keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

minä myös! minä myös!

Pikkarin ja Kolan välit ovat ystävällisen asialliset. Aamuisin Pikkari vispaa häntäänsä Kolalle ja Kolakin huiskauttaa parit huitaisut. Noin muuten Pikkari kulkee lähinnä Nokin seurassa ja huomioi Kolaa lähinnä silloin, kun Kolalla on joku hyvä lelu tai jos Kolaa pitää syystä tai toisestä väistää.

Mutta onpa Pika näköjään kiinnittänyt huomiota Kolan toimintaan eräässä muussakin yhteydessä. Se on lähtenyt kopioimaan Kolan toimintaa vedessä. Kolahan harrastaa pakkomielteisellä tasolla vedessä olevien kuplien metsästämistä. Se ei ole mikään kiva leikki, vaan Kola uppoutuu touhuun niin syvälle, että ei omatoimisesti touhua pysty keskeyttämään / halua keskeyttää. Se haukkoo vettä niin paljon, että todennäköisesti tappaisi itsensä vesimyrkytykseen, jos saisi jatkaa ilman rajoituksia.

Pikkari kadehtii muiden kivoja juttuja suurella sydämellä, joten ehkä siitä syystä tämä Kolaa _erittäin_  pakkomielteisellä tasolla palkitseva touhu on kiinnittänyt Pikan huomion.

Jo useampaan otteeseen olen nähnyt Pikan harovan vettä etutassuillaan aivan kuten Kolakin tekee.
"Tälleen se huitoo... ja huitoo.. ja huitoo.. ..mutta eihän tässä ole mitään älyä.."

Tassulla läiskyttely saa veden kuplimaan, joten läiskyttelyn jälkeen Kola tuijottaa maanisesti vettä ja odottaa kuplia. Pika ei selvästikään hahmota, mitä Kola läiskyttelyn jälkeen tekee. Pikan ratkaisu on se, että se nuuhkii veden pintaa.

Ja eihän siinä sitten oikeastaan jää paljonkaan vaihtoehtoja, jos toimintaketjun pitäisi jatkua jotenkin nuuhkimisesta eteenpäin. Nuuhkimista tehdään, jos halutaan haistaa jotain. Ja jos halutaan haistaa jotain, varmaankin pitäisi olla jotain, mitä haistella. Ja tällä tavoin muodostuu Pikan versio Kolan ilmiselvästi erittäin palkitsevasta ja hurjan hauskasta puuhasta:

1. Tunnustele vettä tassulla.
2. Nuuhki.
3. Tassu osuu johonkin vedessä tai pohjassa olevaan.
4. Nuuhki ja tunnustele lisää.
5. Jos nenään tulee herkullinen vesikasvin tuoksu ja tassu tuntee vesikasvin, työnnä pää veteen ja syö vesikasvi.

Ja tältä se näyttää, kun Pika kopioi Kolan toimintaa:

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Pyhä Häntä

Kolan häntä on Pyhä. Siihen ei pidä koskeman, ei edes hipaiseman, jos Kola lepäilee laakereillaan. Kola sinkoutuu helposti reporanka-tilastaan "SÄ! KOSKIT! MUN! HÄNTÄÄN! STNA!" -tilaan nanosekunnissa, vaikka näyttäisi olevan umpiunessa ja häntää vain hipaisee. Eikä hännän päälle saa istua. IKINÄ. Siis kukaan koira. Eikä mielellään ihminenkään.

(Juujuu, tiedän tiedän. On vähän hölmöä ja tyhmää pitää Kolan hännässä pitkää huiskulaa, kun se lisää entisestään todennäköisyyttä, että joku hipaisee huiskulaa ja saa Kolan pompahtamaan synkkänä jaloilleen.)

Kolan tuntien hätkähdin Nokin typeryyttä, kun istuin parvekkeella pikkuruisen sohvan kulmassa. Toisessa kulmassa makasi Kola. Ja yhtäkkiä Noki vain tyhmäili ja lähti tunkemaan pikkuruiselle sohvalle Kolasta huolimatta. Minun ja Kolan väliin jäi niin minimaalinen rako, että edes pieni Tiitiäinen ei siihen mahdu hipaisematta Kolan häntähuiskulaa. Ehdin tosiaan pelästyä, että nyt saa herra Tiitus rökityksen, mutta olisi taas pitänyt vain luottaa. Noki ei ole tyhmä. Noki ei halua riitaa. Noki tuntee Kolan pohjamutia myöten. Noki on lellipoika.

Mitä ilmeisimmin Noki oli ehtinyt käydä läpi psykoanalyyttisen istunnon ja tulkita Kolan tunteita niin paljon, että se tiesi saavansa luvan hipaista Pyhää Häntää. Enemmänkin. Lellipoika teki sen, mitä _kukaan_ _ei_ _tee_. Lellari lösähti hännän päälle nukkumaan.

Vitsin lellari. Kuvan tilanteeseen ei päästä kuin vuosikausien mielistelyllä, "tykkään susta!" -tanssahteluilla ja "pussaan sun silmää vaikket niin siitä tykkääkään!" -touhuilla. Yrittäkääpä perässä. Ette takuulla onnistu. (Tai älkää oikeasti yrittäkö.)

tiistai 16. kesäkuuta 2015

puzzle

Näin se vain menee.

Nokin kanssa vietettiin mitä mainioin viikonloppu Oulussa. Nokin seurana oli liki tärppipäiväinen Mökö, jonka kanssa Nokilla ei ollut oikeastaan pienintäkään romanssinpoikasta. Mahtuivat nukkumaan samassa sängyssä ja odottamaan kisavuoroaan samassa takakontissa. Yksi suukko taidettiin parivaljakon kesken vaihtaa, muuten  pysyttiin äärimmäisen platonisella linjalla.

Mukana oli myös ihanainen Kaija -bc-vauva, jolle Noki kaikin käytössään olevin keinoin yritti pitää kuria - siinä onnistumatta. Kaija totesi muutamassa minuutissa, että Nokin pörinät ja ärinät ovat vain rumalla äänellä lausuttuja "etsä viitsisi" -höpinöitä ja hakeutui Nokin eteen kerta toisensa jälkeen mielistelemään. 

Ja sitten palattiin kotiin. 

Kola ja Pika olivat yrittäneet pitää keskenään yllä laumarauhaa kolmen päivän ajan. Ja hitsi että se onkin vaikeaa: Kolaa oli alkanut ärsyttää Pika. Pikaa oli alkanut ärsyttää ja jännittää Kolan ärsytys. Niinpä minua ja Nokia vastaan tuli elin otsassa ja hermot kiristyneinä parivaljakko Kola&Pika. Eivät ne tapelleet ja mahtuivat aivan hyvin saman katon alle ja samaan huoneeseen, mutta ilmiselvästi ilmapiiri oli nihkeä.

Noki tanssahteli kiristyneeseen ilmapiiriin, jurrasi ja pörräsi Pikkarille ja muistutti, että "minä olen minä ja minulla on minun apulaisseriffin asema tässä laumassa" (ja johon Pikkari vastasi jurraten ja murraten, että "älä urputa mulle kyllä mä sut ja sun asemasi muistan"), korvat hulmuten ja mielistelykiemurassa suihki Kolan ympärillä ja hetkessä se oli laskenut rauhan Pikan ja Kolan välille. Aikaa tähän kului ehkä vartin verran. 

Noki on se neutraloiva voima, joka pitää palapelini kasassa. Pika ei osaa suhtautua ärsyyntyneeseen Kolaan, eikä todellakaan osaa rauhoitella tilannetta. Pika hermostuu ja alkaa valmistautua siihen, että tästä tulee vielä riita. Kola ei osaa suhtautua siihen, että Pika ei alakaan mielistellä tai muutu henkisesti pieneksi kiltiksi ja vaarattomaksi hiireksi, niin kuin Noki tekee. Niinpä näissä ajoittain kiristyvissä tunnelmissa tarvitaan Noki, joka ei itse ole aiheuttanut tunnelman kiristymistä millään tavalla, mutta siitä huolimatta lähtee tilanteen niin vaatiessa rakentamaan rauhaa hirmuisella kiirellä ja intensiteetillä.

Toimiva lauma on toimiva lauma. Ja minun laumani tapauksessa toimiva lauma mahdollistuu Kolan tiukalla ehdottomuudella, Nokin mielisteleväisyydellä ja Pikkarin luotolla Nokin rauhanrakennustaitoihin ja kunnioituksella Kolan kurinpitovoimaan. Lauma toimisi ilman Kolaa. Lauma toimisi ilman Pikaa. Mutta se ei toimisi kovinkaan joustavasti ilman Nokia.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

SM-kisoissa

Mahtavaa. Loistavaa. Ihanaa. Vauhtia. Jännitystä. Täysillä menemistä ja pelottomuutta virheitä kohtaan. ASENNETTA.

Semmoista oli tämän vuoden SM-kisoissa.

Joukkueradalla edustettiin seuran maksijoukkueessa finaalikoirakkona. Alla oli kolme hylkäystä, joten sikäli saatiin lähteä ihan paineitta radalle. Mutta itse kyllä koin, että haluan tehdä täysillä. Haluan tehdä hyvän radan. Haluan näyttää, että kyllä pieni espanjalainen osaa ja pystyy ja wroom. :) Radalla oli kaksi kohtaa, jotka olivat minulle ja Nokille ratkaisevia, onnistumisen kannalta kriittisiä kohtia.

Ensimmäinen ratkaiseva kohta oli A:n jälkeen. Vielä lähtökarsinassa kävin läpi vaihtoehtoiset suunnitelmat, jos en ehdikään tekemään persjättöä A:n jälkeen. Vaihtoehtona oli tehdä takanaleikkaus seuraavalle hypylle ja linjata Noki sitten pois putken väärästä päästä. Se oli todellinen planB, sillä se oli ihan hanurista. Se olisi ollut räpiköimistä ja paniikkia ja tuuria. Päätin, että on vain ihan pakko ehtiä. Pakko juosta täysillä ja Nokin juoksuA:han luottaen persjättöön. Rataantutustumisessa olin suunnitellut tekeväni ennen putkea valssin, mutta... Mutta sitten radalla tunne oli niin hyvä, jaloista irtosi niin kevyesti etumatka Nokiin ja tuli lievä hurmoksen tunne. Juoksin tekemään toisenkin persjätön, vaikken ollut sellaista ikimaailmassa ajatellut ehtiväni tekemään. Ajauduin aivan hurjan pitkälle putken sisäänmenoaukolle, mutta tunne oli huikea, kun Noki luikahti oikeaan päähän putkea. Kuulin, miten selostaja sanoi mikrofoniin, että "tätä koiraa ohjataan edestä". ..ei kyllä yleensä ihan noin edestä, mutta SM-fiilis antoi ohjaajalle paitsi asennetta, myös siivet kantapäihin. :)

Seuraava kriittinen kohta oli hyppy ennen puomia. Noki pudotteli täysin vastaavia rimoja valmistelutreeneissä torstaina, joten jos joku rima putoaisi, niin juuri se. Suunnitelma oli ehtiä työntämään Noki taakse hyvissä ajoin ja sen jälkeen linjata oma liike niin, että olen alta pois, kun Noki ponnistaa. Noin ohjaten lähdin itse väärään suuntaan seuraavan esteen sijaintiin nähden, mutta tiesin Nokin hakeutuvan KIIPEE! -käskyllä puomille, vaikka itse juoksisin lievästi vinoon. Ja niin se super-Noki vain hyppäsi puhtaasti ja sinkosi kohti puomia.

Nollalla maaliin. Hengästytti. Nauratti. Kiroilututti. JUMANKAUTA me tehtiin se. Kaksi persjättöä saivat adrenaliinin virtaamaan ja virnistys venyi varmaankin korvasta korvaan.

Sunnuntain yksilöradalle yritin löytää saman iloa pursuilevan fiiliksen kuin joukkueradalle. Fiilis oli kuitenkin erilainen. Jännitti. Radalla oli useampikin kohta, jossa rima voisi rytistä. Suunnittelin kolmoshypylle niistoa, mutta kun tein sellaisen Nokin kanssa lämmittelyesteillä, se tuli hypystä ali. !!!! :O Sen seurauksena päätin, että se siitä niistosta. Päädyin vain vekkaamaan Nokin ponnistuspaikalle ja luottamaan, että se ei lähde väärään putkeen. Noki taisi kyllä vilkaista väärää putkea, mutta tulee lopulta ihan oikein. Kepeillä luotan Nokin osaamiseen ja keskityn vain ohjaamaan seuraavaa vekkiä. Niinpä en huomaa lainkaan (eikä tuomarikaan melkein huomaa), miten Nokille käy se, jota sille ei käy juuri koskaan. Se mokaa. Se tulee ensimmäiseen keppiväliin niin lujaa, ettei vain pysty kääntymään toiseen väliin. Kolmanteen väliin luikahtaminen käy kuitenkin niin sujuvasti ja ilman rytmin täydellistä sekoamista, että tuomarikin reagoi virheeseen vasta siinä vaiheessa, kun Noki yhtäkkiä tuleekin keppien väärältä puolelta ulos. Minä en huomaa mitään ja onneksi yleisökään ei reagoi tuomarin ristiin laitettuihin käsiin mitenkään. Luulen, että tehdään nollarataa, joten jatketaan asennetta, rohkeutta ja adrenaliinia pullistellen eteenpäin.

Muuri-hyppy-okseri-takaakierto -pätkä on kerrassaan haastava. Ehdottomasti tuon radan vaikein kohta kolmanneksi viimeisen hypyn lisäksi. Ehdoton valtaosa kisaajista päästää koiran sinkoamaan U-putkesta ennen muuria niin pitkälle, että lähestyminen muurille muuttuu sellaiseksi, että seuraava este vaatii vahvaa koiran ohjaamista. Nokin putkijarru on niin vahva, että tiesin saavani sen juuri ennen putkea annetulla tiukalla "NOKI!" -käskyllä kääntymään hienolle lähestymislinjalle. Eikä Noki petä. Se tulee törkeän hienosti muurista, hyppää seuraavan hypyn aavistuksen pitkäksi, koska persjättöni on aavistuksen myöhässä, ja ylittää okserin vaivattomasti. Seuraava takaakierto valuu, kun olen lievästi myöhässä. Myös ennen viimeistä putkea Noki hyppää hurjasti pitkäksi, mutta ehdin siinä laskeutumispaikan nähdessäni miettiä, että "ei haittaa, nyt ehdin ohjaamaan kolmanneksi viimeisen esteen". Ja ehdinkin. Juuri ja juuri. Luulin olleeni paljon pidemmällä mitä videosta lopulta paljastui. :D Olin ihan viime hetkellä ohjaamassa Nokia oikealle puolelle putken jälkeistä hyppyä. Rima kolahtaa - ja oletukseni mukaan putoaa - ja sitten ollaankin jo maalissa.

Seuratoverit yleisössä eivät puhkea nollaraivoon, joten käännyn katsomaan kolmanneksi viimeistä rimaa. Se ei ole maassa. Nollaa ei kuitenkaan varmasti tehty, koska yleisön reaktio oli mikä oli. Ehkä ratatyöntekijät vain nostivat riman todella nopeasti? Siirryn palkkaamaan Nokia ja kuulen, miten selostaja sanoo tuloksemme: hylkäys. Yllätys on melkoinen. En äkkiseltään keksi mitään muuta vaihtoehtoa kuin että Noki on tullut jostain hypystä ohi tai renkaan sivusta. Lopulta löydän seurakaverit yleisöstä ja he osaavat kertoa, että kepeillä tapahtui jotain, mistä tuomari antoi hylkäyksen. Kukaan ei osaa oikein varmaksi sanoa, mikä virhe kepeillä tuli.

Videolta katsottunakaan virhe ei näy. Tuijotan Tean iPadin ruutua, enkä vain näe. Tuomari nostaa kätensä vasta keppien jälkeen, mutta en pysty paikallistamaan virhettä. Se on selvää, että tämä radan hylkäys on niitä äärimmäisen harvoja kertoja, kun virhe menee koiran piikkiin. Nokilla on kepeiltä ihan hurjasti kokemusta. Toistoja on lukematon määrä. Kisakokemusta ihan julmetusti. Keppivirheitä äärimmäisen vähän sen enempää treeneissä kuin kisoissakaan. Jos pitäisi sanoa, mikä on Nokin varmin este, se olisi joko A tai kepit. Mutta niin siinä käy, että koska koirani ei ole robotti, jäävät mahdollisuudet virheeseen, vaikka taitotaso olisi miten korkea.

Hidastetusta videosta lopulta uskon löytäväni virheen: Noki tulee ensimmäiseen keppiväliin ihan oikein, mutta vain niin lujaa, ettei kerta kaikkiaan pysty kokoamaan itseään seuraavaan väliin. Se luikahtaa kolmosväliin, mutta tekee virheen niin sujuvasti ja vaivattomasti, että tuomarikin huomaa virheen vasta keppien lopussa. Onneksi minä en huomaa virhettä. Keppivirhettä olisi ollut aivan taivahisen turha lähteä korjaamaan ja lisäksi fiilis olisi lössähtänyt. Nyt tehtiin loppuun asti täysillä ja virheitä pelkäämättä nollarataa. Videolta kellotettuna Nokin etenemä oli 4,8m/s, joten me tehtiin vauhdin puolesta juuri niin nopeaa suoritusta kuin nyt tehdä voidaan. Aika olisi riittänyt sijalle 27. Ei tarvitse hävetä, että oltiin kuokkimassa SM-kisoissa, ja "me mitään tänne kuuluta ja anteeks kun tultiin" vaan ihan olimme tuon suorituksen puolestakin paikkamme ansainneet.

Radat videoina:
Joukkuerata päätyi vain live streamin nauhalle, joten tässä linkki videon oikeaan kohtaan. (Jos video aukeaa väärästä kohdasta, niin Noki on radalla kohdassa 2:21:36.)

 Nokin SM-hypäri -video

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

mä sanon viimeisen sanan, ja se on RÄYH!

Pentutreffeillä olivat fyysisesti pennut Musti-perro ja meksikonkarvatonkoira Monty sekä henkisesti pennut Malva-cockeri ja Pikkari.

Purinan pelloilla Pikkari löysi luontaisen roolinsa: virallinen valvoja ilmoitti ihan pyytämättä ympäristön erilaisista asioista. Toki välillä ehti myös sanoa "RÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!" Malvalle. (En osaa sitä sen paremmin selittää, sillä se ei ole murinaa eikä haukkumista. Se on ääntä, jota tulee koirasta, jolla on suu auki ja sieltä tulee rööööö.)

Mallulla ja Pikalla homma olisi mennyt kohtalaisen hallitsemattomaksi hepuloinniksi, joten kumpikin pääsi hihnaan vetämään henkeä. :D

tiistai 9. kesäkuuta 2015

nokin ja pikan nolla

Nokin voittonolla ja Pikan sertinolla rinnakkain.

Nokille tein alkuun pakkovalssin. Se oli paaaljon toimivampi ratkaisu. Lisäksi kepeille yliohjaan Pikaa, kun en uskalla tehdä kepeille takanaleikkausta. -> Aikaa kuluu. Ja jälleen yliohjaan Pikaa ennen puomia. Lisäksi puomin alastulolla Pikaan tuhraantuu aikaa. Alapuolella video, johon olen kerännyt sujuvasti kummaltakin menneet pätkät. Aika rinta rinnan nuo painelevat. :)


Tässä hidastettuna sujuvina kulkevat osat radasta. Nokin ja Pikan kepit ovat lähes täsmälleen yhtä nopeat. A:lla Pika tekee jotain, että se tavoittaa Nokia. Ehkä medihypylle vaadittava vähempi kokoaminen, tai jotain?

super

Positiivisuus on perseestä, kuten osuvasti sanotaan. Mutta ei auta. Pakko olla perseestä.

Eilen matkustettiin poikien kanssa kirjaimellisesti halki Suomen ja kun vähän ennen puoltayötä päästiin lopulta kotiin, käpertyivät kaikki tässä taloudessa asuvat koomahenkiseen tajuttomuuden tilaan. Rehellisyyden nimissä ennen nukahtamista kävi mielessä, että olen ihan hullu, kun ilmoittauduin seuraavaksi aamuksi klo 10 Jennan treeneihin. Takana rankka viikonloppu, kahdeksan starttia per koira, 14 tuntia matkustamista ja sitten treenaamaan.

Mutta se on vaan niin parasta. Väsytti, kyllä. Olisin voinut nukkua ehkä kellon ympäri, kyllä. Agilityähky, kyl.. ei. Ei vaan ole, vaikka voisi kuvitella, että kyllä. :)

Niin se vaan on, että vaikka aamulla herätyskello soi katkaisten syvän, täysin aamua enteilemättömän unen, niin treenit olivat kaiken sen silmät ristissä ja tukka pystyssä sängystä hereille raahautumisen arvoiset.

Ollaan opittu Pikan kanssa yhteistyötä ihan hemmetikseen tässä lähiviikkoina. Kisaaminen on tehnyt niiin hyvää. Alkaa löytyä se rytmi ja jarrupolkimen polkaisemisen voima, joilla Pikan kanssa pelataan. Minulla alkaa löytyä rytmi A:lle. Poikittaiset hypyt löytävät paikkansa Pikan radanlukutaidossa. Kokonaisuus alkaa vähitellen muotoutua.

Pikan ohjaaminen on jollain tasolla helpompaa kuin Nokin ohjaaminen. (En voi uskoa, että kirjoitan näin.) Pika irtoaa edessä oleville esteille Nokia paremmin. Tästä syystä Noki otti kaksi kieltovitosta Saariselältä. Olin tehnyt saman radankohdan Pikan kanssa niin, että vain lähetin esteelle ja lähdin itse jo kohti seuraavaa. Pikalle se toimi. Nokille ei toiminut. Lisäksi mediohjaamisessa ihan tosi paljon helpommalta tuntuu koiran ponnistamispaikan miettiminen. ..tai siis se, että sitä ei tarvitse juurikaan miettiä. Ei tarvitse pohtia, pystyykö Pika ponnistamaan pienestä kulmasta, tai ehtiikö se koota laukkansa ponnistukseen. Pystyy ja ehtii. Nokin kanssa tarvitaan paljon enemmän aikaa ja metrejä kokoamiseen ja kääntymiseen. Maksin kanssa ponnistus- ja laskeutumispaikkaa on pakko pohtia rataantutustumisissa, sillä liian läheltä tai liian pienestä kulmasta ohjattu käännös saa riman putoamaan tai laskeutumispaikan valumaan. Pikaa pystyn jarruttamaan niin, että se kokoaa miltei kirsu kiinni rimassa - eikä sillä ole pienintäkään vaikeutta sen jälkeen ponnistaa hypystä yli. Nokille vastaava viimehetken jarrutus saisi aikaan hillittömän vaikeuden ylittää rima sujuvasti.

Nyt täytyy vaan jatkossa rataantutustumisissa pistää aikaa ja ajatusta siihen faktaan, että mediä ja maksia ohjataan (ainakin minun koirillani) tietyissä asioissa eri tavalla. Pikan kanssa voin juosta pidemmälle ja jarruttaa myöhemmin ja toisaalta lähettää vaivattomasti itsenäisesti kauemmas. Nokin kanssa ponnistuspaikka pitää kertoa kauempana hypystä ja toisaalta se pitää ohjata huolellisesti kauemmas.

Tämä kaikki kirkastui minulle tänään Jennan treeneissä. Yhtäkkiä radan tiukasti kääntävien valssien aikana käsitin, että uskallan jarruttaa Pikaa tarpeeksi myöhään. Tajusin, että oikeaan aikaan jarruttaminen tuli kropastani luonnostaan, ilman syvällistä ajatustyötä.

Toinen tajunnan räjäyttävä huomio on se, että Jenna kehui Pikkarin A:ta. "Se tulee NIIIIN hienosti alastulon!" Ja tulihan se! Olen aika varma, että A:n sujuvuutta on parantanut se, että Pika on alkanut käyttää etuosaansa raivokkaammin ja tehokkaammin kuin ennen. Se kiihdyttää niskan ja lapojen avulla, ei pelkällä takajalkojen ponnistusvoimalla. Ja samalla, kun se käyttää etuosaansa, se väkisinkin laskee päätä alemmas. Pika on saanut nyt paljon kokemusta siitä, että rata jatkuu A:lta eteenpäin, joten mitä ilmeisimmin se on siirtänyt etupään tehokasta käyttöä ja laskenut pään asentoaan myös A:lla. Ei käytetty tänään kertaakaan länkiä, ja silti se osui joka kerta erittäin reilusti kontaktin rajan alapuolelle.

Tahdon kisata lisää Pikan kanssa! Tahdon lisää kokemusta! Ja tahdon lisää ratoja, joissa tehdään kummallakin mustavalkoisella nolla, niin pääsen näkemään videolta, miten noiden suoritukset eroavat ja missä ne muistuttavat toisiaan.

Super. 


maanantai 8. kesäkuuta 2015

Saariselällä

Kotimatkalla on aikaa nakutella kisaraporttia, joten tässä päällimmäisiä juttuja, jotka elämysreissusta mieleen jäivät.

1. Nokin voittonolla ja Pikan ensimmäinen nolla kolmosista ja samalla SERT-A.
2. Pika parantaa menoaan startti startilta.
3. Alisuoriuduttiin Nokin kanssa vahvasti. Vain yksi nolla kahdeksasta startista. Vauhti olisi riittänyt jokaisella radalla palkintopallille. Mutta tuleehan näitä. :)

Oli kyllä kaikin puolin opettavainen retki. Noki ja Pika majoittuivat kuuden uroksen taloudessa kuin vanhat tekijät. Kompostiverkoilla rajattiin oleminen loosseihin ja minun mustavalkoiseni sijoittuivat oven taakse makuuhuoneseen. Eivät perään huudelleet tai oven takana kulkijoista ilmoitelleet. Kumpikin otti kaiken ilon irti siitä, että saivat nukkua sängyssä. :D Hepuloivat niin, että Pika päätyi lopulta petauspatjan alle pitkin pituuttaan mörisemään.

Kisoissa ihan parasta oli se, että kumpikin koira teki tunnollista ja raivokasta työtä kaikkien kahdeksan radan ajan. Sunnuntain ensimmäisellä radalla tuli vettä, ratapohja oli yhtä kuraista lätäkköä ja lämpötila huiteli ehkä viidessä. Oli siis todella kylmää. Olin kohtalaisen epäuskoinen sen suhteen, miten hyvin saan Pikan istumaan lähtöön ja mitä se ylipäätään tekee radalla, kun ei olla ikinä kisattu tuollaisessa säässä. Vaan eipä se mitenkään reagoinut. Karjui ja räyhäsi itsensä läpi lätäköiden. Oltaisiin tehty hyvä nolla, jos olisin luottanut koiraan. Yliohjauksen takia saatiin kieltovitonen lopulta.

Pikan kanssa onnistumiset eivät jääneet tähän. Poikittaiset hypyt ovat tähän asti olleet tosi haastavia kisavireessä. Mutta ei ollut enää! :) Pistin paljon ylimääräistä ajatusta ja aikaa tutustumisessa poikittaisten hyppyjen huolelliseen ohjaamiseen. Ja joko se kannatti, tai Pika on oppinut itsekseen, sillä ei otettu yhtään kieltoa poikittaisilta hypyiltä. Jee. :) :) Hehkuttaa pitää myös A-suorituksia. Kaikki 7 A:ta osuivat. Huippua. Puomilta Pika sitä vastoin sitten karkasikin kaksi kertaa. Kierrokset hyrräävät punkkarilla niin korkeina, että ei pysty! ;) No, näitä täytyy alkaa tehdä huolellisemmin, ettei punkkarille tule väärää käsitystä kontaktin suorittamisesta.

Oli mahtavaa saada kahdeksan startin rysäys kisakokemusta Pikan kanssa.

Nokin kanssa tekemisessä näkyi takuulla se, että tiesin nollalla mahdollisuudet voittoon. Meni varmasti osittain väkisin vääntämisen puolelle, kun tilanne menestymismahdollisuuksineen oli niin uusi ja ihmeellinen.

Pikan sertinolla
Pikan viikonlopun viimeinen startti
Pikan "pikkuisen mopo keulii" -rata
Pikan erittäin hyvä hyl-rata

Kotimatkalla


Bussia odotellessa ehtii vaikka mitä.

Bussissa on aikaa nukkua. 

Rovaniemelle asti bussissa.
Sen jälkeen vuorossa juna.

Saatiin bussissa matkustaneelta naiselta fleecehuopa,
kun Noki niin intensiivisesti otti naiseen kontaktia.
Kyllä nyt kelpaa nukkua huovan päällä junan lattialla.
Junassa on enemmän tilaa mutta myös
enemmän koiria. 

Ai kamala, paitasi on aivan likainen, annas kun vähän putsaan...

Zzz, edelleen. Ollaan jossain päin Suomea.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Matkaraportti, osa1

Elämysmatka alkaa Mellumäen metroasemalta ja ensimmäinen etappi on Rautatieasema.


Junan nukkumavaunussa on tilaa kahdelle. ..mutta entäs omistaja?
Rovaniemellä seuraavana aamuna. Auto pitäisi pakata.
6 uroskoiraa, 3 narttuihmistä, paljon tavaraa. Mahduttiinpas!!
Saariselällä! Huraa!
Tunturissa.
Hotellisänky sai aikaan suuria tunteia.

Täältä voi vahtia pihaa, superia!!!

Onnenhepuli.

torstai 4. kesäkuuta 2015

kuin sillit suolassa

Huomenna starttaa epävirallinen ahtautumisennätysretki Saariselälle. Kuinka monta elefanttia mahtuu kuplavolkkariin -tietovisakysymys jää ihan kakkoseksi tällä reissulla. Paljon mielenkiintoisempi kysymys on, kuinka mahtuu 2 espanjavesikoiraa, 2 bortsua, 1 lapinkoira ja 1 porokoira, 3 ihmistä, kuuden koiran ruuat, kolmen ihmisen tavarat ja aika monta häkkiä yhteen farkkuun. Vastaus: En ole varma - tai oikeastaan en osaa vielä edes kuvitella. Huomenna se selviää.

Ei sentään ajeta koko matkaa tuollaisella kattauksella - se olisi varmasti liki täydellinen mahdottomuus. Ainoastaan parisensataa kilometriä. (Positiivisen kautta, hei.)

Elämysmatka tästä varmastikin tulee. En ole koskaan käynyt noin pohjoisessa, enkä totta totisesti ole koskaan matkustanut noin täyteen ahdetussa autossa. Kaksi elämystä on siis jo ihan varmoja. Kolmas takuuvarma elämys on se, että maksikolmosten yksi rata alkaa klo 01:00.

Bring it on, I'm ready! 

tiistai 2. kesäkuuta 2015

viimeinen voitelu

Noki ja Kola pääsivät tänään Riinan käsiteltäväksi. Nokilla oli taas vähän jumia lapojen alueella ja lantiossa, mutta ei mitään hirveyksiä kuitenkaan. Viimeinen voitelu SM-kisoja varten on nyt siis tehty.

Kolan edellisestä fyssaroinnista on pieni ikuisuus. Lantion alue oli jumissa - kuten aina. Mutta eipä ollut aika haalistanut Kolan muistoja fyssaroinnista. Kippasin Kolan kyljelleen hoitopöydälle ja siitä eteenpäin Kola oli kasa löysää lihaa. Se nautti välillä silmät ummessa ja välillä silmät sirrillään käsittelystä. Se ei noussut hoitopöydältä edes siinä vaiheessa, kun Pika keksi, että hoitohuoneen ulkopuolella kulkee joku tyyppi, jonka liikkeistä kannattaa ilmoittaa karjumalla. Kola nosti kyllä päätään, mutta fyssarointi vei voiton.

Pikkari höpsötti ja töpsötti ja nuuskutti ja puuskutti ensimmäisen tunnin. Se oli mukana ihan vaan seuramiehenä ja halusi nähdä kaiken, kuulla kaiken ja haistaa kaikkea. Saa kyllä ensi kerralla jäädä autoon seuramieheilemään, kun nukkumaan rauhoittuminen tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun Kolan jälkeen tuli Nokin vuoro. :D

Kola olisi hoitonsa jälkeen halunnut monin tavoin osoittaa Riinalle, että "tykkään sinusta". Se olisi halunnut änkeä ihan iholle ja päästä uudelleen koskettavaksi. Harmi kyllä oli Nokin vuoro. Kola kuitenkin osoitti suurta luottamusta jo pelkästään sillä, että se käpertyi nukkumaan hoitohuoneen lattialle eikä säpsähdellyt ihmisten liikkeiden tai äänten takia ollenkaan.

..ja on se Kola jokseenkin koominen otus, sillä hieronnan jäljiltä nyt tunteja hoidon jälkeenkin vielä se on oikea aurinkopoika. Se on rento ja vitsikäs, hyväntuulinen ukko.

Noki tanssi oman hoitonsa jälkeen helpotuspolkkaa, pomppi tasajalkaa itsensä ympäri, suukotti Kolaa, pyöri itsensä ympäri, vispasi häntää U-mutkalla möyrien ja pyöri ja pussaili. Se kyllä tanssi helpotustanssia jo Kolankin hoidon jälkeen, mutta oman hoitonsa jälkeen tanssi meinasi mennä lähes holtittomaksi. Nokin ajatukset kiemursivat villinä seuraavanlaisia ratoja: "Älä Kola suutu, älä Kola suutu! Noki älä hermostu, ihan rauha vaan Noki! Kola älä suutu, Kola rauhoitu! Noki selvisit siitä, Kola selvisi siitä, ei huolta ei hätää! Tanssitaan ja suukotellaan itsemme rauhallisiksi, ei hätää Kola, älä suutu!" ..ja samaan aikaan Kola seisoo rennon letkeänä ja elämäänsä tyytyväisenä paikallaan eikä ole vähääkään suuttunut tai hermostunut.

Kyllä nyt kelpaa isojen taas käytellä mureita lihaksiaan. :)

maanantai 1. kesäkuuta 2015

lorvantai

Lauantai... Sunnuntai... Lorvantai. Se on täällä jälleen. :)

Lukuvuosi nollattiin perinteisin menoin ensin oppilaiden ja sitten opettajien kanssa. Kyyneleitä. Halauksia. Ruusuja. Ruusuja. Suklaata. Ruusuja. Halauksia. Yhteisvalokuvia ja lisää halauksia ja kyyneleitä. Kuudesluokkalaiset lähtivät kohti tulevaisuutta, mutta en sitä kyllä ihan vielä hahmota. Minun päässäni me ollaan vielä me. Loistava sakki. Hienot kuusi vuotta. Paljon opittua. ..ja viimeisenä se havainto, että kevätjuhlapäivänä olin kuin olinkin lopulta luokan lyhyin henkilö. (Ilmeisesti omasta pituudesta tarkkoine senttimäärineen on tullut kuuden vuoden aikana puhuttua sen verran paljon, että viimeisenä pituuteni ohittanut kuudesluokkalainen tuli todistusten jaon jälkeen sanomaan, että "Mä olen sua nyt 1,5cm pidempi." :D )

Lorvantai korkataan ensi viikonloppuna ihan tosissaan, kun lähdetään mustavalkoisten kanssa kohti pohjoisinta Suomea. Saariselällä kisataan yöttömän yön hengessä. Autojunalla hyvässä seurassa irtiotto normaalista. Jipii. :) Ja seuraavana viikonloppuna harrastusvuoden huipennus: SM-kisat Oulussa. Tiitiäinen juoksee joukkueen ankkurina ja joukkuetovereina on loistava jengi seurakavereita ja yleisössä koko Suomen paras kannustusporukka i-hahlaisia. Aivan parasta.

"Eiks tehtäis jottai, kun et töihinkään mennyt?!" "Kohta. Juon ensin rauhassa aamukahvia."



Pikan mielestä aivan parasta tässä lorvantaissa on Lahdessa vierailu, koska ikkunat ovat niin matalalla, että Kiljusen herrasväen sukua oleva karjupetteri pääsee ilmoittamaan ohikulkijoista komealla karjunnalla.