sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Tsau ja hirvi

Pika starttasi neljä rataa TSAU:n kisoissa. Kivaa oli, vaikka tuloksilla ei juhlittu. Pika oli jälleen hallinnassa ja teki sen, minkä minä ohjasin. Ja kun en ohjannut, teki jotain itse valitsemaansa tai sähläyksestäni pääteltyä. Videot laitan myöhemmin.

Autoni hajosi eilen. Se vain sammui KehäI:n varteen. Onneksi Anu miehineen saapui auttaviksi enkeleiksi ja nyt rotisko on hinattu kotiparkkipaikalle. Iloitsin eilen illalla Tealle, että niin hyvä tuuri, että auto hajosi perjantai-iltana klo 21.30 eikä 14 tuntia myöhemmin matkalla TSAUn kisoihin. Näinpä matkaan lähdettiin Tean autolla.

Tea&Emppu -matkailu on useampaan otteeseen osoittanut voimansa. Kaikkea aina vaan sattuu ja tapahtuu, ihan tahtomattaankin. Oho-hupsis-jaahas-ohhoh - tilanteita on lukemattomia.

Tällä kertaa ohohupsikset alkoivat, kun Tean auton akkuvalo alkoi kotiinpaluun hetkellä kisojen jälkeen ihan alkumatkasta vilkahdella. Auto kuitenkin pysyi käynnissä ja päästiin ABClle syömään. Ja auto jopa käynnistyi absin pihastakin. Hirmu pieni ohohupsis. Mutta isompi ohosaatana oli tulossa.

Sanoin kuulemma Tealle, että "joku meni pusikkoon" ja "pysäytä". Tien pientareelta nousi pölypilvi. Edellämme ajanut auto pysähtyi pientareelle ja me sen perään. Luulin, että välissämme ajanut auto ajoi jarruttamatta ojaan puiden sekaan. Mutta tilanne olikin aivan toinen. Tien pientareella makasi hirvi. Näin sen ehkä, nousin autosta ja lähdin edelle pysähtyneen auton luo. Oliko se ajanut hirvikolarin?! En hetkeen osannut käsittää, mistä on kyse. Auto näytti ihan ehjältä ja ihan kuin se olisi vain pysäköity tien reunaan. Mutta kun tulin autoa kohti näin, että etulasi on painunut sisään ja on täysin murskana. Mieleen tilanteesta jäi kuitenkin myös se, että ihmiset autossa istuivat pää pystyssä ja tajuissaan olevan näköisinä. Koira takapenkillä näytti ihan rauhalliselta.

Avasin oven, kysyin vointia, kerroin ettei ole mitään hätää, sanoin soittavani hätäkeskukseen, varoitin nousemasta autosta moottoritien puolelta ennen kuin on varmistanut, ettei takaa tule autoja, ohjasin matkustajaa nousemaan pientareelle... Ihan autopilotilla. Adrenaliini kuitenkin sai kädet tärisemään sen verran, että hätäkeskukseen soittamiseen joutui oikein paneutumaan, jotta sormet osuivat oikeille numeroille. Naisen kasvoilla ja rinnuksella oli hirven karvoja. Otsassa oli hirven verta. Autossa kyydissä olleet olivat täysin rauhallisia ja jokseenkin häkeltyneen näköisiä, ikään kuin he eivät olisi alkuunkaan ymmärtäneet, miksi vieras ihminen tulee heidän autoonsa lupaa kysymättä.
 
On yllättävän vaikeaa vastata häken kysymykseen onnettomuuden sijainnista, kun on keskellä ei-mitään moottoritiellä. Hölkytin uhrien ja Tean välillä ja yritin keksiä, mistä sen tietää, missä ollaan. Olin saanut heti alkuun jo kerrotuksi, että 1) hirvikolari 2) ei henkilövahinkoja, joten en meinannut malttaa kuunnella häkeä. Hyvin nopeasti minut käskytettiin hiljaiseksi. :D "Kuuntele ohjeita, lopeta sählääminen." Lopulta tapahtumapaikalle saatiin nimi (Lohjan kohdilla) ja kun häke sai tiedon, että sekä kolariauto että hirvi ovat pois ajokaistoilta, sain luvan sulkea puhelimen.

Poliisit saapuivat pitkältä tuntuneen ajan päästä ja viimein saimme luvan lähteä kolaripaikalta kohti kotia.

Paitsi koska Emppu&Tea -matka, niin seuraava ohohupsis oli ihan kulman takana. Eihän se perhanan auto mihinkään käynnistynyt, koska akku oli tyhjentynyt hätävilkkujen takia. :D Poliisin kanssa työnnettiin auto poliisiauton viereen ja auto saatiin lopulta piuhoilla käyntiin. Hihityksen määrä oli melkoinen. Ihan käsittämätön, absurdi tilanne. Mistä näitä ohohupsiksia oikein tulee?!

Nyt pitäisi löytää sisäinen rauha, jotta pystyisi käymään nukkumaan. Millainen ohohupsis mahtaa tulla Tean ja minun Saariselän reissusta muutaman viikon päästä.. ;)

tiistai 17. toukokuuta 2016

uskossaan heikko

Myönnän sen. Uskoni on Pikan suhteen ollut heikko, enkä nähnyt mahdolliseksi, että sen kanssa löytyisi samanlainen sielujen sympatia kuin Nokin kanssa on vuosien saatossa löytynyt. Eikä se toki vielä olekaan lähelläkään samaa yhteyttä. Mutta hittovie. Pikan kanssa on ihan sairaan hauskaa treenata! :) Aikaisemmin ajattelin, etten millään pysty nousemaan Pikan arvoasteikossa niin korkealle, että se itsenäisyydestään johtuen löisi treeneissä kaikki panokset yhteistyön tekemiselle. Mutta sen se nykyään tekee! Se ei ole nöyrä palvelija ja pyri miellyttämään viimeiseen hengevetoon niin kuin Noki tekee. Mutta jotain sellaista yhteisessä harrastamisessa on tapahtunut, että nykyään Pika tekee töitä yhdessä minun kanssani, ei enää "teen tätä sun kanssa jonkun aikaa ja katellaan sit, mitä sen jälkeen sit tekis.." -lähtökohdista.

Sitä on ehkä aavistuksen vaikea pukea sanoiksi, mikä Pikan kanssa harrastamisessa on eniten aiheuttanut päänvaivaa. Pikan vahvaakin vahvempi itsenäisyys ja usko siihen, että "ihan kiva että sä elät mun kanssa, mutta kyllä mä yksinkin pärjään" on johtanut siihen, että Pikan keskittymisen ja jakamattoman huomion saaminen (ja erityisesti jakamattoman huomion saamisen ylläpitäminen) on ollut pitkä tie eikä missään määrin itsestäänselvää. Mutta nyt se on tosiaankin lunastettu. :) Nykyään  poistun treeneistä kerta toisensa jälkeen leveä virnistys kasvoilla ja onnea pullistellen. Paljon on vielä opittavaa, monessa jutussa vauhtia voisi saada vielä paljon lisää ja niin edelleen, mutta se on vain hauskaa nyt, kun treenikaverina koira, joka haluaa tehdä kanssani ja keskittyy ja antaa yhteistyölle jokseenkin raivokkaan määrän energiaa. :D

Ja miten olen sen jakamattoman huomion Pikalta lunastanut? En todellakaan tiedä. Onko se oikeasti voinut olla ratkaisevaa, että maaliskuussa vain yhtäkkiä aloin luottaa miljoonasti aikaisempaa enemmän, ohjata rohkeammin ja olla vähemmän Pikan tiellä ja hidasteena? En tiedä. Ehkä. :) Ja varmaan silläkin on ollut oma merkityksensä, että olen hyvin tietoisesti pyrkinyt välttämään tilanteita, joissa Pikan keskittyminen herpaantuu: Treenit ovat olleet lyhyitä ja olen pyrkinyt tarjoamaan sille säännöllisesti paljon sellaista tekemistä, jossa se saa luukuttaa helppoa etenevää menoa ja vain vähän pientä ohjauksissa väkertämistä, kääntymistä ja tiukassa ohjauksessa nyhjäämistä.

Tiistait ovat ihan parhaita päiviä, kun saan nautiskella kummankin mustavalkoisen kanssa treenaamisesta ihan täydellä sydämellä. :)

maanantai 16. toukokuuta 2016

zZz..

Koirat ovat kerrassaan taitavia lukemaan tilanteita. Viikonloppuna voin ihan hyvin käydä kuuden ja seitsemän välissä aamulla juomassa tai vessassa, eikä lauma aloita aamusählinkiä tai ryhdy jonottamaan aamiaista. Joku koirista saattaa nousta jaloilleen ja seurailla perässä raukean rauhallisena, mutta yleensä ainakin kaksi kolmesta pysyy pedeissään ja jatkaa unia. Toisin on arkiaamuina. Silloin sählinki alkaa heti, kun nousen ylös. Toki valtaosa arkiaamuista on helppo erottaa viikonlopusta, kun yö päättyy herätyskellon soittoon. Mutta sähläys alkaa myös niinä arkiaamuina, kun herään ennen herätyskellon soittoa.

Paitsi ei tänään. Nousin muutamaa minuuttia ennen kellon soittoa, ja hämmennys oli oikeasti aika suuri, kun Noki makasi kyljellään eikä eväänsä väräyttänyt noustakseen ylös. Piti oikein vilkaista, että onko sillä kaikki okei. Ja kun Noki ei noussut ylös, jatkoi koko muukin lauma sitkeästi yötä, vaikka oikeasti oli jo aamu. :D Joku outo syy sai Nokin tulkitsemaan, että on viikonloppu. En kerta kaikkiaan keksi, mistä se johtuu, sillä nousin täysin normaaliin arkiaamuaikaan. Lopulta Noki havaitsi virheensä ja lähti kiireesti aamupalajonoon, joten muukin lauma sai jalat alleen.

Ehkä Nokin kalenteri vain oli unohtunut näyttämään sunnuntaita?

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

viikonlopun kisat

Viikonloppuna ei tullut loputtoman monia huipputuloksia, mutta tunnelmat jälkikäteen ovat siitä huolimatta korkealla. :) Pika teki kuudesta startista yhden nollan ja yhden vitosen ja Noki kolmesta startista yhden nollan, yhden kympin ja hyllyn.

Lauantain radoista varsinkin keskimmäinen oli minun ja Pikan osaamistasolle täysin mahdoton. Minä en osannut, eikä Pika osannut. Rata oli sarjassamme "ei tälläistä agilityä jooko". Epäreiluja yllätyksiä koiralle ja epäreiluja vaarallisia kohtia ohjaajalle. Viimeisenä ollut hypäri oli ihan hauska ja sillä tehtiinkin nollaa, kunnes ihan lopussa yksi rima putosi.

Nokin radoista eka ryssiytyi kahteen pudonneeseen rimaan. 60cm rimat ja pehmeä alusta saivat koirat pudottelemaan rimoja niin, että tuomari laski rimat 55cm korkeuteen jälkimmäisille radoille. Toisella radalla tykitettiin Nokin kanssa se, mitä meistä irtoaa. Ja meistähän irtoaa, kun tähdet ovat kohdillaan. 4,97m/s on ihan kova, vaikka agilityrata olisi miten suoraviivainen. Eikä se edes pelkkää suoraan juoksemista ollut. :)





Sunnuntaina myöhästyin ensimmäisestä rataantutustumisesta, kun unohdin kisakirjan oman seuran kentälle. Sain kuitenkin tutustua 2 minuuttia, mutta ei siinä ihan saanut radasta otetta. Homma meni ihan sekoiluksi. :D Toisella radalla puolestaan oli ihan hakusessa, millaisella ohjauksella Pika irtoaa ja millä ei. Tämä onkin nyt vähän tasapainottelua ja totuttelua, kun Pika alkaa olla ohjauksessa ja sitä pitääkin yhtäkkiä ohjata paikkoihin, joihin se on tähän mennessä aika holtittomastikin irtoillut. Nyt se katsoo ohjausta, eikä enää irtoakaan samalla tavalla.

Kolmannella radalla tehtiin hyvää yhteistyötä, kunnes valitsen takaakiertovalssin, vaikka on kiire. Eihän siitä ehdi seuraavaa putkea ohjaamaan oikein. Pika lukee sijaintiani juuri niin kuin sen tuossa tilanteessa kuuluikin lukea. Se kääntyy putkelta eri suuntaan kuin mihin oli tarkoitus, joten Pika kiertää putken ja A:n ja saapuu lopulta luokseni. Kieltoa ei kuitenkaan tullut, kun Pika ei ylittänyt esteen linjaa. Aikaa kuluu nelisen sekuntia ylimääräistä, joten ei pelkoa sijoittumisesta. :D Sekoilukohdan takia itse jämähdän seisoville jaloille ja oma rytmi hajoaa sen verran, että Pikan etenemisestä katoaa suurin raivo. Mutta me taisteltiin kaikesta huolimatta nolla! :)

Pikkarin raivarointia on aivan hykerryttävää seurata. Se ei ottanut itseensä sunnuntain kuumasta säästä, vaikka viime kesänä hyytyi herkästi kuumassa, ja olipa lopulta jopa niin raivarina ennen omaa suoritustaan, että jyrsi silmät päässä pyörien rannettani. :D Olenkin jo ehtinyt odotella, että missä kohdassa herra Raivarin nostatus menee siihen pisteeseen, että se ottaa hampaat käyttöön. Nyt se on saavutettu. :D Ei se lujaa pure, eikä pahalla, vaan nakertelee kaikella raivokkaalla ystävyydellään, ja minustahan se vain on ihan hirveän hauskaa, jos koiran kanssa pelin säännöt ovat siltäkin osalta selvät, että miten leikissä käytetään hampaita. "Myyn sut, kauhee koira, kuka sut muka ostaa hyi hyi hyi paha koira, myyn sut, jollekin myyn, koko koiran..." nostatin rannetta järsivää pienpetoa. Nähtävästi minua kuunteli joku muukin kuin Pika, sillä tuntemattomaksi jäänyt kanssakisaaja tuli kesken myyntipuheiden nauramaan, että vai meinaat koirasi myydä. No en myynyt. ;) Ensi viikonloppuna jatketaan ranteiden jyrsimistä Tsaukkilassa Turussa.

Lauantain paras rata

Sunnuntain paras rata

tiistai 10. toukokuuta 2016

superimies pika

En olisi sitä itse edes osannut ajatella, mutta kun Iina sen sanoi, niin tottahan se on: Pikkari ei enää tee vammapomppuja, kun sen lähettää takaakiertoon. Se tulee täysillä, pitkällä laukalla ja kiihdyttää kierron jälkeen. Se on iso muutos! Pikkari nimittäin on tähän asti aina tullut kohti takaakiertoon lähetystä täyttä hurmoslaukkaa, sitten TÖKS TÖKS!!!!! tukka hulmuten tehnyt vammapomput ja vasta sitten lähtenyt takaakiertoon. Se syö vauhtia ja aikaa ja rikkoo hyvää rytmiä. Mutta nyt se on kadonnut olemattomiin!

Muutenkin Pikkarin itseluottamus, vauhti, rohkeus ja tekemisen moraali on astunut pitkän laukka-askelen eteenpäin. :) Ja kaikki tämä on tapahtunut hirmu lyhyessä ajassa, huhti-toukokuun aikana. Eikä Pika wrOOooommannut putkeenkaan tänään, vaikka sellainen oli ihan kuonon edessä tarjolla. Se tuli ohjaukseen, irtosi, teki kontaktit hienosti, kääntyi, kiihdytti.. Aivan sairaan kivaa! :)

Eihän tämä kaikki kisoissa vielä tosiaankaan toimi yhdellä kertaa, vaan aina jostain vähän repsahtaa. :D Mutta ajan ja kokemuksen kautta saadaan kyllä ihan varmasti siirrettyä tämä hallittu, osaava, vauhdikas ja karjuvainen Kiljusen herrasmies myös kisakentille, olen ihan varma siitä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Kotkassa

Olipahan pitkä ja aurinkoinen kisapäivä Kotkassa. Aamusta kolme rataa Pikan kanssa. Nuo kaikki radat päätyivät hylkäyksiksi, vaikka keskimmäisen radan juoksin omasta mielestäni hyvällä nollalla maaliin. Oli aika äimistys, kun kävin katsomassa tuloksia. Harmitti, kun en yhtään tiennyt, mistä hylkäys tuli. Pohdin, olinko tutustunut rataan mahdollisesti väärin.  Hilpi on sen verran helposti lähestyttävän oloinen hahmo, että uskaltauduin häiritsemään tuomarin kahvitaukoa ja kävin kysymässä, sattuisiko hän muistamaan, mistä hylkäys tuli.

"Olisiko se tullut renkaan sivusta, satutko muistamaan?"
"Hmmm... Eeeii...? Odotahan.. Kaadoitko sä itse esteen?"
"Eeeeeeen?"  Meinasin täysin hämääntyä, kun ajattelin että johan on perhana, jos oikeasti kaadoin esteen huomaamattani. :D
"Eikun juu, se taisi kaarrattaa putken jälkeen esteestä ohi."
"Tuon selityksen mä ostan. Kuulostaa ihan mun koiralta." Poistuin nauraen. Niinpä niin. Se olikin tosiaan se ainoa hetki, kun en nähnyt Pikaa, sillä oli aika kiire persjättöön. Perhanan pikkurakki luki liikkeeni vauhtia, ja otti vauhdista irti sen, että mikään ei pakottanut kääntymään minun linjalleni. Pikkarista oli paljon hauskempaa antaa linjan vähän levitä ja pinkoa loivan letkeää kaarta ohjaajan perään.

Pika jaksoi kuitenkin helteisestä päivästä huolimatta ihan hirveän hyvin ja hyvällä asenteella kaikki kolme rataa. Se pysyi lähdössä ja pysähtyi kontakteille. Ou jes. :) Näköjään Pikaan toimii, kun sen kantaa radalta törttöilyn jälkeen pois. Ja näköjään yhtä tehokkaasti se lähtee venyttämään sääntöjä, jos sen antaa karata lähdöstä.

Nokin ratojen aikana kuumuus oli sitä luokkaa, että ei paljon tehnyt mieli hengata auringonpaisteessa. Ei ole ihan vielä tottunut näihin lämpötiloihin pieni ihminen.

Ekalla Suomalaisen radalla sanoin Nokille ennen lähtöä, että tehdään kolme ensimmäistä estettä kunnolla ja siinä se. No ei tehty. Noki pudotti jo ensimmäisen riman ja sen lisäksi suihkautti putkeen. Joku muukin rima putosi, mutta rimoja räiskyi kyllä muillakin koirilla ihan hurjan paljon. Liekö tekemistä sillä, että sää oli kuuma ja ensimmäiset ulkokisat. Tiedä häntä.

Seuraavalla radalla tutustumisessa ajatukset poukkoilivat sinne ja tänne, kun lupauduin koeajamaan Aikin Sukkaa. Bortsun kartturina ilman ainoaakaan yhdessä tehtyä treeniestettä alla. :D Nokin kanssa rata tuntui simppeliltä, mutta ei helpolta. Simppeliltä siksi, että tiedän, mitä Noki tekee ja tiedän sen tulevan pienillä tai lähes olemattomilla ohjauksilla mukaani. Ajatusteni jatke. :) Ja niinhän siinä kävi, että Noki heristeli taas pientä mustavalkoista nyrkkiään bortsuylivallalle. Pingottiin hopealle hyvällä ajalla. Ei me suoralla etenemisellä pärjätä, mutta Nokin käännökset - ne on timanttisia. Sukan kanssa tehtiin hyvää yhteistä rataa aina puomin jälkeen olleelle putkelle asti. Sitten en vain tiedä Sukan nopeutta suhteessa omaan vauhtiini, en hahmota sen lukitsemista enkä ehdi muuttaa suunnitelmaani, kun Sukka sitten lukitseekin putken jälkeen olleen esteen helpommin kuin luulin lukittavan. Homma karkaa hanskasta. Mutta se oli hauskaa! :) On tullut seurattua Aikin ja Sukan tekemistä sivusta talven ja kevään aikana sen verran aktiivisesti, että oli ihan hirmu mielenkiintoista päästä kokeilemaan käytännössä niitä juttuja, mitä Sukasta katsomon puolelta on oppinut.

Viimeisellä radalla jalat painavat ja nestehukka on aika ilmeinen. Suu on kuin Sahara. Nakutellaan silti nolla ja sijoitutaan viidenneksi. Aikaa hurahti hukkaan, kun Noki puomin jälkeen salaa päättää, että puomin edessä oleva U-putki vetää puoleensa kuin hunaja nallekarhua. Noki tekee täysin omapäisen päätöksensä ja kääntyy hypyltä kohti putkea, vaikka en mielestäni kyllä mitenkään ohjaa sinne. Kalastelulla saan Nokin oikealle esteelle ja loppusuoralla ehdin katsoa, että juoksuA on törkeän hieno! Kiljahdan "HYVVÄÄÄÄ!" vaikka rata on vielä kesken. :D

Naama auringosta punoittaen ajan kotiin. Mustavalkoisten kanssa oli taas niin hurjan hauskaa. :) 





lauantai 7. toukokuuta 2016

Väri vaihtuu

Silmän väri vaihtuu. Huomenna vuorossa on varmaankin kelmeän keltainen. Tähän mennessä on käyty läpi violetti, purppura ja tämän päivän kelta-purppura-kirjava. Huuli on jo laskenut turvotuksesta, tosin verta tai muuta vastaavaa arven sisällä vielä on, ja sen katoaminen varmaan vie oman aikansa.

Helatorstaina värkättiin Pikkaraisen kanssa kieltoa vaille tuplanolla. Että näin. Hyppäriltä tehtiin ihan todella vääntämällä väkisin nolla. Olin koko ajan myöhässä. Ilmeisesti naaman haava sai sekä henkisen kunnon miinukselle, mutta ihan selvästi asian huomasi myös fyysisessä kunnossa. Jalat tuntuivat hitailta ja koko tekeminen äärimmäisen raskaalta, suorastaan vaikealta. Nollaradan jälkeen pikakisojen hengessä mentiin suoraan seuraavalle radalle. Rata oli alusta loppuun asti täsmälleen samaa vaikeaa ja raskasta pakkopullaa. Nollalla mentiin kolmanneksi viimeiselle esteelle asti - joskaan vauhti ei päätä huimannut tälläkään radalla, kun olin koko ajan myöhässä ja/tai koiran edessä. Sitten unohdin, miten olin ajatellut kolmanneksi viimeisenä olleen A:n ohjata. Olin ihan-missä-sattuu -nimisessä paikassa, ja Pika tuli A:n ihan vinosta ja loikkasi ylösmenon sivusta pois. Se siitä tuplasta. :D

Pikkarilla oli minunkin edestäni energiaa. Se perhanan riehupeppu ei pysynyt toisella radalla lähdössä ja BOJOINKkasi samaisella radalla A:lta, kun aivan ilmiselvästi tulkitsi, että "sääntöjen olemassaolo päättyi, kun lähdöstäkin sai karata WOHOOOOOO!!!!". Nappasin herra riehupepulin kainalokyytiin ja marssittiin radalta pois, vaikka silläkin radalla oltiin kyllä nollassa kiinni. Mutta joku raja minunkin sietokyvylläni porsastelun suhteen. Perhanan rakki. ;)

Huomenna mennään (korkeasaareen korkeasaa..) Kotkaan kisaamaan ja toivottavasti nähdään Pikkarin poika Chico. :) Ensi viikolla kisataan Lahdessa, oman seuran kisoissa ja Purinalla. Ei jää ainakaan yrittämisestä kiinni tupla. Ja jos nyt ei sitä tuplaa saadakaan tehtyä, niin ainakin saadaan arvokasta yhteistyökokemusta. :)

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

näillä mennään

Huuli on aavistuksen parempi, eikä särkylääkettä ole tarvinnut syödä ollenkaan. Ei silmäkään oikeasti huonompi ole, mutta sitäkin hurjemman näköinen. Se on oikea oppikirjan esimerkki siitä, mitä "musta silmä" tarkoittaa. Onneksi huominen on vielä vapaa. Ehkä silmälle tapahtuu joku suuremman luokan ihmevaaleneminen perjantaihin mennessä.. ;)

tiistai 3. toukokuuta 2016

nyt on testattu

Nyt tiedän, miltä tuntuu, kun koira puree. Naamaan.

Se kuulostaa hurjalta, ja onhan se hurjaa. Se käy nopeasti, mutta oman kokemukseni perusteella se ei satu. Mutta haava on silti syvä ja iso. Nenän alapuolelta alas aina ylähuulen reunaan asti. En olisi edes huomannut, että Kolan hampaat osuivat, ellei maahan olisi alkanut tipahdella veripisaroita. Luulin, että minun pääni vain osui Kolan päähän.

Tapahtumat lähtivät liikkeelle, kun heräsin torkahduksista ja huomasin, että Pika oli jättänyt rullaluunsa syömättä, ja siirtynyt etäämmälle. Kola tulkitsi tilanteen omalla tavallaan ja lähti ottamaan luuta, jota Pika kuitekin piti vielä omaisuutenaan. Soppa oli valmis. Pika yritti kyllä perääntyä muristen ja ärsyyntyneenä, kun Kolan eleistä näki, että se oli päättänyt ottaa luun, mutta Pika ei ehtinyt. Minä menin nostamaan karjuvan Kolan Pikan päältä ja korotin äänen pysäyttääkseni myllytyksen. Nostin Kolan niin korkealle, että tapahtui se, mitä sitten tapahtui.

Tuuppasin Kolan parvekkeelle ja menin kurkistamaan peiliin. Haava repsotti dramaattisen näköisenä. Hetken aikaa löi ihan tyhjää, että mitä sitä sitten lähtisi tässä tilanteessa tekemään. Pistin viestiä kavereille ja sain käynnistymisohjeita. Krisu ilmoitti voivansa lähteä kuskaamaan päivystykseen ja käski pistämään mustuneeseen silmäkulmaan kylmäpussia. Pistin viestiä myös töihin, että huomisen työpäivän voi jo tässä kohtaa ilmoittaa mahdottomaksi toteuttaa. Verenvuoto tyrehtyi nopeasti ja aika pian olinkin Malmin päivystyksessä kymmenien ja taas kymmenien muiden kanssa.

Parin tunnin päästä pääsin tikattavaksi - vaikka vastaanottovirkailija väheksyikin haavaa ja epäili, ettei sitä tarvitse tikata JA antoi kullan arvoisi vinkkejä tappelevien koirien käsittelyyn ("itsehän sanon omille koirilleni HYI ja LOPETA, jos ne tappelee ja sitten ne menee pois siitä".. joo kiitos tästä, juuri näitä ohjeita kaipasin juuri tässä kohdassa, niistä oli hurjasti apua, iloa ja hyötyä!).

Kotona olin yhdentoista aikaan illalla. Tuntia myöhemmin haava aloitti vuotamisen, eikä vuodosta tullut kertakaikkiaan loppua millään. Näky oli erittäin visuaalinen, sillä verta valui pitkin huulta ja alaleukaa vuolaana virtana, kun suljin suuni. Hyppäsin autoon ja ajoin takaisin päivystykseen. "Täällä on kyllä tosi pitkä jono, olen pahoillani", sanoi vastaanottovirkailija. Kerroin, että vähän meinaa heikottaa, kun verta tulee sen verran paljon, ja näytin huulia ja leukaa pitkin valuvaa verivanaa. "Mene odotushuoneeseen." "Voisinko saada jotain haavataitoksia mukaan, kun tämä paperi ei oikein riitä.." Taitosten kera astelin odottelemaan. Ajattelin, että sotkun määrä on aika hillitön, jos joudun odottelemaan tunteja. Onneksi ympärillä kuitenkin on terveydenhuollon ammattilaisia, joten jos veri alkaa käydä kropassani turhan vähiin ja taju alkaa ajatua kankaalle, niin eiköhän minut siitä raahata johonkin hoidettavaksi.

Ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kuin ehkä vartti, jos sitäkään. Paikalla olleet vuoroaan odottaneet laitapuolen kulkijat olivat siihen asti urputtaneet kaikille ennen heitä hoitoon päässeille, että "et sä edes näytä sairaalta, miksi sä pääsit ennen meitä?!" Minun kohdallani olivat ihan hiljaa. Syli täynnä verisiä taitoksia ja nenäliinoja, ja naama veressä oli aika katu-uskottava näky, luulisin.

Huuleen tuupattiin adrenaliinia ja sain verenvuotoa vähentäviä tabletteja. Puolen tunnin päästä sain lähteä kotiin. Ja kotona sitä nyt ollaan. Huuli on kerrassaan järkälemäinen ja silmä on musta. Mutta olen hengissä. Kola on hengissä. Pika on hengissä. Viikon verran syön kahta eri antibioottia. Särkylääkkeitä ei nähtävästi tarvitse syödä, koska kipeintä tällä hetkellä tekee jäykkäkouristusrokotus.

Onneksi ruuan kanssa pelaaminen on koiramaailman haasteista yksi simppeleimmistä ratkottavista: Jatkossa Kola ja Pika syövät luunsa aina aidan eri puolilla.

Elämä jatkuu, joskin hetken aikaa kohtalaisen hurjan näköisenä.