen auton kolaripaikalla oli, muuten aika harvoin on.

Asiat lähtevät etenemään jollakin tavalla. Kosteuskartoittaja soittaa ja tulee mittareineen kylään. Minä saan jostain asunnon. Koirat asuvat kanssani tai jossain muualla. Parketti korvataan tai ei korvata. Joku kantaa kymmeniä ja kymmeniä kiloja painavan olohuoneen litimärän karvalankamaton pois. Lattiat avataan ja lopulta suljetaan.

Sellainen kotiinpaluu.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

joulu - pikkukalifien kulta-aika

Jouluaattona sekä Kola että Pika halusivat jakaa lahjoja. Itselleen. Ja siitähän se rähinä syntyi. Kuusen alla alkoi mylläkkä - joka kylläkin päättyi melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Noki syöksyi suukottelemaan Pikaa kurittavaa Kolaa ja lopulta mylläkän keskeltä jaloilleen päässyttä Pikaa. Mutta Noki ei unohtanut, mitä tapahtui. Eikä Pikakaan unohtanut. Pika oli ilmiselvästi selvinnyt myllytyksestä vähemmällä kuin oli olettanut, sillä nostin Kolan sen päältä pois kesken toimituksen. Niinpä Pika teki päätelmän, että sen aika kalifina on alkanut, ja minä olen siirtynyt Pikkarin valtakunnan apulaisylijohtajaksi.

Kolaa alkoi nyppiä Pikkarin asenteen muutos hieman viiveellä. Nokia puolestaan nyppi välittömästi. Noki on urputtanut, jurputtanut, kiroillut, nuollut itseään rauhoitellakseen Pikan naaman litimäräksi kerta toisensa perään, murissut lisää ja nuollut vähän enemmän.

Ja Pika on yrittänyt joka käänteessä kopsutella kepillä jäätä. Jos Kolaa tuijottaa ja nostaa häntänsä pystyyn... niin mitä sitten...? Jos tuijottaa ja vähän värisyttää huulta... niin mitä sitten..? Tai jos murisee Nokille... niin mitä sitten...? (Sitten Nokikin murisee ja lopulta Pika seisoo nuoltavana. Sitä sitten.) Ei se vieläkään noussut pikkukalifista kalifiksi. Yrityksestä 10 pistettä kuitenkin. ;)

Noki on vanhentunut joulun aikana varmaan kymmenen vuotta, niin tiukasti se on yrittänyt pitää tasapainoa, kuria ja rauhaa yhtäaikaisesti Pikalle, Miskalle ja Taimille. :D Nokin otsalihakset ovat teräskunnossa, sillä otsan rypistely on ollut aika pysyväisluonteinen tila jo monta päivää. Noki parka. ;)

-------------------

Pääsin testaamaan unicycleä joulun pyhinä. Yllättävän helppoa ja hauskaa! (Ja aika tosi yllättävän hintava tuollainen masiina. :O ) Suosittelen testaamaan, jos mahdollisuus siihen tulee. Vielä en oppinut ajelemaan ilman apupyöriä, mutta aika nopeasti sekin olisi onnistunut, jos harjoituskertoja olisi ollut pari enemmän.


Polven kuulumisia:
Hidasta kylmyyttä. Normaalisti hermostoon kytketty iho tuntee kylmän, jos se tuntee kivun. Ja toisin päin. Näin minulle anestesialääkäri sanoi. Leikatun jalan sääri ei ole tuntenut mitään neljään kuukauteen. Nyt sitä kihelmöi. Ja se lähettää kivun tunnetta, vaikkei ole mitään syytä. Mutta ei se kosketusta ole silti osannut tuntea. Tunto on kuitenkin ilmiselvästi palaamassa, sillä iho on alkanut tuntea hitaasti kylmyyttä. Normaalisti reagoivat hermot toimittavat informaation kylmyydestä silmänräpäystä nopeammin aivoille käsiteltäväksi. Minun aivoni saavat tiedon kylmästä usean sekunnin viiveellä. Mutta ne saavat tiedon!

tiistai 22. joulukuuta 2015

viu! x2

Ei yhtä ilman toista. Mutta toivottavasti kaksi ilman kolmatta.

Kolan niskajumi oli ja meni. Kolasta kuoriutui oikea itse hyväntuulisuus, kun jäykkyys katosi. Se on leikkinyt hammaspainia jo vaikka miten monta kertaa tässä lähipäivinä minun kanssani - ja tuota se ei ole tehnyt ikuisuuksiin.

Mutta eihän jumittaminen Kolaan jäänyt. Mustavalkoiset ottivat toisistaan osumaa peltolenkillä ja päivä tai kaksi myöhemmin Pika alkoi vingahdella erinäisissä tilanteissa. Se ei halunnut hypätä sohvalle eikä repinyt leluja. Varasin ajan Herttaan, mutta kun se sitten kuitenkin oli suhteellisen selkeää, että erittäin todennäköisesti kyse on lihasjumista, niin vaihdoin suunnitelmaa ja vein Pikan Riinalle fyssaroitavaksi.

Yleensä pystyn näkemään ainakin jossakin määrin, mistä kohdasta koira on jumissa. Nyt en yhtään hahmottanut, missä lihasjumi oikein mahtaisi sijaita. Pika liikkui ihan hyvin, mutta lantio tuntui kuin betonilta. Vingahdukset puolestaan ilmenivät tilanteissa, jotka eivät suoranaisesti viittaa lantion jumeihin, vaan ennemminkin johonkin rintakehän tai niskan kipuun. Niska ei kuitenkaan omaan käteen tuntunut kireältä. Omituisen sekava oirehtiminen selkiintyi, kun Riina löysi jumin sekä lantiosta että lapojen alueelta.

Eikä se kyllä jäänyt hirveän epäselväksi, että missä ne jumit sijaitsevat - tai että poistiko käsittely jumeja. Pika nimittäin kiemurteli kuin kastemato koukussa, kun Riina käsitteli jumisia kohtia. Ja jälkikäteen käytös oli suorastaan riemukasta. Kotiin päästyä Pika tapporavisti leluja, puri sohvatyynyä kuin termiitti, pomppi sohvalle ja pois, riehui ja rellesti. :D

Käydään vielä uudestaan vetreyttämässä Pikkaria, että on sitten varmasti mureassa kunnossa, kun palataan aksakentille.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

kola! noh! KOLA! ylös sieltä!

Eilen illalla ja tänään aamulla Kola sai lihasrelaksanttia ja aamulla sen seuraksi vielä kipulääkettä. Lisäksi lihaksia lämmittämässä on nyt ollut vuorokauden verran Back on Track -takki.

Ja niin mukavasti siinä kävi, että kun 8 tuntia aamulääkkeiden antamisen jälkeen kurvasin kotiin, ovelle vastaan tallusteli hymyileväisen hyväntuulinen Komppumies. Jo pelkkä ilme osoitti, että olo on huomattavasti parempi. Ja kotiintulohässäkkää katsellessa pisti silmään nopeasti myös se, että Kola pyöri pienessä tilassa ympäri ja taipui kumpaankin suuntaan huomattavan hyvin ja ravisteli itseään useamman päivän tauon jälkeen. :)

Ajattelin, että ajan Ojankoon ulkoilemaan ja päästän Kolan kulkemaan ilman hihnaa, jotta se saa kulkea omassa tahdissaan rennosti. Mutta hihnaanhan se oli sitten otettava, kun kroppa mitä ilmeisimmin tuntui kerrassaan mainiolta - niin mainiolta, että vauhti ei meinannut pysyä kävelynopeudessa millään. Tosin aika vaikeaa se rauhassa kulkeminen oli hihnassakin, kun lumi sai koko lauman ihan hepulin partaalle. Ensin mustavalkoiset alkoivat sätkytellä tassut kohti taivasta ja Pikkari kynti kuin puskutraktori rintakehä maassa ja takajaloilla vauhtia potkien pitkin tietä. Hetkeä myöhemmin Kolan silmissä paloi punainen HEPULI-ISKEE!!!! -hehku ja Kolakin kellahti kyljelleen sätkimään. Siinä sai hetken käskeä, että Kola suostui nousemaan hallitun hillittyyn pystyasentoon.



Jatketaan kuitenkin vielä tovi lääkkeiden voimin, ettei jumitila palaa takaisin ja yritetään ottaa ulkoilut mahdollisimman hallitusti. :) 

maanantai 14. joulukuuta 2015

mikä sulla on?

Töistä tullessa nappaan koirat autoon ja ajetaan hallille. Lämmittelylenkillä Kola sanoo ensin "viu" ja oletan, että se tökkäisi varpaansa johonkin. Sitten se sanoo uudestaan "viu", kun kumartuu nuuskimaan maata. Seuraan Kolan toimintaa, mutta kaikki näyttää normaalilta. Hallissa päästän mustavalkoiset ensin kentälle (koirat pitävät itsensä kätevästi lämpimänä, kun rakennan rataa ja koirat hölkkäävät hallia ympäri) ja sitten vapautan Kolankin. Eikä se sitten enää ole yhtään epäselvää: Kola on kipeä. Eikä se mitä ilmeisimmin ole vain vähän kipeä. Terve Kola huutaa kuin hyeena, kun sen päästää ensimmäistä kertaa hallissa irti. Se hyppii ja huutaa. Aina. Ja kovaa. Mutta ei tänään.

Ollaan tultu juuri kentälle ja Kola päättää käydä lepäämään ja mässyttää. Joku on pielessä.


Vien Kolan takaisin autoon ja varaan ajan Herttaan. Saadaan aika seuraavalle päivälle, mutta kun palataan kotiin, käy ilmi, ettei Kola pysty ollenkaan rauhoittumaan paikoilleen. Se istuu. Käy maate. Siirtyy. Istuu. Inisee ääneen. Makaa. Siirtyy. Eikä pysty syömään ruokaansa kupista, kun kuppi on maassa. Ruoka kyllä maistuu, kun nostan kupin Kolan kuonon korkeudelle.

Oleminen on niin kurjan näköistä, että soitan Herttaan uudestaan. Saadaan aika jo samalle illalle. Onneksi. En olisi pystynyt nukkumaan, jos Kola olisi rampannut ympäri kotia koko yön. Enkä kyllä olisi varmaankaan saanut nukutuksi, vaikka se ei olisi rampannutkaan, sillä Kola oli kerrassaan kärsivän näköinen.

Onneksi oireet  lopulta kuitenkin viittaavat enemmän lihasjumiin kuin esimerkiksi välilevyn pullistumaan tai vaikka aivokalvontulehdukseen. Toivottavasti lihasrelaksantti-särkylääke -coctail ratkaisee ongelman, eikä tarvitse lähteä kaivelemaan syytä muualta.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kaksi viikkoa jouluun

zZz.. Perjantain raukea ilta

kuplapojan joulukuu

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

tää puris sitä ja se yrittäis ottaa tän etujalan!

Iltasella Pikaan iskee aina riehu. Riehu iskee varsinkin silloin, kun istun lattialle jumppaamaan polvea.

..ja sitten me painitaan!

Eli Pika sanoo RÖÖ RÖÖ RÖÖ ja pyrkii saamaan otteen ranteestani. Ja minä pidän omaa meteliäni ja yritän tarttua Pikaa etujalasta tai vatsasta. Tänään irtosi hyvin vaatimattomat rööt, yleensä Pika karjuu hiki päässä. :D

Tätä röö-leikkiä on leikitty Pikan kanssa ihan pennusta asti, joten se harrastaa samaa metelöintiä myös koirien kanssa leikkiessä. Ja hyvinpä näyttäisivät koiratkin ymmärtävän, että RÖÖ on leikkiä, eikä oikeasti olla vihaisia, sillä Pika ei ainakaan vielä toistaiseksi ole koskaan joutunut pulaan röön takia. ;)

maanantai 7. joulukuuta 2015

kyllä tämä tästä :)

Viime käynnistä fyssarilla jäi mielikuva, etten voi juosta koirien kanssa treenikentällä. Keskittyminen menee liikaa koiriin, enkä keskity jalkoihini. Tässä kohdassa olen tuhma ja tottelematon. Olen käynyt treenaamassa puomin vieressä hölkkäämistä nyt kolme tai neljä kertaa ja se on tuntunut kerta kerralta vaivattomammalta. Ja parilla viimeisellä hölkkätreenikerralla olen tehnyt myös jotain vähän haastavampaakin kuin pelkkää puomin juoksuttamista.

Tällä kertaa tehtiin jo sellaista, missä ensin vaihdoin kävelystä hölkkään, sitten loivaa kääntymistä putken suuntaisesti, sitten vauhdin kiihdyttämistä ja loppuun nopeampi suunnanmuutos. Ja se tuntui juuri sopivan haastavalta. Pitkän hyppysuoran aikana pääsin harjoittelemaan pidemmän pätkän hölkkäämistä ja keppien läpi pujahtaessani testasin polven toimivuutta käännöksessä. Hyvin toimi! Polveen ei sattunut ja jalka tuntuu kerrassaan tukevalta. :) Aivan superduperia. 

En osaa pelätä, että koirat kaataisivat minut. Eivät ne tee agilityssä ennakoimattomia suunnanmuutoksia, vaan menevät sinne, mihin ohjaan. Ajatuksena ei ole ihan lähiviikkoina lähteä haastamaan polvea niin, että tekisin ohjauksia, joihin tullaan lujaa ja joista on pystyttävä poistumaan lujaa. Toisin sanoen en tarkoitushakuisesti pistä itseäni tilanteeseen, jossa omalla kömpelyydelläni jäisin koirien jalkoihin ja altistaisin jalan kaatumiselle. Mutta niin kauan, kun mennään koirien kanssa samaan suuntaan ja minä käännyn koirien ollessa putkessa, en osaa pitää hölkkäämistä sen vaarallisempana kuin että tekisin vastaavaa juoksemista ilman koiria. 

Tässä tämän päivän puomi-, keppi- ja polvitreeni: (Kyllä. Olen treeneissä työvaatteet päällä. Tuli vähän kiire. ;) 

Pikan treenin viimeinen toisto. Terävin kärki menolta on jo poissa, mutta tärkeintä on, että Pika pysähtyy alastulolle. Ei nimittäin pystähtynyt treenin alussa, kun ensimmäistä kertaa testasin seistä pari-kolme metriä puomin alastulon jälkeen. Pika juoksi korvat hulmuten puomin läpi, koska oho, ollaan unohdettu kokonaan tehdä sellaista, että sen pitäisi pysähtyä 2o2o-paikalle, vaikka minä olen mennyt jo puomin ohi. :D

Nokille tiukkaa takanaleikkausta kepeillä ja lopuksi vähän "oho onpas hyppääminen jo helppoa" -pompahtelua.


Eivät koirat minua kaada, vaikka juoksen niiden keskellä. Toki treeni on tässä jo ohi ja koirat jo kierroksensa purkaneet - enkä tälläistä treenien alussa tekisikään. :) Hölkkäämisen rutiini puuttuu vielä ja osa askelista on epätasapainoisia. Mutta vähitellen askelet alkavat löytyä! :)

lauantai 5. joulukuuta 2015

on ne hienot. :) ja on se ihana. :)

Ihana aurinkoinen päivä. Mukavaa seuraa. Paras Noki. Ihana Pika. Mahtava Pikkarin pentu Chico. Loistava varakartturi. Nolla ja hopeaa.

Voiko enempää pyytääkään? :)

Ekalla radalla Noki syystä tai toisesta vähän himmaili ja säästeli, mutta toisella ja kolmannella radalla metelin määrästäkin pystyi päättelemään, että nyt mennään kaasu pohjassa ja asenteella. Ekalla radalla Nokin laukat eivät vain osu pituudelle - ja se ponnistaa aivan hurjan kaukaa rysähtäen viimeisen pituuden palikan päälle. Toisella radalla herra kuumakalle ei vaivaudu jarruttamaan keppien toiseen väliin. Kolmannella kaikki sujuu kuin rasvattu ja Noki ja Tea painelevat Rusinan nollaa vain 1,1 sekuntia hitaammin ja sillä noustaan hopealle! Kerrassaan miäletöntä. :)



Päivän aikana paikalle piipahtaa myös Pikan pentu Chico, joka osoittautuu hurmaavaksi pikkumieheksi. Häntä vispaa kummallakin, pentu pussailee isäänsä ja Pikkari mörisee ja hurisee riehuntaäänellään ja on aika tohkeissaan kaksoisolennostaan. :D Tuli hurjan hyvä mieli siitä, miten ihanan avoin, ystävällinen ja rohkea Chico oli. Ja hihitytti, miten vahvasti se muistutti isäänsä eleiltään, toiminnaltaan ja tietysti ulkonäöltään. Kuin kaksi marjaa.




Pituudelle rämähdys ja pientä alkutahmeutta, mutta muuten hieno rata:


Onko pakko koota keppien toiseen väliin, jos ei ehdi?


Niiiiin hieno nollarata: