keskiviikko 27. helmikuuta 2013

JA MINÄHÄN MUUTEN EN....

Pika on kestävää laatua. En ole lähtenyt pätkääkään sellaiseen "mitäs jos..." ja "voisitkos..." ja "tulisit nyt..." -leikkiin herra Pikamiehen kanssa.

Viikonloppuna Tuorlassa oli melko avoimet rappuset yläkerrassa olleeseen yöpymispaikkaamme. Pika päätti, että "JA MINÄHÄN MUUTEN EN NÄITÄ PORTAITA KÄVELE. ..pelottaa.. olen pentu... ei ole pakko.." Joku hellämielisempi omistaja olisi varmaan alkanut naksutella pennulle portaiden katsomisesta tai houkutella namilla tai kehua ja kyykkiä ja innostaa ja positiivisen kautta ehkä lopulta saada tämä pelokas pentu rakastamaan juuri niitä kyseisiä portaita. Ikävä kyllä minun hermorakenteeni ei ole niin joustava eikä etenkään niin vahva, että pystyisin moiseen puuhaan. Toisessa kädessäni olivat Noki, Kola ja Pika ja toisessa minun vaatekassini, koirien vaatekassi ja käsilaukku. Niinpä nelitassujarru pohjassa yksi protestoija liukui mukana ensimmäiselle portaalle, kun minun motoriikkani (eivätkä ne hermotkaan) ei vaan riittänyt etsimään siinä keskellä portaita kasseille ja koirille sijoituspaikkaa siksi hetkeksi, että herra Pelokas Pentu suvaitsee jatkaa matkaa.

Ja kun herra Pelokas Pentu oli nelitassuliu'ussa ensimmäisellä portaalla ja typerä hihna vain kiskoi pentua edelleen eteenpäin, päätti herra Pelokas palautua maanpinnalle ja ottaa omat ihan hyvin toimivat tassut alleen ja kiipeäminen sujui täysin ongelmitta. Alas tuleminen oli ensimmäisellä kerralla ihan samanlaista. "JAMINÄHÄNENMUUTEN!!!!" kunnes ne tassut sitten yllättäen löytyivät, kun matka vaan eteni muun lauman osalta.

Eikä ehkä yllätä ketään, että päättäväinen pentu on myös päättänyt, että JA MINÄHÄN EN MUUTEN LÄTÄKÖISSÄ KÄVELE! Ikävä kyllä - tai onneksi - nelitassuliu'ussakin voi kulkea lätäköiden läpi, jos askelten ottaminen syystä tai toisesta muuttuu hetkellisesti mahdottomaksi. Ja kuin ihmeen kaupalla tassujen toimintakyky palaa jo yhden tai kahden liukumalla perässä liikutun askelen päästä.

En jotenkin näe itseäni suostuttelemassa tuollaista kärpäsenkakan kokoista otusta asioihin, jotka tulevaisuudessakin ovat osa sellaista arkea, josta en koirien kanssa neuvottele. Jos ei tee mieli, niin sitten ei tee mieli,  mutta matka jatkuu siitä huolimatta.

(Tästä syystä en vain tajua näitä keskellä lenkkipolkua pönöttäviä chihuahua-/mopsi -kokoa olevia karvaturreja, joiden vieressä seisoo kimeästi aneleva omistaja: "Mennäänpäs nyt! Noh!! Tulepas jo! Noh.. Noh, mikäs sinulle nyt.. Tulepas nyt, jooko.." Eikö voisi vaan esim. jatkaa matkaa ja liu'utella sitä kiloista lihakimpaletta (ja isompikin koira liukuu ihan hyvin) pitkin asfaltin pintaa se pari metriä? Kyllä ne jalat jossain vaiheessa taas löytyvät, voisin vaikka vannoa.)

tiistai 26. helmikuuta 2013

haaste on otettu vastaan!

Kolan velipuolen Elmon omistaja haastoi meidät vastaamaan yhteentoista kysymykseen, joten tässä tulee:

1. Mikä on arvokkainta, mitä koirasi on tuhonnut?

Kola: Nakersi seinästä pikkuruisen palan pois. Kola ei harrastanut edes pentuna mitään laajamittaista tuhoamista - sehän olisi lap-sel-lis-ta ja typerää.
Noki: Mitään erityisen arvokasta ei ole tullut tuhottua, mutta noin ziljardi muoviosaa erilaisista vaatteista ja repuista, cd-koteloita, kenkiä, kirjoja, kirjoja, posteja, kyniä, harjoja...
Pika: Pikamieskään ei ole tuhonnut (vielä) mitään hirmuisen arvokasta. Hampaisiin on päätynyt kyniä, posteja,  kenkiä (joskaan ei täysin tuhottuina), ... Pieniä esineitä.

2. Milloin koirasi on omimmillaan?

Kola: Lauman vahtina mökillä tai juoksemassa TÄYSILLÄ agilitytreeneissä. Jossain, missä saa olla pomo ja tärkeä ja mennä lujaa tai huutaa lujaa.
Noki: Nokin juttu on ehdottomasti agility. Treenikentälle lähtiessä jo Noki syttyy omaksi aktiiviseksi itsekseen, kun kotioloissa se on usein hyvin huomaamaton, syrjäänvetäytyväkin ja hiljainen.
Pika: En vielä tiedä. Se on omimmillaan kai, kun saa olla osana laumaa, riehua ja ulkoilla.

3. Mikä on paras saavutuksesi koirasi kanssa?

Kola: Se, että ymmärsin luopua Kolan kanssa agilityssä siitä kaikesta, mikä teki hommasta kaikin puolin stressaavaa ja ahdistavaa. Siinä kohtaa vihdoin ja viimein tajusin Kolasta jotain sellaista, jota en ehkä edelleenkään pysty sanoin kuvailemaan, mutta jonka ymmärtäminen on tehnyt niin harrastamisesta kuin arjestakin paljon sujuvampaa. Oikeastaan koko yhteiselämä Kolan kanssa on suuri saavutus. En enää yritä tehdä Kolasta jotain, mitä se ei ole.
Noki: Koirakoksi kasvaminen. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, eikä yhtä ainoaa hetkeä voi nimetä.  Lisäksi kontaktien opettamisen perusteellinen harjoittelu Nokin avustuksella.
Pika: Olen saanut Pikan kitisemään innostuksesta, kun pilkon nameja naksuttelutuokiota varten. :)

4. Mistä koirasi motivoituu parhaiten?

Kola: Pelkkä tekeminen motivoi. Kun saa mennä täysillä ja tehdä yhdessä, se riittää. Toki lelun perään juokseminen on sairaan kivaa ja namien syöminenkin ihan jees, mutta tärkeintä on liike, ei suunta tai syöminen. ;)
Noki: Nokikin motivoituu jo ihan vain siitä, että se saa tehdä ja olla aktiivinen. Pallo on toki aina Pallo, mutta ilman sitäkin voi tehdä ihan yhtä hyvin hommia koko suurella sydämellä.
Pika: Leikkiminen ja syöminen on kivaakivaakivaa! Kuten myös painiminen ja pureminen.

5. Mikä on suurin vastoinkäymisesi koiran kanssa?

Kola: Se, että Kola ei ollutkaan ihmissosiaalinen ja hyvähermoinen. Sen takia on jätetty tokoilu ja agilityssä etsitty kisatavoitteellisuuden sijalle ihan muita tavoitteita.
Noki: Nokin kutinat ovat olleet ehdottomasti suurin vastoinkäyminen.
Pika: Se ei tule pihalta sisään, jos ulkona on KAKKAA syötäväksi! YÄK.

6. Mitä olet oppinut koiraltasi?

Kola: Kaiken, mitä koirista tiedän. Kola on opettanut myös paljon minusta itsestäni ja pakottanut harjoittelemaan luopumista ihan hirveän monella tapaa. Kola on opettanut, miten mielettömän mahtavaa on tehdä töitä yhdessä koiran kanssa, joka rakastaa tekemistä ihan täysillä. Kola on myös opettanut, että koiraa ei muuksi muuteta väkisin eikä edes suostuttelemalla. Perustavaa laatua olevat piirteet ovat ja pysyvät, ja niiden kanssa on joko opittava elämään tai sitten kulutettava aikaa ja energiaa turhautumiseen ja ahdistumiseen.
Noki: Noki on opettanut, että koiran kanssa eläminen voi olla helppoa, vaivatonta, iloista ja mukavaa. Noki on opettanut, että koiran kanssa harrastaminen voi olla samaan aikaan erittäin tavoitteellista, mutta silti hillittömän hauskaa. Noki on opettanut, että agilitykentällä voi ihan hyvin viettää kolme iltaa neljästä ja ajatella sitten neljäntenä iltana, että "pitäisiköhän tänäänkin mennä treenaamaan.."
Pika: Pika on opettanut, että Kolan ja Nokin kanssa opitut asiat on sovellettavissa myös Pikaan.

7. Saako koirasi nukkua sängyssä?

Kotona eivät saa, koskaan, kukaan, ikinä. Sänky on minun ja siitä ei edes neuvotella. Muualla pohditaan tapauskohtaisesti.

8. Jos koirasi saisi valita, mitä se tekisi mieluiten?

Kola: Eläisi saarella, jonka asuttavat vain ja ainoastaan sen oma lauma (eli minä, äiti, iskä, Miika, Mai, Miska, Miia ja villakoirat, Katja ja RemuRonjaArpa, Maija ja MököNemi, Anu ja Tara, Anna ja NeroNeva, Linda, Terhi, Noki, Pika) ja lauman lisäksi henkilökohtainen hierojafyssari. Kukaan ei koskaan rapsuttaisi tai koskisi väkisin, mutta sitten kyllä, kun Kola käskee. Noki olisi Kolan apulaisseriffi ja pesisi Kolan silmät ja korvat joka aamu. Pikakin olisi apulaisapulaisseriffi ja pesisi silmiä ja korvia.
Noki: Noki asuisi agilitykentällä, joka olisi heti tennispallomeren vieressä. Kentän laidalla olisi pupuaitaus, josta päästettäisiin pupuja yksi kerrallaan Nokin ajettavaksi. Lisäksi kentän laidalla hurraisi Nokin lihaksikkaan jäntevälle vartalolle lauma lievästi äkäisiä mutta silti aika suostuvaisia narttuja. Kola turvaisi ympäristöä ja Pikalla ei olisi hampaita.
Pika: Se saisi säilyttää nastakulmahampaansa ikuisesti, Noki suostuisi iankaikkisesti leikkimään selällään purulelua ja välillä naksuteltaisiin namin kanssa jostain kivasta jutusta ja haukuttaisiin kovalla äänellä - ihan vaan huvikseen. Sitten painittaisiin ja kaikki muut ottaisivat ilosta äristen Pikan nastahammaspuremia vastaan.

9. Mitä ominaisuuksia arvostat koirassasi?

Kola: Puhdas työinto ilman pienintäkään sytyttelyn tai motivoinnin tarvetta.
Noki: Kuuliaisuus, kiltteys ja työmotivaatio.
Pika: Halu tehdä yhdessä - ja toivottavasti pieni koko. ;)

10. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Montako lempinimeä koirallasi on?

Kola: Koo, Komps, Komppu, Komppunen, Kompressori, herra isoherra, iso äijä
Noki: Tiitiäinen, Tiitus, Tiiperö, herra aikaisoherra, aikaiso äijä / aikapieni äijä (Tiitiäinen on niin Tiitiäinen, että joku vieraampi varmaan oikeasti luulee Nokin nimen olevan Tiitiäinen tai Tiitus.)
Pika: Pik, Pii, Pikachu, Pikkis, Piiperö, paskanaama,  paskiainen, pikkumies, pikamies, pikkuäijä

11. Mikä on tavoitteesi koirasi kanssa?

Kola: Pitää yhdessä hauskaa harrastusrintamalla.
Noki: Saavuttaa agilityssä jotain suurta ja hienoa meidän omassa mittakaavassa.
Pika: Kisata ja menestyä agilityssä.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

sanalla sanoen: täydellinen viikonloppu

(Tai no, kaksi sanaahan siinä on.)

(: Aivan mahtava fiilis. :) Siis aivan mahtava. Mahtava.

Ensinnäkin: aurinko paistaa, räystäiltä kuuluu tiptip ja linnut laulaa. Jo pelkästään se riittää pelastamaan paskemmankin viikonlopun.

Mutta vielä paljon paremman viikonlopusta tekee hyvä seura ja että saa tehdä sitä, mitä rakastaa. :) Ja siihen päälle kun lisätään vielä tyrmäävän hyvä kouluttaja, niin siinä se on.

Kuinka voikaan yksi kouluttaja kyetä niin vähillä sanoilla perustelemaan ja kuvailemaan ja neuvomaan ja tekemään ymmärrettäväksi? "Mee tohon, mihin koira laskeutuu.. ja... noin.. Noni. Sä katot mua, kun mä oon täällä mistä sä ohjasit Nokia. Huomaatko. Kun mä seison täällä, katsot luontaisesti tänne, vaikka sun pitäisi katsoa tota seuraavaa estettä." Niinpä niin.

Ei ollut kerta eikä kaksi, kun Janita sai minut toimimaan ihan samalla tavoin väärin kuin Noki oli juuri toiminut. :O Se oli jopa aika hämmästyttävää, vähän kuin tekisi taikatempun. Siis saa minut tekemään virheen "koirana" ollessani, vaikka oikeasti tiedän, mihin haluaisin koiran katsovan siinä hypyltä laskeuduttaessa. Enkö olisi vain voinut katsoa sinne kohti seuraavaa hyppyä, vaikka Janita seisoikin väärässä kohtaa? Olisin. Mutta enpä katsonut. Ja se perustelee sijoittumisen, ohjausvalinnan ja ajoituksen paremmin kuin mikään muu. Jos minä kerran ajattelevana yksilönä katson väärään suuntaan, niin miten halvatussa koira voisi katsoa oikeaan suuntaan samassa tilanteessa? Wau. Tulee mieleen se joku Prisma-dokkari tai vastaava, missä gorilloja seikkaili kuvaruudussa, mutta koska ihmisen keskittyminen ohjattiin muualle, ei katsoja huomannut tilanteeseen täysin sopimattomia gorilloja lainkaan.

Ja tämä oli vain yksi osa mahtavaa oppimistäyteistä viikonloppua.

Noki sai kehuja siitä, että sen esteosaaminen on erinomaista. :) Minä sain palautetta ohjaajana siitä, että ajatukseni ovat rauhallisia ja ne näkyvät ohjauksessa niin, etten häslää. Ja kyllä siitä tuli erittäin hyvä mieli, kun viikonlopun kurssin päätteeksi Janita sanoi, että meillä varmaankin on korkea nollaprosentti. Huh, mikä kommentti. Nollaprosentti ei siis oikeasti todellakaan ole korkea, mutta kyllähän se itsetuntoa kohottaa ja lisää uskoa siihen, että jotain meidän yhteistyössämme on kohdillaan, jos se kerran näyttää siltä, että pystytään tekemään nollia.

Omasta näkökulmastani viikonlopun ehdottomia herkkuhetkiä olivat onnistunut sylkkäri, kolme peräkkäin tehtyä onnistunutta persjättöä ja "katso koiraasi jo ennen kuin se tulee putkesta ulos" -kommentin sisäistäminen jo ennen omaa suoritusvuoroa ja ohjeen siirtäminen käytäntöön heti ensimmäisellä suorituksella (ja Pikan itsestään irronnut alakulmuri;). Lisäksi tuntuu, että ymmärsin jotain olennaista puolivalssista: sen pitää olla valmis jo,  kun koira on ilmassa, muuten se on vain jarruttava kalastelu. Onnistumisien listalle pääsee myös se, että koen vihdoinkin ymmärtäväni ja osaavani toteuttaa sylivekin.

Ehdottomien "tämä ei vaan vielä suju" -asioiden listalla kiikkuu - yllätys, yllätys - valssi. Ehdin valssikohdassa ajatella, että "nyt en mene takaperin", mutta sitten en vain mitenkään pysty välttämään takaperin otettuja askelia. En millään. Lopulta Janita tuli tönäisemään minua selästä, koska en muuten vain kyennyt. Siinä kohtaa sitten lopulta pystyin liikkumaan edes sen verran vähän takaperin, että Janitan tönäisy jäi lopulta vain kevyeksi tuuppaukseksi. (Ei tarvinnut ihan hartiavoimin ryhtyä runnomaan oikeaan suuntaan, onneksi.)

Lauantain radalla kolmen persjätön tekemisen onnistumiseksi oli juostava lu-jaa. Lauantain viimeisellä radalla jalat hapottivatkin jo niin pahasti, että kun Janita karjui radan reunalta, että "NYT J U O K S E L U J A A ! ! ! ", niin suustani putkahti lievän sarkastinen (ja todella hengästynyt kylkipistoinen)  "ai LUJAA?!!!!" -kommentti. Jalat olivat niin painavat, että ei vaan enää irronnut lujaa juoksemista. :D

Sunnuntainakin sain juosta niin paljon, että kyllä se ihan hikiurheilusta meni - sanoi kuka muu mitä tahansa.

Videoita toimitan tähän jatkoksi, kunhan olen ne ensin itse katsonut läpi ja poiminut informatiivisimmat koosteeksi. :)

Aivan mielettömän mainio koulutus ja aivan todella taitava kouluttaja. :)

---------

..tässä videoita katsellessa ja koostetta editoidessa naurattaa kerta toisensa jälkeen Janitan kimeän turhautunut "ÄLÄ KATSO KOIRAAAAA!" -kommentti. :D Hitto kerrankin katson liikaa koiraa. En tiennyt senkin olevan mahdollista. :D 

Sunnuntain treeni:
Videolla oli niin monta juttua, jotka haluan jälkikäteenkin muistaa, että eipä tullut tehtyä karsintaa. Tässä siis aasta ööhön meidän koko treeni mitään karsimatta.


Lauantain treeneissä putken layerointi oli Nokille käytännössä mahdoton tehtävä. Sen osalta karsin videoita pois, koska ei ole kovin mielenkiintoista katsoa, miten menee kerta toisensa jälkeen samalla tavalla väärin. :D Noki ei vaan ymmärrä, että sen pitäisi edetä, vaikka se ei näe minun jalkojeni liikettä. Harjoiteltavaksi menee, siis.

lauantai 23. helmikuuta 2013

diagnoosi: "hysteerinen emäntä"

Eihän sillä mitään varsinaista tautia ollut. Ikenet punottavat, kun hampaat vaihtuvat. (Kuulemma "hysteerinen emäntä" -diagnoosia ei voi kirjoittaa vakuutusyhtiölle meneviin papereihin, mutta olen aika varma, että Hertan tiedostoihin on nyt kirjattu johonkin lisätietosarakkeeseen neiti Kainulaisen kuuluvan kategoriaan "hysteeriset";) Pystyn niiiin hyvin kääntämään tämän tilanteen mielikuvaksi, jossa raahaan otsa huolista rypyssä kuolaavan limaista lasta lääkäriin ja lääkäri kertoo kuolaamisen olevan lapsille hampaiden vaihdon yhteydessä ihan tavallista. "Mutta kun ei MEIDÄN IRMAPETTERI ole aiemmin kuolannut! Eikä meidän SEPPOLIISUKKAKAAN kuolannut vauvana!" Niinpä. Huoh. ;) Kolan ja Nokin hampaat ovat vain vaihtuneet ilman sen suurempia limaroiskeita tai röhinöitä.

Oli kuitenkin huomattavan helpottavaa kuulla, ettei tarvita antibiootteja eikä karanteenia. Ehdin jo parissa päivässä kokea lievää ahdistusta, kun ei saa edes harkita treenaamaan lähtemistä tai kaverien pyytämistä mukaan lenkille. Ja kaiken hyvän lisäksi perjantai-illan ratoksi sain järjestettyä itseni takaisin Janitan kurssille, joten siellä kuluvat nämä viimeiset lomapäivät. :)

Nähtäväksi jää, miten kolmen koiran kanssa matkaaminen sujuu, ja miten juoksuinen Mökö-herkkupeppu, Noki, Kola ja Pika asettuvat taloksi Tuorlaan. Tarkoitushan siis oli, että Kola menee Lahteen viettämään hiihtolomaviikonloppua ja mukaan tulevat vain mustavalkoiset. Mutta kyllähän me selvitään, kun ei ole vaihtoehtojakaan. :D


perjantai 22. helmikuuta 2013

lomalla on aikaa puuhata

Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että Pika tassuttelee oikein mielellään kiikkuvan laudan päästä päähän ja pysähtyy 2o2o-paikalle. :) Paljon tuo homma on kehittynyt siitä, kun vielä toissapäivänä pelkkä kolina aiheutti ensin jännitystä ja sen jälkeen liike, kun epävakaa lauta lähti vapisemaan epävarmojen tassujen alla. Eipä vapise enää.




"kyllä se osaa", vai?

Kola ja Pika vaihtavat treenipaikkoja ensi viikosta alkaen. Kola alkaa treenata maanantai-illan omatoimiryhmässä ja Pika siirtyy maanantain alkuiltaan Sanna Lehtosen koulutettavaksi. Miksikö?

No. Kolan kanssa varmasti pystytään nousemaan kolmosiin tässä kevään aikana, sitä en epäile oikeastaan yhtään. Eli sen täytyy olla ihan taitava koira, kun pystyy nousemaan kolmosiin? Eipä oikeastaan. Kola RA-KAS-TAA lajia, se haluaa tehdä yhdessä ja sillä totta totisesti on vauhtia ja intoa. Mutta sen agilitysivistyksessä paljastuu viikko viikolta mitä erilaisempia aukkoja. Yksittäisistä esteistä useammat tuottavat haasteita ja esim. pituuden suorittaminen osoittautui viime maanantaina jokseenkin sattumanvaraiseksi. Kola ei siis osaa suorittaa pituutta. Se ei osaa keppejä. Se ei näe kontaktiestettä, jos lähellä on putki. Se ei ainakaan vielä vähän yli viikko sitten osannut takanaleikkausta. Siis ei TODELLAKAAN osannut. Se ei osaa lukea persjättöjä.

Toisin sanoen kolmosiin tulee nousemaan koira, jonka taidot ovat hataralla pohjalla ja perustuvat pitkälle siihen, että minä autan Kolaa tekemään juttuja, jotka sen pitäisi itse osata. En tarkoita tällä sitä, että syy olisi Kolassa - minun syynihän se on, ettei Kola noita juttuja osaa. Tarkoitan tällä sitä, että Kola ei osaa asioita, jotka kolmosissa kisaavan koiran pitäisi jo osata, jos haluaa tehdä nollaratoja. Ei kolmosissa tuolla vauhdilla etenevän koiran kanssa mitenkään ehdi aina näyttämään oikeaa väliä kepeille (tai jos ehtii, niin pitäisi ainakin olla pidemmät kintut kuin minulla), eikä tasan varmasti ehdi rakentaa ydinräjähdyksen kestävää suojamuuria putkensuun eteen, jos pitäisi valita siinä vieressä oleva kontakti. Eikä ehdi saatella aina pituuden yli.

Kolan kanssa treenaaminen on edelleen mahtavan mukavaa. Vaikka kaikki menisi pieleen, minä olisin myöhässä ja Kola väärällä esteellä, koen lähes älyttömän suurta tyytyväisyyttä, iloa ja onnea Kolan puolesta. Saan kerta toisensa jälkeen onnistumisen tunteen jo pelkästään siitä, että pystymme pitämään hauskaa yhdessä. Pystyn tarjoamaan Kolalle jotain, mistä se nauttii täysillä. En muista koska olisin viimeksi ärsyyntynyt tai hermostunut Kolaan tai sen maanisen hysteeriseen tekemiseen. Aiemmin se hermostutti minua. Nyt, kun olen luopunut ryppyotsaisesta "nollia-on-tehtävä-ja-tämä-on-osattava" -ajatuksesta, näen, että jo pelkkä tekeminen Kolan kanssa on palkitsevaa.

Nokin kanssa teemme agilityä koirakkona, yhdessä. Kolan kanssa teemme yhdessä, mutta eri tavalla: minä tarjoan Kolalle mahdollisuuden suorittaa esteitä. Minä näytän esteitä ja Kola tekee, mutta emme ole koirakko. Kola ei tarvitse minua mihinkään muuhun kuin siihen, että teen ehdotuksia siitä, mihin räjähtävää vauhtia voisi suunnata. Tämän lisäksi minä olen hidaste ja rajoite. Nokin kanssa pelaamme yhteispeliä ihan eri säännöillä. Noki tahtoo tehdä, kuten minä ohjaan ja sanon. Kola tahtoo tehdä, eikä sillä ole niinkään väliä, meneekö se niin kuin minä sanon, kunhan saa mennä täysillä.

Niinpä ensi viikosta alkaen Kola siirtyy maanantain myöhäisiltaan tekemään toistaiseksi lyhyempää tekniikkatreeniä. Harjoiteltavaksi menevät pituus, takanaleikkaus, persjättö (jos vain uskallan, sillä edelleen ihan vilpittömästi pelkään Kolan eteen juoksemista), kepit, kontakit, lähtötilanne, jne... Ja kaikeksi onneksi en usko tämän olevan Kolalle missään määrin huono vaihto. Kola saa jo pelkästä yhden esteenkin tekemisestä niin suuret kierrokset, että se ei menetä vaihdossa mitään. :) Tullaan kyllä tekemään myös vauhdikkaita suoralinjaisia juttuja, joissa Kola pääsee tykittämään täysillä. Muun hyvän lisäksi se saa lähteä yksin ilman mustavalkoisia minun mukaani. :)

torstai 21. helmikuuta 2013

ensimmäinen kulmahammas

Nips vaan, lähti ensimmäinen alakulmahammas. Se sojotti niin väärään suuntaan ja oli ihan niin vähän kiinni missään, että irtosi, kun vähän nykäisin. :) Kalenterikuukausissa Pika aloitti kulmureiden vaihdon siis 5 kuukauden ja yhden päivän iässä. :)

Röhinää ja kolinaa

Pika alkoi yöllä röhkiä ja röhistä, joten huomenna kurvataan kuulemaan lääkärin näkemys tästä oireesta. Kennelyskä? Nenäpunkki? Räkää rööreissä? Jotain. Onneksi kääpiö on kuitenkin pirteä iloinen itsensä. :) Harmi kyllä tämän takia jää viikonlopun Janitan kurssi väliin, koska ei voida lähteä mahdollisesti tartuttamaan muita kurssilaisia. :(

Koska potilas tosiaan on kovin pirteä, jatkettiin kiikkerälle alustalle kiipeämistä. Tänään tavoitteena oli saada takajalatkin alustalle ja ryhtyä tekemään 2o2o-treeniä epävakaalla alustalla. Ja hyvinhän se sujuu. :) Kolina ei haittaa enää yhtään ja muutenkin hommaan on tullut sellaista varmuutta, ettei lauta lähde enää vapisemaan takajalkojen alla. Eilen puuha oli sen verran jännää äänineen ja liikkuvien alustoineen, että Pikachua alkoi läähätyttää, mutta nyt se teki koko ajan hommia rauhallisella päättäväisyydellä.


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

lomapuuhia

Lomalla ehtii kaikenlaista. Tänään keskityttiin kolisuttelemaan ilmatäytteisen lötkön tyynyn päällä olevaa lautaa.

Ensimmäiset kaksi kolausta aiheuttivat säpsähdyksen ja niiden jälkeen Pika joutui hetken pohtimaan sitä, voittaako ahneus vai varovaisuus. Ahneus voitti ja videolta näkee, että jo ennen videointia tehty ensimmäinen kolisuttelutuokio sai varovaisuuden äänen suhteen katoamaan täysin. Tutiseva alusta on kuitenkin edelleen sen verran jännä, että neljällä tassulla siihen ei ihan vielä viitsi kovin mielellään nousta. Onneksi on aikaa harjoitella. :)


Blogin lukijoista, pitkästä aikaa

Eksyinpä pitkästä aikaa kurkkaamaan, mitä Googlen kävijäinfo kertoo blogissa vierailevista ihmisistä.

Heinäkuun 2010 jälkeen tässä blogissa on vierailtu 31 262 kertaa ja nämä käynnit jakautuvat 5842 eri IP-osoitteelle.

Päivittäin blogissa käydään jotakuinkin 15-30 kertaa ja keskimäärin sivulla viihdytään puolisentoista minuuttia. (Kaikkea sitä tuolla palvelussa listataankin.. :D )

Lukijoita on eniten pääkaupunkiseudulta, Kuopiosta, Tampereelta, Lahdesta, Turusta, Lappeenrannasta, Kotkasta ja Seinäjoelta.

Hakusanat ovat vuosien varrella muokkautuneet niin, että blogiin päädytään pääosin ihan ymmärrettävillä hakusanoilla: "noki kola" "noki ja kola" "nokikola" "emilia kainulainen" "vesikoira kola" "kola ja noki perro". Onpa Pikakin päässyt jo hakusanoihin, joskin ihan muutamaan hakuun vasta. :) Hassuja hakusanoja on vain vähän ("pieni höyryveturi", "rekka-auto", "suuta kuivaa", "ammu hirvi", "nukkuminen farmariautossa", jne.. ;).

Kävijöitä löytää blogiin mm. tuttujen ja vieraampien koiraihmisten blogeista. Uutena juttuna liikenteen lähteissä on facebook. Tosin en oikein tiedä, että mistä facessa blogin osoite löytyy, kun en sitä omalta sivultani löydä - tai sitten en vain huomaa mihin olen osoitteen sivullani lisännyt. Tai sitten on vain tullut viitattua blogiin statuspäivityksissä "tarpeeksi" usein.

Mukavaa, että teitä lukijoita riittää! :) Jaksan yhä edelleen hämmentyä ja hämmästyä siitä, kun koirani tunnistetaan uusien minulle vieraiden ihmisten toimesta. :D

tiistai 19. helmikuuta 2013

bertsan kanssa ulkoilemassa

Mustavalkoiset pääsivät moikkaamaan nakuuntunutta Berttaa. Pika näyttää mörssäriltä nakupelleen verrattuna. :D

Kuvia lenkin varrelta


kulmurien kasvu

Kulmahampaat ovat yön aikana putkahtaneet kunnolla näkyville. Ylämaitohampaat eivät juurikaan heilu, alakulmahampaat heiluvat kyllä. Pysyvät alakulmurit näkyvät vasta pullistumina ikenen sisällä, mutta eivätköhän nekin jo huomenissa ole päässeet ikenen läpi.

Pika reenaa

Eilen Pikan kanssa tehtiin neljän hypyn kaarretta, jossa viimeinen hyppy oli jo niin kaarteessa, että Pikan pitää oikeasti tajuta jotain siivekkeiden väliin hakeutumisesta, jos sinne "osuu".
Ensin tehtiin kolmea ensimmäistä hyppyä, jotka olivat niin suorassa linjassa, että Pika näki etupalkan ensimmäiseltä hypyltä. Ei ongelmia.

Ohimennen sanoen Pika on oppinut paikalla istumisen syvimmän olemuksen kuin vahingossa. Veikkaan tämän taidon "omatoimisen" oppimisen liittyvän siihen, että Pikan kanssa on alle kolmikuisesta naksuteltu 2o2o-tempusta, jossa paikalta saa lähteä vasta "mennään!" -käskyllä. Niinpä Pikalle on taottu ydinjatkeeseen ihan vauvasta asti, että paikalta lähdetään vain käskyllä. Eilisissä treeneissä se istui todella mallikkaasti paikallaan, kun menin kutsumaan sitä 1-2 hyppyjen väliin. (Toki se karkasi pari kertaa,mutta se ei lähtenyt kaahottamaan, vaan "Oho!" -tokaisusta pysähtyi niille jalansijoilleen.)


Etupalkkatreenien jälkeen tehtiin koko neljän hypyn treeniä. Jätin Pikan lähtöön, jotta sain vähän etumatkaa. Kutsusta Pika lähti aitomaan riman virkaa ajaneiden lautojen yli ja erittäin määrätietoisesti juoksi kaikkien neljän siivekeparin välistä! :) Toistettiin tämä muutaman kerran ja joka kerta Pika hakeutui siivekkeiden väliin minun liikkeestäni häiriintymättä. Mahtava vauva! :) Se ihan selvästi pyrki eteenpäin, vaikkei edessä ollut mitään palkkaa odottamassa. Taitava epeli.

Naksuteltiin myös kontaktista. Pika kohdistaa katsettaan hyvin eteenpäin eikä välitä siitä, olenko sen takana vai edessä.

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa oikein kunnolla näkemään, miten Pika liekittyy jo pelkästä huomiosta, että "tässähän ollaan lähdössä treenaamaan!" Pika kiskoi sisältä autoon käveltäessä ja oli selvästi kiireinen ja innoissaan. Kun päästiin Agimestalle, Pika jatkoi kiskomistaan ja suuntasi määrätietoisesti kohti Agimestan ovea. Päästin irti hihnasta, jolloin Pika sai hirmuisen hepulin ja juoksi häntä mutkalla hepulia ulko-oven lähellä. Treenien välissä käytiin pihalla pissalla ja kääpiö tiesi heti jutun juonen: se tiristi kyykyssä kai melkein väkisin muutaman pisaran  ja tanssahteli taas kohti sisätiloja. :D

Aksa on kivaaaaaa! :)

ps. Viikonloppuna ajoin isukin auton penkkaan, josta kaivettiin autoa lumilapioilla puolisentoista tuntia. Sen lisäksi eilisissä Lehtosen Sannan treeneissä juostiin kuin heikkopäiset erilaisia vauhtiympyröitä suorilla putkilla höystettynä. Niinpä tänään lihasten paikat ilmoittelevat olemassaolostaan niin käsissä kuin jaloissakin. Olen kuin puupökkelö. Olisiko voinut esim. venytellä? ;)

maanantai 18. helmikuuta 2013

asia on hoidossa

sieltä ne tulee

Yläkulmurit kurkistavat jo ikenen läpi. Wau. Aika kuluu aivan mieletöntä vauhtia. 21 viikkoa ja melkein täydet viisi kalenterikuukautta. Saisivat nuo nastat vaihtua ihan niin pian kuin ikinä - jos ei muusta syystä, niin Nokin hännän ja korvien takia. :D (Noki-parka.) päivitys: Alakulmurit heiluu jo! Jesh. Yläkulmurit ei, mutta onneksi yläkulmureissa kurkistavat uudet hampaat vasta ihan pikkuruisen.

Onneksi Pika osaa painia myös käyttämättä kulmureitaan - joskin vaivautuu tekemään sitä suhteellisen harvoin..

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

tukkakeiju kylässä

Kola pääsi tänään turkistaan. Ja kylläpä se ehtikin jo pitkäksi - niin pitkäksi, ettei se koskaan aiemmin ole niin pitkä ollutkaan. Viimeksi Oster nimittäin surisi Kolan tukassa viime heinä-elokuun vaihteessa eli yli puoli vuotta sitten. Uh. Kolan turkki on sikäli oikein mainio, ettei se takkuuntunut kuin vasta ihan tässä tammikuun aikana ja silloinkin vain vatsasta ja rintakehästä. Märkä, kuiva, märkä, kuiva, hankaus, märkä -käsittely sai rintakehän ja vatsan pehmeän turkin huopumaan oikeaksi tumpuksi. Mutta muualta turkki oli näteillä rastoilla ja auki ihoon asti ilman minkäänlaista erityiskohtelua tai -hoitamista.

Nyt Kola on Keesi Kainulainen. :) Seuraavan kerran Osteri surisee Nokin turkin kanssa ehkä joskus maaliskuussa. Pika saanee pitää turkkinsa huhtikuun loppuun asti, kun on ilmeisesti menossa kauneuskilpailuihin. Onhan Pika  nätti kuin nappi (jopa niin nätti, että ihan tuntemattomat ovat useaan kertaan lenkillä pysähtyneet ihailemaan Pikan ulkonäköä), mutta.. No. En kerta kaikkiaan pidä näyttelyistä ja niihin liittyvistä ilmiöistä, mutta onhan tuo näyttelytettävä, jos edes ajatuksen tasolla meinaa sen kanssa tavoitella agilityvalion arvonimeä. ;)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

"MITEN TÄÄLTÄ PÄÄSEE POIS?!!!!"

Tänään Noki teki jälleen tyylilleen uskollisena todella hyvää työtä. Eli tähän voisi kirjoittaa sitä samaa vuodatusta, miten Noki on ihku ja paras ja sitä rataa.. ;)

Harmi kyllä ekalla radalla ylipäätään ohjausvalintani oli ihan pöljä A:n jälkeen, jolloin Nokin kannalta seuraavat kolme hyppyä olivat aika sellaista "ai tänne?!" "ai tonne?!" "siis oho sinnekö?!!!" -tyylistä poukkoilua. Joten eipä ollut ihme, että viimeinen kolmesta rimasta putosi. Olisi pitänyt valssata A:n jälkeen olleen hypyn toiselle puolelle ja tehdä takanaleikkaus kolmannella hypyllä..

Toka rata meni oikein mukavasti siihen asti, kunnes ei enää mennyt. Eli yhdeksän estettä tykitettiin hyvällä vauhdilla ja sujuvasti. Sen jälkeen valssini on myöhässä, Noki livahtaa putken väärään päähän ja sen jälkeen minä olen totaalisen kadoksissa. En kerta kaikkiaan enää saa päähäni, että mihin pitäisi jatkaa. Ajan kuluksi lähetän Nokin uudelleen putkeen (siihen väärään päähän, huoh.. ;) ja yritän sen aikana palauttaa radan mieleeni. Eipä palaa, joten marssitaan radalta pois. :D "Miten täältä oikein pääsee pois?!" -fiilis naurattaa näin jälkikäteen aika rankasti. Jätetään nyt kuitenkin julkaisematta tämä sekoilu, kun ei siinä oikein ole mitään nähtävää. ;)


perjantai 8. helmikuuta 2013

Pika treenaa jälleen

Mentiin ekaa kertaa ikinä Pikan kanssa ihan kahdestaan omatoimitreenaamaan. Päivän teemana oli siivekkeiden välistä eteenpäin juokseminen, vähän takaakiertoa ja "ratatreenin" (HIHIHI) lopuksi takaakierto-putki-hyppy-hyppy -suoritus.

Lisäksi tehtiin riman hakemista naksuttimen kanssa ja nopeasti tuo alkoi hakea siivekkeiden väliä, vaikkei tuota ollakaan tehty kuin ihan kerta tai kaksi. Loppua kohden lisäsin vaatimustasoa sen verran, että Pikan piti mennä siltä puolelta siivekettä rimasta yli, jolta katson - eli pysyä ohjauksessa eikä livahtaa selän takaa rimaa hakemaan.



torstai 7. helmikuuta 2013

hyvähyvähyvähyvä mieli

Tänään oli taas todella hyvän mielen treenit. Ei päästy ollenkaan tekemään toista ratapätkää (ensimmäinen oli kylläkin 1-18 eli ihan normaalin kisaradan mittainen), mutta enpä olisi halunnut päästäkään. Tehtiin nimittäin juuri sitä, mitä tällä hetkellä haluankin tehdä: hiottiin yksityiskohtia aina vaan paremmiksi ja paremmiksi. Käännöksiä tiukemmiksi, rytmitystä paremmaksi, valssin suuntaa oikeaksi...

Ja mikä ihan ehdottoman parasta, pystyin parantamaan kaikkia noita. Erittäin mielissäni olen myös siitä, että valssin suuntaa lukuunottamatta huomasin itsekin jo radan aikana ne kohdat, joissa parannettavaa oli.

Takanaleikkaukset alkavat sujua tosi mainiosti. Pitäisi kylläkin vielä rohkeammin lähteä puskemaan koiran linjalle, sillä rynnin liikaa omalla rytmilläni Nokin linjan suuntaisesti ja käännän vasta viimehetkellä, jolloin kaarros valuu pitkäksi. Kun uskalsin juosta lähes poikittain Nokin linjan kanssa, alkoi käännös nuolla siivekettä. :) :)

Valssissa sorruin jälleen perisyntiini eli peruuttamiseen ja tilan raivaamiseen. Ärgh. "Ä L Ä P E R U U T A!!!" karjui Niinu. "Okei." Ja sitten peruutin taas. "S Ä J U O K S I T T A A S T A K A P E R I N !!!!" Sitten vannoin, lupasin ja vakuutin, etten peruuta askeltakaan - ja hittovie alkoihan se sujua. Pitää vaan löytää itse se ajatus, mihin pyrin suuntaamaan liikkeeni. Kun liikkeellä on joku selkeä kohde (vaikka joku siiveke tai muu fyysinen nähtävissä oleva asia), pystyn paremmin kohdistamaan liikkeeni.

Nokin kanssa yhteinen sävel soi suloisen sopusoinnussa. Uskallan aivan ehdottomasti entistä paremmin lähettää sitä yksin tekemään esteitä ja lähteä jatkamaan omaa liikettäni uuteen suuntaan. Persjätöt toimivat jälleen tänään kuin ajatus. Keppien sisäänmeno sujui. Kaarrokset valuivat useassa kohdassa, mutta Nokissa parasta on se, että valuvien kaarrosten syy on minussa - Noki osaa kyllä tehdä erittäin tiukat kaarteet, jos minä vain kerron tiukasta kaarteesta ajoissa.

Huh. Hyvä mieli, kuten sanottua. :)

tiistai 5. helmikuuta 2013

hyvän mielen lenkki

Hihnalenkkeilykin alkaa VIHDOIN sujua. Pikachu ei enää roiku Nokin hihnassa tauotta eikä säntäile sinne tänne ja tuonne. Lisäksi Canny Collar -panta pitää Nokin höyryveturipiirteen kurissa. Ja kun kaiken hyvän lisäksi Pika ei vedä hihnassa ja Kola ei to-del-la-kaan vedä (se inhoaa hihnan kiristymistä ihan sydämensä pohjasta asti), on kolmen koiran hihnassa kuljettaminen varsin leppoisaa puuhaa.

Toki vielä huomattavasti leppoisampaa on suunnata kallioille katselemaan vapaina kirmailevia karvaturpia. :) Noki pieni pöljäpää rakastaa kaivaa maata jalkojeni alta. Kirjaimellisesti. Mikään ei ole parempaa kuin kenkieni etsiminen lumen seasta. Pika rakastaa Nokin kanssa kilpaa kaivamista ja Nokin riepottamista ja Kola puolestaan nauttii pitkässä turkissaan lumikylvyistä. Eipä sen parempaa rentoutumiskeinoa olekaan kuin katsella poikia lempipuuhissaan. Tänään tarjoilen samaa myös blogiin:




Pikan maanantai-ilta:

maanantai 4. helmikuuta 2013

kiltti tiitiäinen

Ou jes.

Sitä voi tuntea onnistuneensa ainakin yhden asian opettamisessa, kun Lehtosen Sannan treenien teemana on putken ja puomin erottelu ja koko treenin aikana ei tule erottelussa ainoaakaan virhettä. :) Jos vaikka mistä kulmasta ja millaisten kieputusten jälkeen, aina vaan juuri sinne mihin kuuluikin. 

Kiltti, kiltti, osaavainen otus. :)

(Ja Komppukin osasi 50% asiasta! Eli se meni putkeen myös silloin, kun Sanna seisoi putken suun edessä. Hyvinkin pienestä rakosesta tuo karvaturrukka näköjään mahtuu, kun oikein haluaa. Puomille Kolan saa vain puskutraktorilla, jos valittavana on myös putki.)

lauantai 2. helmikuuta 2013

BATin kisoissa

Käytiin tekemässä kaksi agilityrataa, joissa kummassakin oli hyviä ja huonoja juttuja. Ekalta radalta otettiin nopea, sujuva ja hyvä vitonen: rima putosi keinun jälkeen. Ohjasin Nokin puomin jälkeen putkeen jotenkin tosi "syvälle", jolloin en ehtinytkään tekemään putken jälkeen olleella hypyllä valssia A:lle ohjatakseni. Lennossa suunnitelma muuttui persjätöksi, joka meinaa jäädä ihan tosi liian myöhäiseksi. Lisäksi teen muurilla aivan typerän "YLLÄRI TÄSSÄ TULEEKIN KÄÄNNÖS!" -valssin, jolloin Noki valuu melkein selän taakse. Homma kuitenkin eteni vaivattoman tuntuisesti ja oma liikkuminen tuntui taas helpolta. Etenemä oli 4,49 m/s, joka on tuloslistaukseen kisahistorian aikana päätyneistä paras yhtä ykkösluokan hyppäriä (4,75m/s) lukuunottamatta. Jesh. :)

Tokalla radalla Noki luki alun ohjauksen aiiiiivan pieleen ja minä tein pakkovalssia aiiiiivan väärässä kohdassa. Nokin toiminta tuli minulle niin yllätyksenä, että en saanut ohjausta oikein enää kasaan koko radan aikana vaan homma meni löysäksi lönkyttelyksi.

Toisen radan ansiona kuitenkin se, että hyllyn takia lähdin testaamaan, miten kepeille todella vahva vedättäminen toimii kisatilanteessa. Ehdin putken aikana päättää, että heitän Nokin seuraavalle hypylle ja lähden tekemään samaa, mitä tällä viikolla ollaan treenattu - eli olen keppien puolivälin tietämillä asti ikään kuin kutsumassa Nokia kepeille. Treeneissä tehtiin ihan sitäkin, että olen kaukana keppien loppupäänkin takana kutsumassa Nokia kepeille ja se on toiminut ihan pulmitta. Ennen rataa sanoin seurakavereille, että treeneissä ohjaisin kepeille tuolla tavalla kutsumalla, mutta kisatilanteessa en uskalla. Nyt onneksi ehdin muuttaa suunnitelmaa ja pääsin testaamaan Nokin hermoja kepeillä vain harvoin käytetyn ohjauksen kanssa. Ja se kannatti. Ei mitään epäröintiä tai ihmettelyä - Noki tikutti ne luotettavasti alusta loppuun asti. Keppien jälkeen minä söhlään, kun olen ohjausmuutoksen takia eri puolella keppejä kuin missä olin suunnitellut olevani. Mutta ei se mitään. Hyvä mieli, että pääsin testaamaan tuota kepeille kutsumista! :)