sunnuntai 30. elokuuta 2015

2,5 viikkoa takana

Tällä hetkellä tuntuu aavistuksen epäuskoiselta, että olisin työkunnossa 3 viikon päästä. Mutta ehkä toipuminen ottaa harppauksen eteenpäin, kun pääsen kepeistä eroon ja jalan lihakset palaavat taas aktiiviseen käyttöön.

Ranteet ovat huonina. Ei tee mieli siirtyillä edes sohvalla ranteiden varassa.
Pikkurillit, erityisesti vasen, tuntuu inhottavalta. Ehkä orastava jännetupen tulehdus tai vastaava?
Pohkeessa tuntuu vähän samalta kuin huitoisi nokkosilla ihoa. Ihoa kihelmöi ja polttelee. Kihelmöinti ja polttelu tuntuvat siinä kohdassa, missä tunnoton muuttuu tuntevaksi. Lisäksi säären kudoksilla on tottumista siihen, että koukistaessa kudokset kiristyvät. Sekin polttelee jalan sisällä, kun sopivasti koukistaa. Myös tunnottomaan säären alueeseen on tottumista.

Näiden kanssa kyllä selviää ja poltteluun on aika tottunut jo. Aluksi se tuntui hurjalta.

Ikävintä on se, että jalka kerää nestettä, jos olen missään muussa kuin makuuasennossa. Nesteen kertyminen ei satu, mutta tunne on kerrassaan ällöttävä. Pohkeesta tulee pinkeä ja iho tuntuu kireältä. Ja kun nestettä on päässyt kertymään, sen poistuminen tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka makaisi sohvalla jalka kohotettuna.

Polvi koukistuu tällä hetkellä noin 90 astetta ja suoristuu hyvin, joskin suoristaminen vielä toistaiseksi vihloo varsinkin aluksi.

Näistä lähtökohdista ei siis tunnu siltä, että olisin kolmen viikon päästä valmis seisomaan 5-8 tuntia yhtä soittoa, kun tällä hetkellä pyrin pääsemään makuuasentoon alle vartin istumisen tai seisomisen jälkeen, jos vain mahdollista.

Mutta kuten sanottua, ehkä asiat lähtevät etenemään, kun kepeistä luopumisen jälkeen jalan aineenvaihdunta saa vauhtia lihasten käytöstä.

torstai 27. elokuuta 2015

Helsingissä

Tiistaina fyssari ja reissu työpaikalle moikkaamaan ihania kollegoita. :)
Keskiviikkona vanhempainilta ja junamatka Lahteen.

Näiden kahden päivän perusteella hahmotan, miksi olen saikulla, vaikka töissä vierailu tiistaina sujui keppejä lukuunottamatta vaivattomasti. Jalka ei tahtonut enää keskiviikkona junassa tehdä yhteistyötä, vaan keräsi nestettä, tuntui inhottavalta ja pisti vääntelehtimään junan penkissä. Sohvalla maatessa ei tunnu kipeältä tai saikkulaiselta. Mutta kahden jalkeillaolopäivän jälkeen käsien lihakset ovat kuin tulessa ja jalkaa ei todellakaan tee mieli pitää kohti maata yhtään ylimääräistä hetkeä.

Reisilihastreeninä tänäänkin 300-600 toistoa kahta erilaista liikettä. Lisäksi muutama muukin liike, joten päiviin on tullut edes aavistus lisää sisältöä.

Hämmästyttävintä Helsingin keikassa oli se, että Lahteen palatessa Pika ilmiselvästi tunnisti minut ja oli häkellyttävän onnellinen. :D Se kieppui jaloissa enemmän kuin yleensä ja lopulta käpertyi kylkeen sohvalle. Härtsyygeli, ei se koskaan harrasta tuollaista hempeilyä. :D

tiistai 25. elokuuta 2015

fyssari

Koirat ovat käyneet fyssaroitavana kerran jos toisenkin, mutta minä olen fyssarilla käynyt viimeksi opiskeluaikana joskus liki 15 vuotta sitten.

Fyssarin tuomio: polvi suoristuu erinomaisesti, koukistuu hyvin ja tuntuu tukevalta. Kehuja sain hyvin pelittävästä reisilihaksesta. Ensin tuntui oudolta, kun en oikein osannutkaan hallita reisilihaksen supistamista ja rentouttamista annetun ohjeen mukaisesti, mutta löytyihän se reisilihas, kun ensin tehtiin treeni kertaalleen terveellä polvella. Ihmeellisesti aivot unohtavat, miten lihasta hallitaan.

Kotiläksy: yhteensä 300-600kpl kahta erilaista reisilihasliikettä päivässä (15 suorituksen sarjoina), jalan koukistamista ja kuminauhatreeniä.

Tällä hetkellä on siis erinomaiset pohjat lähteä kuntouttamaan polvea ihan urakalla siinä vaiheessa, kun koko painon saa taas varata jalalle. Siihen asti tehdään jalan oman painon vastuksella ja kuritetaan reisilihasta, jotta se olisi mahdollisimman hyvässä kunnossa, kun aloitetaan varsinainen kuntoutus.

Ranteisiin ei ikävä kyllä ole mitään taikakeinoa. Valmistaudun siis istumaan ja makaamaan vielä viikon ja toivon, että ensi viikolla ortopedin jälkitarkastuksessa saan luvan laittaa koko painon vasemmallekin jalalle, jolloin ranteet pääsevät kropan kannattelusta.

Eturistiside ja kierukka, olkaa valmiina. Tästä alkaa paluu kisakentille.

maanantai 24. elokuuta 2015

ruma sana.

Kaunis ajatus: Käyn kaupassa. Sinne on matkaa noin 200 metriä.

Todellisuus:
1) Hissin oven avaaminen kepit kädessä on todella hankalaa. Ovi on painava ja lämähtää kiinni, kun yritän ehtiä tönäisemään toisen kyynärsauvan oven väliin. Lopulta pääsen hissiin.
2) Hissistä poistuminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin hissiin meneminen. Nojaan otsalla painavaan oveen ja yritän mahtua keppeineni oven raosta ennen kuin ovi paiskautuu kiinni.
3) Ulko-ovi on painava ja ulko-oven edessä on ritilikkö, johon pelkään keppien juuttuvan. Pääsen kuitenkin ulos otsalla ovea työntämällä.

Olen ulkona.

Ensimmäiset 10 metriä menevät ihan sillä tavalla niin normaalisti kuin nyt voi mennä. Sitten alkaa sattua ranteisiin. Muutaman askelen välein muutan ranteiden asentoa ja lepään hetken. Ohi kulkevat ihmiset herättävät seuraavanlaisen ajatuksen: "Nyt jos kukaan pysähtyy jututtamaan, niin suusta purkautuu jostain hyvin syvältä jotain äärimmäisen epäasiallista." ..ja hetkeä myöhemmin, kun lepään jälleen ja yritän ajatella, että koko kauppareissusta noin kuudesosa on jo edetty, JEE, niin jeen läpi puskee väkisin mieleen, että "jos kukaan tulee sanomaan mitään vähäisenkin humoristista, niin huitaisen kyynärsauvalla".

Rappuset. Niitä ei voi ylittää, niitä ei voi alittaa, täytyy mennä läpi. HEHE. (Oikeasti ei naurata vähäisintäkään määrää tällä hetkellä.) Ranteisiin sattuu. Joku tulee rappusissa ohitseni. Lepään hetken ja nousen sitten taas muutaman rappusen. Joku raahaa rappusia ohitseni polkupyörän ja minä lepään taas hetken.

Olen kaupassa.

1) Ranteet kirkuvat.
2) Yritän ottaa leivän leipähyllystä. Kepit meinaavat kaatua.
3) Yritän saada hyllystä lopulta poimimani leivän kauppakassiin. En saa kassia auki, kun toinen käsi on varattu keppien pystyssä pitämiselle ja toisessa on leipä. Ohitseni tunkee kiireisiä ihmisiä. Yritän olla olematta tiellä ja edessä, eikä se varsinaisesti auta leivän kassiin laittamisen kanssa. Lopulta leipä kuin ihmeen kaupalla sujahtaa kauppakassiin.
4) Yritän tunkea leivän seuraksi kassiin kylmäkaapista poimimaani einestä. Selän takana hönkii kiireisiä ihmisiä, jotka haluavat samalle kylmäkaapille. Lopetan yrittämisen ja könkkään eines ja kepit kourassa muutaman askelen sivummalle.
5) Ranteisiin sattuu. Ja nyt sattuu myös terveeseen jalkaan, joka alkaa olla kaikesta tästä yhdellä jalalla painon pitämisestä väsynyt.
6) Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen olen päässyt lähi-Alepan käytäviä pitkin kassalle asti. Maksan ostokset. Keppi kaatuu lattialle, kun pakkaan kassia.

Olen kaupan ulkopuolella.

Tungen kädet kauppakassin sankoihin ja muokkaan kassista repun. Kotimatka on 200 metriä ja siinä on 195 metriä liikaa. Hiki valuu pitkin ohimoa, kun otan askelia, lepään, otan askelia ja lepään. Ja odotan sitä hetkeä, kun joku ystävällinen ihminen pysähtyy juttelemaan. Olen aivan varma, että joku pysähtyy ja olen aivan varma, että en pysty joko vastaamaan tai vastaan jotain kohtuuttoman asiatonta.

Paluumatka: Rappuset. Ulko-ovi. Hissiin pääseminen. Hissistä pois pääseminen. Kodin ovi. Ostosten kaappiin laittaminen.

Kaikki on vaikeaa. Eikä oikeastaan edes vaikeaa. Kaikki tuntuu liki mahdottomalta. Yksi lähikaupassa käynti, eikä siinä ollut ainoaakaan helposti sujuvaa hetkeä.

En tajua, millaiset rutiinit kehittää ihminen, joka kulkee jatkuvasti keppien avulla. Yleensä olen aika hyvä keksimään mielikuvituksekkaita juttuja, mutta nyt en kyennyt keksimään esimerkiksi hissin oven avaamiseen mitään näppärää tapaa. Tai tavaroiden hyllystä poimimseen. Tai tavaroiden pussiin laittamiseen.

Toivottavasti huomenna fyssari kehittää edes jonkun kikkakolmosen ranteisiin.. Ja onneksi pizzaa voi tilata alaovelle. (Vaikka rehellisyyden nimissä juuri tällä hetkellä ei tekisi mieli päättää tätä blogipostausta positiiviseen ajatukseen vaan upota siihen tunteeseen, että sormet ovat jäykät ja ranteisiin sattuu.)

Kuva > 1000 sanaa


sunnuntai 23. elokuuta 2015

Päivä 11

Näin tänään. Same old, same old.

lauantai 22. elokuuta 2015

Päivä kunto

Ranteisiin sattuu. Sormet ovat kuin reuman jäykistämät. Pohkeessä ja sääressä sattuu siihen rajapintaan, missä tunnoton muuttuu tuntevaksi.

Ei siis mitään kauheaa kärsimystä. Ensimmäisen päivän kipumäärän lisäksi kuitenkin yllättää tämä käsien kanssa taisteleminen. Olin ehkä etäisesti ajatellut (sen minkä töiden alun sekoilussa ehdin), että polvi on ensialkuun se kipeä juttu - tosin ei niiiiin kipeä, ettenkö sitä kestäisi, sillä kuvittelisin kipukynnykseni olevan kohtalaisen korkeaksi siedättynyt selän kanssa taistellessa. Ehkä siksi tämä ranneasia tuntuu todella turhauttavalta. En olisi osannut tätä pulmaa ennalta arvata. Vähäinen toimintakyky rajoittuu entisestään, kun sohvalta nouseminen ei juurikaan houkuta.

perjantai 21. elokuuta 2015

Mustelmia

8 päivää siinä kesti, että mustelmat valuivat nilkkaan asti. Polvi on hempeän keltavioletti ja nilkka haalean vihreä. Kaunista.

Ja sitten vielä lista siitä, miten kaikkea aktiivista ja järjellistä tekemistä olen viikon sisällä keksinyt:
1. Makaan sohvalla ja selaan nettiä Samsungin pädillä.
2. Makaan sohvalla ja selaan nettiä Samsungin kännykällä (,koska pädin akku on latauksessa ja laturin piuha ei ylety sohvalle asti).
3. Istun sohvalla ja juon kahvia ja selaan nettiä.
4. Makaan sängyssä ja katson Netflixistä ohjelmia. (13-vuotiaan tytön maapallonympäripurjehdusdokkari oli kiinnostava.)
5. Istun mökin pihalla tuolissa ja selaan nettiä.
6. Makaan sohvalla ja kirjoitan blogiin.
7. Otan kännykällä tai pädillä kuvia koirista ja lataan niitä blogiin tai faceen.
8. Nukun päiväunet sohvalla.
9. Makaan sohvalla ja katson televisiota.
10. Siirryn paikasta paikkaan sauvojen kanssa ja yritän keksiä mitä mielikuvituksekkaampia tapoja kantaa (tai esim työnnellä keittiöjakkaran avulla) lounas keittiöstä sohvalle (koska istuminen korkealla keittiön tuolilla on inhottavan tuntuista).

Aika monipuolista, vai kuinka? Ei meinaa millään ehtimään tekemään tuota kaikkea ja kiirettä pitelee tälläkin hetkellä, kun yritän ehtiä kirjoittamaan tätä blogitekstiä JA makaamaan samaan aikaan sohvalla. Huh.
Aika kuluu kuin siivillä, kun kuvaa koiria ja tekee kuvista kollaaseja. Tämän tekemiseen meni ainakin 15 minuuttia.

torstai 20. elokuuta 2015

Auts.

Kämmenet eivät arvosta pienintäkään vähää kepeillä liikkumista. Eipä paljon tee mieli pistää painoa käsille, mutta ei painoa jalallekaan voi laittaa. Vaihtoehtona mieleen tulee ainoastaan kieriminen. Toistaiseksi ajatus sinne tänne kierimisestä vielä vähän naurattaa.

Mutta ihan oikeasti ja ilman vitsailua: tuhannesti mieluummin keskittyisin jalan paranteluun kuin yrittäisin keksiä keinoja liikkua ilman kahta kättä ja yhtä jalkaa. Yhdellä jalalla pomppiminenkaan ei ole vaihtoehto, kun tömähdys ei tunnu edes ajatuksen tasolla hyvältä operoidussa jalassa.

tiistai 18. elokuuta 2015

pikku-kalifi

Lahdessa sohvan selkänojassa on Kolan kokoinen kuoppa. Kola kiipesi aikanaan Nalle-villakoirapapparaista karkuun sohvan selkänojalle ja siitä asti se on ollut Kolan paikka. Ja siellä Kola tälläkin hetkellä nukkuu.

Siellä ei tietääkseni ole koskaan käynyt yksikään toinen koira. Eikä yksikään koira tietääkseni ole sinne edes halunnut. Ei tietenkään, koska se on Kolan paikka.

Ja sitten tuli Pika.

Meni kyllä ihan täysin hihityksen puolelle, kun Pika äsken täysin arvaamatta hyppäsi sohvalle, tuijotteli muutaman sekunnin ajan sohvan selkänojaa ja sen jälkeen lähti päättäväisesti kipuamaan selkänojalle. :D Kola ei tuolloin tietenkään ollut selkänojalla nukkumassa, joten reitti oli selvä. Kuinkakohan kauan Pika on tätä pikku-kalifin jättioperaatiotaan suunnitellut? Siellä Pika sitten tepsutteli ja istuskeli hetken - ja laskeutui sitten alas. Selkänojan päällä ei ollut mitään Pikaa kiinnostavaa, eikä se näyttänyt etsivän mitään. Se kai halusi vain käydä selkänojalla, koska "mä voin, jos mä haluan - JA MÄ HALUAN".

Päivän polvi

Päivä viisi, ja mustelmat alkavat vihdoin koristaa polvea, säärtä ja polvitaivetta. Reisilihastreeniä on tullut tehtyä ihan kiitettävästi, eikä reiden voima tunnu yhtään kadonneelta, vaan toimii samalla tavalla kuin oikea jalkakin. Viikon päästä fyssarilla saa toivottavasti jotain uusia harjoitteita.

Päivät etenevät kuin Päiväni murmelina -leffassa.


maanantai 17. elokuuta 2015

Päivä 4

Tikkien poistoon on aikaa viikko. Haavat jatkavat ystävällistä linjaansa.

Koirat (etenkin Pika) ovat oppineet erilaisen lähestymistavan. Yleensä ne ryntäävät aamulla hääräämään ympärillä, mutta nyt ne tulevat vauhdilla päin ja pysähtyvät metriä ennen minua. Varsinkin Pika on kovin varovainen ja tulee ihan lähelle vain pyynnöstä. Koirat eivät hypi päin tai törmäile minuun edes silloin, kun könkkään päästämään niitä pihalle. Toki myös itse yritän sijoittua niin, etteivät vahingossakaan kaada tai satuta, mutta eipä ole tarvinnut kertaakaan ryhtyä vaikka karjumalla häätämään kohti sinkoavaa laumaa. Hyvin ovat osanneet varoa muutenkin.

Kunpa saisi jo laskea painoa operoidulle jalallekin.. Kämmenet ja ranteet eivät varsinaisesti arvosta kyynärsauvoilla kulkemista.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Päivä nro 3

Haavat näyttävät hyviltä. Ystävällisiltä. Polvitaipeessa on mustelmien alkuja, ja jalka on välillä turvonnut. Polvi kuitenkin oikenee hyvin ja koukistuukin jonkin verran. Koukistaa saa 60 astetta ja suoraksi pitäisi saada mahdollisimman pian. Painoa saa varata jalalle 10-15 kiloa, mikä on tosi vähän. Käytännössä siis pelkkä jalan oma paino, ei muuta. Vatsalihakset ovat lievästi kipeät jalan siirtelemisestä. Unirytmi hakee muotoaan, kun makailua on niin paljon aamusta aamuun. Kolmelta ja kuudelta heräsin selaamaan nettiä ja olisin voinut aloittaa uuden päivän makailemisineen. Sain sentään nukahdettua jossakin vaiheessa.

Opittua: kannattaa nousta ylös terve kylki edellä. Kannattaa istua terve kylki edellä. Panacod ei vaikuta minuun väsyttävästi tai sekoita päätä. Minusta puuttuu kai joku ratkaiseva entsyymi, joka auttaisi elimistöä valmistamaan kodeiinista morfiiniperäisiä aineita. Niinpä kipu kyllä vähenee, mutta kodeiini on aika turhaa noin muuten. Oxycontineja en ole syönyt enää eilen ja tänään. Ne olivat sen verran heavyä shittiä, että nukkumiseen meni useita tunteja lääkkeen ottamisen jälkeen. Pää ei mennyt pehmeäksi niistäkään, väsyneeksi kylläkin.

Ja eriyisesti opittua: jalkaa voi kutittaa, vaikkei siinä ole tuntoa. Se on inhottavaa. Säärtä kutittaa, mutta voin yhtä hyvin raapia tätä pädin kosketusnäyttöä, sillä se auttaa kutinaan yhtä paljon ja tuntuukin melkolailla samalta. Kuin raapisi jotakin sileää esinettä. Kutinaan raapimisella ei ole mitään vaikutusta. Kerrassaan inhottavaa.

Olisipa ulkona hengailu helpompaa.. Maahan istuminen ei onnistu - eikä varsinkaan maasta ylös nouseminen. Ja tuolissa istumisen ongelma onse, että painovoima vetää jalkaan turvotusta, mikä tuntuu kurjalta. Onneksi kivut kuitenkin ovat enää vain kalpea muisto ensimmäisen päivän kipuihin verrattuna.

lauantai 15. elokuuta 2015

Näillä mennään

Viisi haavaa, joista kaksi isompaa, mutta eivät nekään mitään ihan kauheita ole. Säären suuntainen haava on inhottavimman tuntuinen. Suurelta osin jalka on vielä tunnoton, mutta eiköhän tunto palaa vähitellen jossain vaiheessa.

Onneksi pm-kisat tulevat netistä, niin eivät mene ihan ohi, tarkoitus kun oli mennä paikanpäälle katsomaan..

perjantai 14. elokuuta 2015

Kantapään kautta.

Ylös nouseminen aiheuttaa kuvottavan tunteen. Ei toivoakaan, että voisi mennä edes vessaan. Ei vaan pysty. Alkaa hengästyttää ja paniikki hyökkää iholle. PAKKO PÄÄSTÄ MAKUUASENTOON. PAKKO.
..mutta alle vuorokaudessa keksin kaksikin tapaa estää pahaa oloa: En voi liikkuessa tuijottaa varpaita, vaan pitää nostaa katse eteenpäin. Ja se tärkeämpi: kuvotus iskee lähinnä silloin, kun kipu on kova. Parhaiden kipulääkkeiden vaikutuksen ollessa päällä kuvotus ei tule.

Ämpärin saa näppärästi kävelysauvan kahvaan, jolloin asioiden kantaminen onnistuu.

Pakollinen liikkuminen kannattaa ajoittaa parhaan särkylääkkeen vaikutusajan alle.
..mistä päästään siihen, että opettaja on opettaja kipeänäkin. Nyt nimittäin on kirjoitettuna särkylääkelukujärjestys. En muuten meinaa pysyä kärryillä, että mitä milloinkin saan ottaa.

Koirat käyttäytyvät todella hillitysti. Ne eivät yritä hyppiä vasten tai kyöhnätä jaloissa. Ovat selvästi aika hämillään liikkumisestani. Onneksi pystyn parhaan särkylääkkeen aikana könkkäämään koirien kanssa pihaan, koska koirat voi vaan laskea ovesta ulos ja raahautua itse perässä. Pallon heittely riemastuttaa poikia ja tuo minulle tunteen, että voin tehdä edes jotain. Harmi, että paras särkylääke nukuttaa niin paljon, että puolet vaikutusajasta menee unessa.

Kyllä tämä tästä. Ja niin edelleen.

torstai 13. elokuuta 2015

Sattuu ja tapahtuu

Päivä on illassa. Yksityisessä sairaalassa on tämän kokemuksen perusteella erittäin asiakas huomioon ottava meno. Jouduin kylläkin odottamaan heräämössä lopulta liki 5 tuntia, mutta minusta huolehdittiin koko tuo aika hyvin ja sain esimerkiksi tilata ruokaa ruokalistalta.

Nyt olen jo Lahdessa. Ja jos päivällä tapahtui, niin nyt on sattumisen vuoro. Vähän kuin jalkaa venytettäisiin enemmän kuin se voi venyä. Meinasi taju karata kankaalle, kun kipu on aika hillitön ajoittain. Kyllä tämä tästä. Ja niin edelleen.



Varpaat heiluu

Se on kuulkaa sitä somenykyaikaa, että blogataan heräämöstä käsin. Ja koska allekirjoittanut on nykyaikainen ihminen, niin täältä pesee.

Selkäydinpuudutus oli ihan ok ja nyt on polvesta korjattu sekä eturistiside että kierukka. Kepeillä mennään ainakin kolme viikkoa.

Vettä sain, ruokaa en vielä. Nälkä.

Varpaat heiluu ja jalkani tekevät paluuta.

maanantai 10. elokuuta 2015

kivaa ja tyhmää

Käytiin Pikan kanssa moikkaamassa pikkuPikkareita. Ovat ihania söpöläisiä, ja epäilemättä niillä on hienot mahdollisuudet saada isänsä häntää vastaava kopterihäntä, joka pyörii ympäri eikä niinkään vispaa sivulta sivulle. Tenavat tepsuttelivat terhakkaina ja onnellisina sinne ja tänne ja jyrsivät varpaitani ja sormiani ja tuoksuivat juuri niin pennulle, kuin pennulle tuoksua voi.



Tyhmää on se, että oma elämä on polven takia aivan sekaisin. Sitä huomaa vasta tässä vaiheessa, kun opeuraa on takana muutaman kuukauden vajaa 10 vuotta, että jos lyhyiden sairaslomasijaisuuksien ohjeistaminen on hankalaa, niin tälläinen pidemmän pätkän muuttaminen tekstiksi tuntuu ihan mahdottomalta. En tunne oppilaita, joten en pysty mitenkään sanoittamaan sitä työtä, mitä luokassa itse tekisin. Oppilaiden kanssa mennään niin hetkessä ja suunnitelmat muuttuvat tilanteesta riippuen monta kertaa päivässä, että ei sellaista pysty kenellekään muulle ohjeistamaan. Miten voisin kertoa siitä, miten toimin, kun välitunnilla PirkkaElina on tönäissyt HeidiMarkusta ja sitten toinen itkee ja päästään keskustelemaan seuraamuksista ja säännöistä. Tai miten sanoitan sen, että villillä hetkellä päähän pälkähtää joku juuri sille ryhmälle sopiva tapa rauhoittaa tilanne. Ja se tapa on jotain sellaista, mitä en nyt edes tiedä, mutta joka selviää siinä tilanteessa selkärangasta tulevalla kokemuksella ja fiiliksellä. Ei sellaista voi ohjeistaa.

Ja mitä sitten, jos polvea ei pitäisikään leikata? Jos päätös leikkaukseen suostumisesta on väärä. Ja ettei menisi liian helpoksi, kuulostelen kroppaani ja yritän päättää, onko kurkku tulossa kipeäksi. Jos kurkku tulee kipeäksi, voiko sitten operoida? Tuskinpa. Ja mitä siitä seuraa? Miten asiat sitten ratkaistaan? En todellakaan tiedä. Kaikki tulevat päivät tuntuvat ihan hallitsemattomalta kaaokselta.

:(

perjantai 7. elokuuta 2015

torstaihin asti aikaa

Torstaina polvi operoidaan.

Se tuntuu edelleen ihan käsittämättömältä. Polvi ei ole erityisen kipeä, joskin tuntuu aika epästabiililta. Lenkillä koirien kanssa käy vähän väliä mielessä, että tämä tälläinen ulkoilu se ei ihan pian uudestaan onnistukaan. Ja että täysimittaiseen treenaamiseen palaaminen kestää vielä kauemmin. Toisaalta on ihanaa saada polvi kuntoon, koska ei tällä tässä kunnossakaan voisi jatkaa elämää sellaisessa muodossa jossa ajattelen sen jatkuvan. Ja sitten toisaalta. Ihan hirveän pitkä aika seurata sivusta, miten kaverit treenaavat ja kisaavat. Ja ihan hirveän pitkä aika seurata sivusta, miten sijainen aloittaa minun ekaluokkalaisteni kanssa työt, jotka haluaisin itse aloittaa. En halua tehdä alkusyksyn suunnitelmia kenenkään muun toteutettavaksi, vaan haluan toteuttaa ne itse.

Toivottavasti sairasloman pituus jää kolmeen viikkoon ja pääsen töihin heti syyskuun alusta.

Ettei menisi kuitenkaan ihan pelkäksi synkistelyksi, niin hienointa tässä kaikessa on se, että parissa päivässä olen saanut tukea, sympatiaa, tietämystä ja avuntarjouksia, jotka ovat yllättäneet ja lämmittäneet mieltä. Iso kiitos siitä. :)



keskiviikko 5. elokuuta 2015

ällistynyt keskiviikko

"Revennyt polven kierukka ja joko katkennut tai melkein katkennut ristiside. Leikkauksen jälkeen saikkua 3-6 viikkoa ja toipumiseen varattava 6kk."

Ei mitään järjen hiventäkään nyt kyllä tässä.

"Sä oot varmaan kaatunut joskus? Ei tämä polvi oikein muuten selity.."
"No en kyllä.. Kaatunut? En ole kaatunut. En."

Ihan niin kuin lääkäri puhuisi jostain henkilöstä, joka en ole minä. En muista kaatuneeni. Kai minä nyt muistaisin, jos olisin kaatunut?

tiistai 4. elokuuta 2015

venyvä sytytyslanka

Kolan ruuti on aina ollut rutikuivaa. Kipinä räjäyttää ruudin takuuvarmasti, jos sytytyslanka palaa loppuun. Ensimmäinen puolivuosikymmen mentiin äärimmäisen lyhyellä sytytyslangalla. Etenkin tilanteet, joissa Kolan ympärillä olevaa läheisyysvapaaksi suunniteltua tilaa loukataan, ruuti on palanut räjähdysmäisellä nopeudella välittömästi. Myös kohdatut ihmiset ovat saaneet aikaan välittömän reaktion - eleettömämmin tai äänekkäämmin, mutta joka tapauksessa reaktio on ollut taattu.

Ruuti on edelleen kuivaa, eikä varmasti tule koskaan muuksi muuttumaan. Terävä on terävä, ja uhkaaviksi kokemansa tilanteet Kola ratkaisee silmänräpäyksessä täyteen roihuun syttyvällä reaktiolla. Mutta sytytyslangan pituus on venynyt parina viime vuonna huomattavasti pidemmäksi. Tämän lisäksi Kola pystyy nykyään sammuttamaan aggressiivisen reaktionsa nopeasti. Aikoinaan reaktion käynnistymisen jälkeen kontrolli katosi Kolalta ja toiminnan keskeyttäminen oli hankalaa. Mutta nyt on toisin. :) Kola pystyy venyttämään aggressiivisen käytöksen syttymistä JA lopettamaan aggression hallitusti. (Aggressiolla en tarkoita tässä puremista, vaan ylipäätään kaikkea aggressiota: murinaa, ärähdystä, kohti syöksymistä, uhkaamista, jne.)

Tänään pääsin jälleen tuntemaan hyvää mieltä Kolan sytytyslangasta ja reaktion sammuttamisesta. Kola on nähnyt Maijan Mustia muutamia kertoja, ja tähän asti ollaan pyritty huolehtimaan, ettei Kola ja/tai Musti joudu tilanteeseen, jossa Kola kokee tarpeelliseksi ärähtää Mustille. Toisin sanoen Kola on ollut lyhyessä hihnassa ja Mustin liikehdintää on seurailtu ja ohjailtu Kolasta poispäin. Vähitellen on kuitenkin annettu Kolalle ja Mustille enemmän vapauksia. Ojangon lämmittelylenkillä Musti tupsahtikin Kolan jalkoihin sen verran lähelle, että Kola ärähti. Ja hiljeni, kun Musti oli kiljahtaen siirtynyt kauemmas. Tänään oltiin Maijalla kylässä ja Kola sai ensin hengailla hihnassa Mustin läheisyydessä. Aiemmin eivät olekaan päässeet kokeilemaan yhteisoleskelua Maijan kotipihassa. Ja nopeastihan siinä kävi jälleen niin, että Musti tupsahti mielistelemään Kolaa ihan kuonon alle. Hyi hitto, ajatteli Kola ja ärähti. Mustista irtosi kimeä KVIIIK. Ja ilman minun väliintuloani Kola pystyi jättämään aggression siihen. Kehuin Kolaa, koska tilanne oli kerrassaan hyvin hoidettu. Optimitilanne toki olisi se, ettei Kolan tarvitsisi niin kovalla äänellä ja fyysisesti kohti syöksähtäen ärähtää, mutta se ei ole realistista. Realistinen tapahtuma on se, että Kola osoittaa pennulle ilman hampaita tai fyysistä jyräämistä, että Kolan lähellä EI riehuta, Kolaa EI mielistellä jaloissa hyörien ja Kolan EI on ehdottomasti EI. Ja juuri näin Kola kykeni tänään toimimaan. Se suhtautui ärähdyksen jälkeen Mustiin välinpitämättömyydellä, eikä jäänyt kantamaan kaunaa. Kola ei myöskään paineistunut, koska minun reaktioni oli mikä oli. Kehulla pyrin vahvistamaan Kolalle sitä, että sen on lupa kieltää muita koiria, kunhan reaktio on lyhyt ja hillitty.

Kolan erittäin uskottavasti hoidetuista ärähdyksistä on myös se hyöty, että yksikään Kolan lähipiiriin kuuluvista koirista ei kyseenalaista Kolan auktoriteettia, joten Kola saa rauhan ja oman tilansa yhteistapahtumissa. Lauma voi olla irti ja puuhailla omiaan, eikä kukaan mene rikkomaan Kolan asettamia rajoja. Näin ollen riitoja Kolan ja sen laumaansa hyväksymien alamaisten kanssa ei käytännössä koskaan satu. Näppärää. :) Jos lähtisin kieltämään Kolalta ärähdykset, siitä tulisi epävarma ja räjähdysten ennakoitavuus vähenisi huomattavasti, sillä Kola paineistuu kielloista äärimmäisen herkästi. Kehulla vahvistetut lyhyet ja hallitut räjähdykset luovat Kolalle luottoa siihen, että sillä on lupa puolustautua, kun se kokee tulevansa uhatuksi ja että muut koirat väistävät, kun se ilmoittaa väistämispakosta lyhyellä ärähdyksellä.

Musti toimi, kuten kaikki muutkin Kolan laumaansa hyväksymät koirat pentuina ovat tähän asti toimineet: Vingahduksen jälkeen ne eivät vielä koskaan ole jääneet kantamaan kaunaa tai pelkäämään Kolaa, mutta ryhtyvät omatoimisesti noudattamaan Kolan rajoituksia. Osa pennuista on testannut Kolan rajoja pariin kolmeen kertaan, ja mukautuneet sitten kohtelemaan Kolaa suurella kunnioituksella ja osa on oppinut jotakuinkin kerrasta. Ärähdystaipumuksestaan huolimatta ei näin äkkiseltään tule mieleen ainoaakaan Kolan laumaan kuuluvaa koiraa, joka yhteislenkeillä osoittaisi millään tavalla pelkäävänsä Kolaa. Ne antavat Kolalle tarvittaessa tilaa, mutta kulkevat muutoin täysin rentoina, leikkivät, riehuvat ja puuhailevat Kolan rajoituksia kunnioittaen. :)

Kola saa laumansa jäsenten keskellä nukkua rauhassa.
Kukaan (paitsi luottopoika Noki) ei häiritse, koska se on Kolan säännöissä kiellettyä.

Kolan laumaan kuuluvat muun muassa Pika, Noki, Nemi, Mökö, ja uusimpana tulokkaana Musti. :) 

maanantai 3. elokuuta 2015

kerrassaan vaarallinen laji

Agilityä aika ajoin kauhistellaan koiralle vaarallisena lajina.

MIKSEI KUKAAN KERTONUT, ETTÄ SE ON VAARALLINEN ERITYISESTI OHJAAJALLE?

Kesän aikana jalka on vihoitellut. Juoksijan polvi, tai joku. Eikä siinä tietenkään kaikki. Nyt on juoksijan polvi JA koripalloilijan pikkurilli.

Olisi edes tullut se perhanan koripalloilijan sormi oikeiden kunnon treenien tuoksinassa, mutta kun tuli rataa rakentaessa. Viime torstaina Iinan treeneissä Remu, vanha tappajakoira, tuli ja ponnahti onnesta pulleana rintakehääni vasten ja samalla ruttasi suorana olleen pikkurillin kuin jättimäinen, pöllösilmäinen ja karvainen koripallo. Ihan kiitettävällä tehokkuudella yksi typerä pikkurillin ylin nivelkin näköjään häiritsee elämää.

Anna mun kaikki kestää.

Mistä vetoa, että seuraavaksi murtuu nenä?

sunnuntai 2. elokuuta 2015

ei saa juosta...

..mutta eihän se treenaamista estä!

Nokin keinut ovat parissa viime kisoissa olleet luokattoman huonoja. Se ei kestä sivulle irtoamista, vaan keulii itsensä keinun sivusta pois ihan turhan ylhäältä. Niinpä juoksukiellon ajan tehdään tehokeinuilua. Nokin pitää suorittaa keinu huolellisesti, vaikka minä kävelen mihin suuntaan tai seison missä tahansa.

Pikan kanssa ollaan otettu työn alle kepeille hakeminen ja avokulmat. Suunnitelmana on tukea kepeille irtoamista ja kovasta vauhdista ekan (ja tokan) välin löytämistä. Lisäksi tehotreenataan puomia ja A:ta.

Ja kun ei voi juosta ja jotenkin pitäisi aktivoida myös Kolaa - joka ei paikalla seisovan ohjaajan kädestä irtoa millään, vaan jumittaa ja huutaa kuin sekopää - niin tulee keksittyä juttuja, joita olisi voinut toki kokeilla keksiä myös niinä vuosina, kun Kolan kanssa vielä kisasi ja treenasi aktiivisesti ja tavoitteellisesti.

"Tee ensin, ajattele vasta sitten" -tyyppinen toiminta johtaa välillä ihan tahtomattaankin hyviin juttuihin. Kun en kerran voinut juosta, eikä Kolan kanssa ole mitään iloa siitä, että kävelen, lähdin naksun kanssa naksuttelemaan siitä, että Kola lähtee hypylle ilman mitään liikkeen tukea. Aluksi Kola liimautui kiinni jalkaani ja karjui ja vaahtosi. Ja karjui. Sain karjumisen keskeytettyä, kun autoin yhden askelen verran hypyn suuntaan. Kola on aina tykännyt naksuttelemisesta ja se löytää naksautuksen arvoisen asian yleensä todella nopeasti. Niinpä ei tarvittu kuin ehkä kaksi toistoa, kun se jo lähtikin hypyille ihan vaan suullisella luvalla. Naksautin sillä hetkellä, kun näin Kolan lukinneen hypyn ja sainkin naksauttaa yllättävän aikaisin eikä Kola kääntynyt hypyltä pois. Lopulta oltiin niin pitkällä, että ympärilläni oli eri etäisyyksillä hyppyjä vähän siellä sun täällä ja pelkällä rintamasuunnalla osoitin, mistä hypystä naksahdus tulee. Putkeen irtoaminen oli paljon vaikeampaa, mutta sekin parani toisen harjoituskerran loppua kohden huomattavasti. Kepeille irtoaminen jäi vielä ihan vaiheeseen, mutta sitä on tarkoitus jatkaa ensi kerralla.

Ryhdyin jäähdyttelylenkillä sitten miettimään, että mitä sitä oikeastaan tulikaan tänään Kolan kanssa höntsäiltyä. ..sillä höntsäilyä ja pelkkää Kolan aivojen rasittamistahan se oli alun alkaen ollut. Totesin, että tuli tehtyä sellaista treeniä, jota Kolan kanssa olisi pitänyt aikanaan tehdä. Ja kuinka helppoa sen tekeminen olisikaan ollut, jos vain olisi tajunnut, miten vähällä vaivalla irtoamista pystyy vahvistamaan. Mutta enpä sitä silloin tajunnut. Tuossa treenissä yhdistyi oikeastaan kaikki se, mitä Kola olisi aktiivivuosina kuppi-nurin-heti -tyylisenä koirana tarvinnut: pysyin itse täysin rauhallisena enkä tukenut sen kuppinurin-karjuntaa JA pakotin sen käyttämään aivojaan JA katsomaan minun kroppani ohjausvihjeitä.

No. Ehkä joskus tulevaisuudessa osaan hyödyntää tätä nyt kehiteltyä treeniä jonkun muun koiran kanssa. Ja onpahan ainakin nyt kehitetty treeni, jonka kautta Kola pääsee "aksaamaan" turvallisesti, kun suoritettavia esteitä on vain yksi kappale kerrallaan. :)