keskiviikko 24. marraskuuta 2010

aa-kerhossa jälleen

Aa-kerho kokoontui Hakkilan hallissa, kuten oli ilmoitettu. Pysyin tyynenä ja niin pysyi Kolakin. Se ei huutanut käytännössä lainkaan ja palautin sen seinään vain kerran. Olisi ehkä pitänyt toisenkin kerran viedä seinään, mutta ensi kerralla pidän tämän vaihtoehdon paremmin mielessä enkä jää odottelemaan, että Kola löytää zenistään perusasentopaikan.


Tänään treenattavana olivat kepit, rengas, puomi ja takaaleikkausta. Kepeille tehtiin sisäänmenoja putkesta ja hypyltä ja ainakin vielä nyt, kun zen on meille kummallekin aika uusi tuttavuus, yritin tehdä keppien sisäänmenosta sen verran helpon (eli seisoin lähellä keppejä näyttämässä oikeaa väliä), että saataisiin mahdollisimman paljon onnistuneita harjoituksia. Ja onpa kehuttava hieman itseäni: osasin lopettaa aina ennen kuin ehdittiin tehdä virheitä. Tehtiin vain ehkä 2-4 toistoa ja sen jälkeen vein Kolan seinään ja annoin vuoron Katjalle ja Remulle.


Rengas on jostain syystä Kolalle vaikea, eikä se taida radan osana sujua vielä alkuunkaan. Kola suorittaa renkaan ihan arpomalla mistä raosta tahansa, joten treenattiin vain sitä, että Kola tulisi oikeasta paikasta läpi. Ja kyllähän se tulikin, kun vain olen tarkasti näyttämässä oikean suorituskohdan.

Takaaleikkaus ei ole Kolalle periaatteessa hankala, koska se lukee hyvin edessä olevia esteitä eikä tarvitse minua saattamaan. Seuraavaksi sille pitäisi opettaa kääntyminen takaaleikkauksen jälkeen niin, että käännöksestä jäävät ylimääräiset kieppumiset pois.

Olen opettajan hommissa useaan kertaan käynyt oppilaiden kanssa läpi sitä, että omia tunteita pystyy hallitsemaan. Ei ole pakko olla täysin tunteiden vietävänä, vaan vihastusta ja suuttumistakin pystyy hallitsemaan niin halutessaan. Tähän mennessä en tuota asiaa ole sen syvällisemmin analysoinut saati tietoisesti kokeillut omassa elämässä. ("Mä vaan teen tätä työkseni, en mä näitä asioita ite välttämättä oikeasti osaa..") Nyt tuntuu siltä, että ... Sitä on vaikea selittää. Tuntuu siltä, että nyt vasta uskon omiin opetuksiini. ;) Että ihan oikeasti omaa ärtymystään tai hermostumistaan tai adrenaliinin virtaamisnopeutta pystyy hallitsemaan. Se vaatii tietoista ponnistelua ja keskittymistä, mutta sitä ihan oikeasti pystyy hallitsemaan.

Wau.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

talviset kung-fu -soturit

T Ä N Ä Ä N
K E H Ä S S Ä
V A S T A K K A I N

Noki "tappavan suloinen" Perronen JA Kola "hammaskeiju" Perronen
















Haaste on heitetty.



































Mutkikas taistelu. Kirjaimellisesti. Tämä erä jäi ratkaisemattomaksi.

















------------------------------------

Lopuksi vielä muistutuksena talvisäiden kuskeille:
"Näin selviän tiukistakin tilanteista."

1. Kapeilla väylillä muista tarkkailla vastaantulijoita.

















2. Valitse ajolinja tilanteen mukaan. Muista huomioida myös vastaantulijan ajolinja.

















3. Jatka matkaa.










keskiviikko 17. marraskuuta 2010

aa-kerhosta päivää

Olen päättänyt liittyä aa-kerhoon. Luovun humalluttavasta aineesta - tai ainakin lupaan yrittää.

"Hei. Olen Emilia Kainulainen, adrenaliinikko."

Niin. Kai se sitten on vaan kurkattava peiliin ja todettava, että minun syytähän se Kolan toimimattomuus on. Okei, okei. En luovu täysin siitä väitteestä, etteikö Kolan päässäkin olisi jotain lievää vikaa, koska vahvapäinen koira ei ottaisi emäntänsä sekoiluja niin kovin vakavasti. Mutta noin pääpiirteittäin syy on minussa. Olen opettanut Kolan siihen, että agilityyn liittyy ei pelkästään Kolalla vaan erityisesti myös minulla adrenaliinin virtaus. Se on aika hämmentävä toteamus. Koen nimittäin olevani suhteellisen tasainen ihminen. Toki olen iloinen ja surullinen ja pahantuulinen ja muuta. Mutta noin yleisesti käyn aika alhaisilla kierroksilla. Jos minut saa suuttumaan, niin sitten totta totisesti suutun, mutta hyvin harvoissa ovat ne kerrat, kun aikuisiällä olen oikein suuttumalla suuttunut. Eikä tapana ole muutenkaan riehaantua ihan holtittomasti.

Siksi tuntuu uskomattomalta, että minun on opeteltava poistamaan agilitystä liika tunteellisuus ja liiat kierrokset. Todella epä-minämäistä omasta mielestäni.

Niinpä olen päättänyt tosiaan liittyä aa-kerhoon. Adrenaliiniton agility -kerho kokoontuu keskiviikkoisin Hakkilan hallin vasemmalla puolella taaimmaisessa nurkassa. Tämän päiväinen kerhon kokoontuminen sujui mahtavasti. Päätin jo ennen treenejä, etten hermostu ja ihan oikeasti en hermostunut. En mistään. En vähääkään. Kola oli jopa hieman hämmästyneen oloinen, kun käytökseni oli niin rentoa ja adrenaliinivapaata.

En oikein tiedä, miten treenit noin muuten sujuivat. Sekin on outoa. Yleensä minulla on hyvin vahva kokemus siitä, että treenit joko olivat TOSI jees tai sitten ihan perseestä. Nyt jäljelle jäi hyvä mieli ja aika epäselvä käsitys siitä, että oliko treeni onnistunut. Mutta pakkohan sen oli olla, kun treenin tavoite oli nimenomaan pitää oma pää hallinnassa ja saada Kola ainakin kerran radalle. Kola oli radalla itse asiassa kolmisen kertaa ja osasin lopettaa onnistumiseen jokaisella kerralla. :) Yhden kerran palautin Kolan seinään ja hain Iikkusen radalle kiitämään, kun perusasento ei löytynyt enkä sitä viitsinyt sen enempiä painostaakaan. Hain Kolan uudelleen ja kun lähtöasento ei vieläkään löytynyt, annoin treenivuoron seuraaville.

Tulevaisuuden tavoitteena on siis, että
1) aa-kerho kokoontuu keskiviikkoisin
2) Kola palaa seinään, jos lähtö ei suju
3) myös Kolasta tulee luonnollisesti aa-kerhon jäsen. Sen kanssa kierrosten nostaminen ylös tarkoituksella on omalta osaltani ihan turhaa ja oikeastaan ainoastaan haittoja aiheuttavaa. Niinpä Kola ryhtyy avullani myös laskemaan kierroksia kaikissa niissä hetkissä, joissa se vain on (avustuksellani) mahdollista - eli odotushetkinä, lähdössä ja kontakteilla.

torstai 11. marraskuuta 2010

Uusi päivä, uudet pääverisuonet

Verisuoni ei sanonut poks, vaan päätin tosiaankin tänään toteuttaa sen, että menen Ojankoon yksikseni kelailemaan ja katselemaan. Jostain löysin zeniläisen tyyneyden ja lämmittelyn jälkeen menin Kolan kanssa pönöttämään hihna kaulassa ensimmäisen esteen eteen. Pyysin Kolan ensin uudella tavalla seisomaan, mutta Kola näytti suurelta kysymysmerkiltä. Se ei siis selvästi tajunnut, että mitä pitää tehdä. Kyse ei ollut mistään lukkotilasta. No. Toisin uuden käskyn ja Kola päätti tehdä sen, minkä osaa. Se tuli perusasentoon tavalliselle lähtöpaikalleen. Tehtiin onnistunut kolmen hypyn sarja. Otin Kolan kiinni ja vein sen uudestaan samalle paikalle. Kierroksen nousivat jonkin verran ja jouduin kuuntelemaan karjuvaa Kolaa, joka ei tule perusasentoon. Hetken karjuttuaan se tuli. Tehtiin toinen onnistunut suoritus.

Jossain vaiheessa Kola tuli kyllä sivulle, mutta karkasi hypylle ennen kuin ehdin sitä päästää luvan kanssa. "Oho", sanoin ja pistin hihnan takaisin kaulaan. Zeniläisyys huokui minusta. Otettiin uudestaan. Eihän se tietenkään mennyt kuin täydellisen agilitykoiran kanssa, mutta saatiin monen monta onnistunutta toistoa. Ja joka kerta pikkuisen radanpätkän jälkeen pistin Kolan hihnaan ja vein sen uudestaan suorituspaikalle.

Välillä vaihdoin Nokiin. Nokin suorituksen aikana Kola huuteli jotain kentän reunasta, mutta oli suhteellisen tyyni.

Jossain kohtaa Kola vetäisi ensin kierroksia ja sitten vielä zenimmäksi kuin minä. Se vain tuijotti kaukaisuuteen enkä viitsinyt suotta käskeä tai pyytää. Odottelin ehkä minuutin, pari. Varmaan todella mielenkiintoinen näky, kun zen ja zenimpi seisovat putken edessä odottamassa valaistusta. Lopulta sain (yhä zenissä) tarpeekseni, kävelin kentän reunalle, sanaakaan sanomatta tai adrenaliinin hippuakaan vuodattamatta vaihdoin Nokiin. Kola jäi taas karjumaan. Tehtiin Nokin kanssa muutamat harjoitukset ja hain Kolan uudelleen. Toimi paljon paremmin, eikä tarvinnut seistä zeninä.

Lisäksi aloin tehdä lähtötilanteesta muutenkin tyyneyden tyyssijan. Silitin pitkin vedoin Kolan päätä ja niskaa ja puhuin ihan hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Räjähtävä ja pupillit jättimäisiksi vetävä vietti kai katosi johonkin, sillä Kola kykeni ottamaan kosketukseni vastaan eivätkä sen lihakset värähdelleet alkuvoiman merkkinä. Samaa rauhallista silittelyä tein myös kontakteilla ja sielläkin sain pupillit palaamaan normaaliksi.

Ihan treenien loppuvaiheessa huomasin, ettei Kola karjunut minulle enää kentällä. Kun kävelin lähtöpaikalle, se ei räyhännyt. Se kykeni pitämään kierrokset alhaalla, vaikka oltiin kentällä suoritusvuorossa.

Wau.

Nyt täytyy siis jotenkin saada vietyä tämä sama zen keskiviikon kimppatreeneihin.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

treenit, jotka olivat suoraan perseestä

Nyt tekisi mieli heitellä esineitä ja karjua. En kerta kaikkiaan tajua Kolan ajatuksen juoksua enkä keksi, miten tähän pulmavyyhtiin voisi tarttua.

Kyse on siis agilitystä. Siitä, jonka pitäisi olla kivaa. Joo. Tosi kivaa on.

Kola ei suostu asettumaan taaskaan lähdössä paikoilleen. Se näyttää surkealta ja paineistuvalta ja tuo olemus saa silmissä sumenemaan ja suonen jyskyttämään ohimossa. Raivostuttava asento ja raivostuttava tilanne. No. Vaihdoin nyt siihen, etten edes vaadi sitä istumaan vaan seisköön. Ihan sama. Kai se siinä sitten pysyi ehkä paremmin. Tai sitten ei.

Toinen pulma ovat hypyt. Niistä kun voi mennä ali. Eikä siinä ole mitään logiikkaa, milloin hypyistä mennään ali ja milloin yli. Ei minun rintamasuuntani voi siihen vaikuttaa, vaikka Annan ehdotus olikin, että pidän rintamasuuntani eteenpäin. En voi uskoa, että siitä on kyse, koska voin jäädä Kolan selän taakse antamatta mitään muuta kuin hyppy-käskyn ja Kola joko hyppää yli tai sitten menee ali. Tai sitten voin seistä pitkällä hypyn ohi ja se menee joko ali tai yli. Voin mennä vauhdissa mukana tai seistä itse paikallani ja tilanne on sama. Ei logiikkaa.

Entä jos Kolalle ärähtää? Että nyt saatana istu tai pysy edes jumalauta paikallasi ennen lähtöä?

Ei auta. Ei kyse ole siitäkään.

Maanittelu ei todellakaan auta. Se paineistaa.

"Onko tämä sitten teidän laji?" On se Kolan laji. Sehän tässä on se kaikista paskin asia. Tämä on se laji, mitä Kola rakastaa. Kunhan se vaan pääsisi radalle, eikä tarvitsisi odottaa ennen radalle pääsyä. Sen asento ja ilme huokuu puhdasta energiaa, kun se lopulta sattumalta pysähtyy odottamaan radalle pääsyä, saa luvan ja alkaa suorittaa. Sen suoritus on lähes maaninen. Eikö se kerro siitä, että Kola rakastaa lajia? Vai olenko tässäkin ihan väärässä?

Ärsyttää niin että päässä katkeaa kohta joku suuremman luokan suoni.

Ehkä menen huomenna vaikka Ojankoon tekemään jotain sellaista, missä ei ole yhteistreenien painetta saada Kola tekemään juuri tiettynä hetkenä jotain. Ehkä sitten joku asia edes voisi sujua. Tai ehkä rupean tekemään sitä, että otan Kolan treeneihin mukaan ja ensimmäisestä paskamaisesta tempusta vien sen autoon ja vaihdan Nokiin. Joo joo. Ei ne ole mitään paskamaisia temppuja. Ei Kola osaa ajatella niin. Mutta ne tuntuvat paskamaisilta enkä keksi niihin mitään pienintäkään järjellistä selitystä.

Tai ehkä selitys on se, että Kolan pää ja hermot vaan ovat ihan täyttä paskaa.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kompun kootut selitykset ja Iikun näin-leikitään-takaa-ajo-leikkiä

Kolan periaate nro1: Koiran ei tule viemän toisen koiran suussa olevaa asiaa tahi esinettä.

Nokin periaate nro1: Jos toi ei juokse mua kii, kun mul on lelu, niin sit mä juoksen sen kii, vaik mul on se lelu.

Näistä lähtökohdista onnistui tallentumaan taas omistajaa hykerryttänyt kuvasarja. (Kuvatekstit puhukoon puolestaan.)

TÄÄLLÄ.

voi iikku

Päivän positiiviset:
Iikku pysyi kuin pysyikin makuuhuoneessa koiraportin takana koko työpäivän ajan. Olin suorastaan ihan varma, että se ryhtyy aikansa kuluksi kiipeilijäkoiraksi ja tulee 80cm korkeasta portista yli. Ehdin jo tehdä suunnitelman, miten telkeän Iikkusen makuuhuoneeseen kirjahyllyn avulla.

Päivän ei-niin-positiiviset:
Kola ei sittenkään kyennyt suojelemaan talouttani mystillisiltä taikavoimilta. Yli-innokas sähkömies ei sentään tullut kylään, mutta mitä ilmeisimmin makuuhuoneessa oli pelattu Muuttuva labyrintti -lautapeliä. Punainen oli kai hävinnyt pelin tai sitten ainakin muutoin hävinnyt, sillä jäljellä oli enää pieni muru pelinappulasta. Joku taitava hammasteknikko tai jostain muusta syystä purukalustot tunteva henkilö osaisi varmistaa arveluni: pelilaudan purujälkien perusteella väittäisin herra Iikkusen pelanneen punaisella nappulalla ja häviöstä tuohtuneena / pelijännityksen tuoksinassa järsineen pelilaudasta kulman pois.

Voi Iikku.

"Pelaakohan se huomennakin", kysyi äiti.
"Ei muuten pelaa", vastasin minä.

Lautapelit muuttivat nyt ovelliseen kaappiin asumaan.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Opeeee...

"Ope, sit jos sulle tulee kolmas koira, niin sen nimi pitää olla Ri!" "Nii just, NokiKolaRi!" "Opeee, koska Noki tulee kylään taas?" "Ope, se Noki oli niiiiiiiiin iiiiiiihana!" "Mä muistan kun se Noki kävi, niin se söi kalkkunaa!" "Voisiks Noki tulla taas kylään, pliiiiiiiiiiiiis.."

No. Tänään aion yllättää oppilaani. Tällä hetkellä menossa on lukutunti, eikä kukaan mitä ilmeisimmin ole huomannut parkkipaikalla olevassa autossani odottavaa yllätystä. :)

---
---
---
Neljä tuntia myöhemmin...

Nokin ja minun työpäivä on päättynyt. Tänään oppilaat ovat suorastaan pursunneet sitä, miten "tänään on paras päivä!", koska ruokana oli hampurilaisia ja ranskalaisia, Noki oli kylässä, Krisse-akaattikotilolle vaihdettiin mullat, illalla on pelipäivä ja äiti tekee huomenna ruuaksi HAMPURILAISIA!

Myös ope on pursunnut onnellista ylpeyttä. Noki käyttäytyi paremmin kuin olisin voinut arvatakaan. Toki Iikku tuuppasi yhden "NOKI ON NIIIIIIIIN IHANA" -tytön melkein kaaduksiin, kun kummatkin olivat toisistaan niin innoissaan. Mutta muutoin vierailu ei olisi voinut juurikaan paremmin sujua.

Lapset kulkivat jonossa minun ja Nokin takana ensin kentälle, jossa kaikki halukkaat saivat muutaman koiranruokanappulan Nokille annettavaksi. Noki kulki nuuskimassa jokaisen läpi ja poimi namit suuhunsa. Sitten käytiin vähän kävelyttämässä Nokia pitkin Aurinkolahden rantaa. Innokkaita taluttajia olisi ollut yllinkyllin, mutta tällä kertaa vain minä olin ohjaksissa, sillä Noki on melkoinen jyrä, jos se päättää johonkin lähteä. Välillä seisahduttiin katselemaan sitä, miten se Noki edelleen vaan on niiiiiiiiiiin ihana. Parikymmentä lasta ympäröi Nokin ja tungos oli melkoinen. Opastin innokkaimpia, että jos Iikkusen häntä laskee alas, niin sillon pitää antaa lisää tilaa. Ja innokkaimmin Nokia odottanut tyttö ohjeisti, että Nokille pitää jättää rako, josta se pääsee heti pois, jos haluaa.

Aluksi Iikkusen häntä olikin puolitangossa ja se kai arvioi tilannetta. Mutta pian häntä nousi pystyyn ja alkoi heilua verkkaisen levolliseen tahtiin, vaikka ympärillä touhusi kädet ojossa melkoinen lapsikatras. Lapset rutistelivat ja silittelivät Nokia - ja Noki näytti siltä, että suoraan sanottuna sitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Siis toki se otti silittelyt vastaan ja seisoi rennosti keskellä kaikkia, mutta se ei ollut liian innokas, ei hyppinyt tai töninyt muttei toisaalta siirtynyt poiskaan vaan armeliaasti seisoi hellittävänä. ;)

Käsiä vaelteli pitkin Nokin selkää, osa rapsutti päätä, toinen taputti pyllyä, kolmas sipaisi varovasti kylkeä, joku työnsi kätensä kuonon eteen nuuskittavaksi. Ja Noki seisoi kaiken tämän keskellä tyynen rentona kuin olisi ikänsä harrastanut juuri tälläistä toimintaa. Lopuksi vielä kaikki halukkaat pääsivät hyvästelemään Nokin ja Noki kai lipaisi paria innokkaimmin kasvonsa lähelle tuoneen nenääkin.

Nokin työpäivä oli ohi ja se pääsi päiväunille autoon.

Oman työpäiväni päättyessä yksi luokkamme aikuisista tuli ihastelemaan, miten hyväluonteinen koira minulla onkaan. :) Ja täytyy sanoa, että olen täsmälleen samaa mieltä. En tuntenut missään vierailun vaiheessa jännitystä sen puolesta, kestääkö Noki lähelle tulevat ja joka puolelta silittelevät äänekkäät lapset. Nokin hermot olivat rautaa ja ainoa tehtäväni olikin huolehtia vain siitä, ettei Noki pääse liian nopeasti liian lähelle niitä lapsia, jotka suhtautuivat Nokiin varovaisen uteliaasti, mutta eivät halunneet Nokia ihan iholle.

torstai 4. marraskuuta 2010

melkein-törmäyksiä ja pierunaamoja

Kola ja Noki viettivät puolitoistatuntisen riehuen ja räyhäten. Etenkin Noki kunnostautui räyhäämisen, härnäämisen ja suoranaisen v*ttuilun saralla.

Kas tässä.

taikajuttuja

Iikun perheeseeni saapumisen jälkeen on tapahtunut paljon pieniä erikoisia asioita. Kerran molemmista sandaaleistani katosivat soljet. Muuten kengät olivat täysin ehjät. Vain soljet olivat kadonneet. Kerran korkokengästäni hävisi korko. Erään kerran takin taskusta oli kadonnut pussillinen sinne unohtuneita treeninameja. Eräänä päivänä perinteisestä suorakulmion muotoisesta kirjasta oli tullutkin pyöreä ja kulmaton taideteos. Seuraavana päivänä samainen kirja oli kadottanut kantensa kokonaan.

Mystisiä tapahtumia. Iikkunen on tuonut mukanaan taikahenkäyksen talouteeni.

Tänään kotiini oli ilmeisesti murtauduttu. Ja jäljistä päätellen murtomies on ollut yli-innokas ja erittäin tehokas sähkömies. Sähkömies oli avannut paketistaan upouuden hdmi-johdon ja valmistanut yhdestä johdosta toooosi monta lyhyttä pikkujohtoa.

On kuitenkin hieman riskaabelia jättää Iikku ja Kola erinäisten taikaotusten käsiin työpäivien ajaksi. Siksipä Iikkunen viettää jatkossa päivänsä makuuhuoneessa koiraportin takana. Kola saa luvan puolustaa pikku-Iikkua koiraportin olohuoneen puoleisella alueella kaikilta mahdollisilta taikaotuksilta ja olen aika varma, että jatkossa olohuone ja eteinen saavatkin olla kaikilta katoamisilta ja sähkömiehiltä rauhassa.