keskiviikko 27. marraskuuta 2013

uusi oivallus videona

Tässäpä tämä siis myös videona. :) Vastakädellä ohjaaminen ja putkeen vapauttaminen toimii edelleen, vaikka putki on ihan suoraan kahden hypyn edessä tarjolla vain ehkä neljän metrin päässä toisena olevasta hypystä. Ou jes ou jes ou jes!




Ja päivän päätteeksi vielä vähän Kompputokoilua. Kola käyttää itseään agilityssä niin hurjalla tavalla ja kroppaansa säästämättä, että käytetään välillä aikaa muuhun kivaan. Kummasti nuo vuosia sitten opitut ovat muistissa edelleen. Ja tietysti sekaan voi pistää vähän hassuttelukieppumisia, ettei menisi liian tokoksi.



tiistai 26. marraskuuta 2013

ehkä uusi oivallus

Noki teki taas tänään töitä täydellisenä luottopelaajana. Ei se ole maailman nopein. Lähellekään. Enkä minä lähellekään maailman taitavin ohjaaja. Mutta yhteistyö toimii ja tuntuu, että pystyn antamaan Nokille melko hyvin aina sen, mitä tällä hetkellä osaan - ja Noki haluaa antaa aina kaiken sen, mitä se osaa ja mihin minä vain annan tilaa ja mahdollisuuksia.

Tänään tehtiin valkkuryhmän treeneissä kahdeksan esteen sarjaa, johon kokeiltiin erilaisia ohjauksia ja erilaisten ohjausten yhdistelmiä. Valssi, persjättö, niistosokkari, takanaleikkaus, takaakiertovalssi, pyöritys... Kaikki toimivat. Toiset nopeammin kuin toiset, mutta missään kohtaa ei joutunut vääntämään tai panikoimaan. Minulla on Nokin kanssa nykyään ruhtinaallisen paljon aikaa tehdä kaikenlaista, koska luotan siihen, että Noki tekee omat hommansa, jolloin minä voin keskittyä omiini.

Tänään koin ehkä mahdollisesti ison oppimisharppauksen, kun Lotalle kerroin, miten Nokin saaminen tietyissä tilanteissa oikeaan putken päähän on liki mahdotonta. Tai jopa täysin mahdotonta. Noki lukee U-putkien suut niin, että se valitsee AI-NA sen pään, joka on omalla puolellaan. En kerta kaikkiaan saa sitä vedoilla minun puoleiseeni putken päähän. En millään. Lotan Plikalla on kuulemma ollut sama ongelma siinä vaiheessa, kun Plikka alkoi olla aika itsevarma ratojen lueskelemisen ja estehakuisuuden suhteen. Se ei enää vaivautunut niin katsomaan ohjausta putkilla, vaan teki omia päätelmiään radan kulusta. Ja samaahan Nokikin tekee. Se on yleistänyt, että U-putkissa homma menee näin (niin kuin se liki aina meneekin, mutta ei kuitenkaan aina!) ja sitten se tekee niin kuin kuvittelee aina tehtävän. Lotta opasti ohjaamaan putkeen vedon kuin päällejuoksun. En siis yritäkään väkisin vääntää hartioilla Nokia oman puoleni putkenpäähän, vaan otan vastakädellä kiinni ja pidän hartialinjan suorana. Ja jos se ei riitä, vapautan Nokin putkeen vastakädestä. En siis anna missään vaiheessa edes mahdollisuutta siirtyä Nokin puoleiseen ohjauskäteen, jolloin _MIKÄÄN_ ei ohjaa kohti putken Nokin puoleistä päätä.

Olen ihan hirmuisen toiveikas sen suhteen, että tämä todellakin on ratkaisu. Olen ohjannut vedot aina hartialinjalla, eli ihan päinvastaisesti tähän uuteen ajatukseen verrattuna. Paljon tehokkaampaa on pitää Noki sen puoleisen käden ohjauksessa, jonka puoleiseen putkeen olen Nokia ohjaamassa. Siis tässä tapauksessa ristikädessä. Ja sitten ikään kuin "väärällä" kädellä ohjaan putkeen. Näin toimiessa Nokista oli silmiinpistävää huomata, miten Noki todellakin tuijotti kiinteästi vastakättäni ja sitten käänsi katseensa juuri siihen putken päähän johon halusinkin, kun päästin sen ohjauksesta "irti". Wau. Wau wau wau. Tämä täytyy ehdottomasti ottaa aktiiviseen testailuun.

(Olen aivan satavarma siitä, että kykenen nykyään ohjailemaan kroppaani suhteellisen monimutkaisiakin reittejä vain ja ainoastaan siitä syystä, että olen avannut ajatussolmujani tähän blogiin. En millään pysty hahmottamaan liikkumistani nopeasti tai käsittämään sijaintiani tilassa. Avaruudellinen hahmottaminen tuon asian osalta on todella heikkoa. Mutta kun "pureskelen" liikkumiseni ajatuksen tasolla, pystyn seuraavalla kerralla kiinnittämään edes hitusen huomiota siihen, mikä edellisellä kerralla meni pieleen. Ja näköjään pystyn nykyään yleistämään oppimaani ja siirtämään oman liikkumiseni tietoista hallintaa myös uusiin ohjauskuvioihin ja uusiin tilanteisiin. Se on mahtavaa.)

maanantai 25. marraskuuta 2013

15 minuuttiani julkisuudessa?

Pikkuveli ja minä ulkoiltiin Espoon Kaupunginkallion lähialueella otsalampun ja taskulampun avulla tuossa viiden jälkeen tänään. Noki meinasi nostaa jonkun elukan metsästä, joten karjuin sen takaisin. Pikakin sähläsi jotain, varmaan söi kakkaa. Karjuin senkin takaisin. Miskakin oli hetken aikaa pimeyden syövereissä, joten sekin huudettiin pikkuveljen kanssa takaisin.

"PIKA! TÄNNE! PIKA! ÄKKIÄ NYT! MIS! TÄNNE! VÄLITTÖMÄSTI!" 

Mitäs tästä sanotte?
Ei. voi. olla. totta. ? Eihän?

erilaisia kerta kaikkiaan

Mentiin poikien kanssa MiikaMaiMiskalaan kylään. Ajatuksena oli ottaa vähän erilainen valokuva koirista. Nähtäväksi jää, miltä lopputulos näyttääkään - toivottavasti Miika saa fiksailtua kuvan pian valmiiksi. (Melkoiset studiosysteemit Miikalla tätä nykyä: on salamaa, jalustaa, varjoa, pehmojotainjuttuja, iPad-kauko-ohjattu kuvaussysteemi, jne jne jne...)

Pojat suostuivat istumaan kuvattavana suhteellisen vaivattomasti, kunhan tunki juustoa vähän väliä nassuun. Sen suhteen olivat siis kaikki jokseenkin samanoloisia. Mutta siinä vaiheessa, kun kuvaus oli ohi, Mai saapunut koulusta ja koirat saivat hortoilla vapaasti asunnossa, erot nousivat pintaan.

Kola stressasi. Sitä ärsytti ja ahdisti, koska on vain vähän tilaa väistää tai tulla väistetyksi. On liikaa ihmisiä, liikaa koiria, liikaa liikettä, liikaa ääntä. Kola ärvähti Nokille ja Noki otti ruman sanan kiltisti vastaan, koska se on apulaisseriffin tehtävä.

Nokia jännitti, koska Kola stressasi. Sitten, kun Kola rajattiin keittiöön ja kolme muuta koiraa olohuoneeseen, Noki vähän rentoutui. Mutta vain vähän. Se olisi halunnut leikkiä Miskan kanssa, mutta Miska ei tajunnut YHTÄÄN, miksi Noki kellahtaa sen edessä selälleen. Noki makasi passiivisesti selällään ja lopulta jännittyi, kun ei tapahtunutkaan sitä mitä piti. Ja kaiken muun tyhmän lisäksi Noki meinasi jäätyä, koska ilman turkkia on toooo-ooo-osi kylmä. (Turkki lähti eilen, koska alkoi olla ihan tumppuuntuva ja takkuinen.)

Ja Pika.. Pika nosti jalkaa olohuoneen pöytää vasten. Pika maisteli vyötä. Pika kiipesi sohvalle, johon koirilla ei ole asiaa. Pika vispasi aivan villisti häntäänsä Miskalle ja haukkui. Pika töpsytteli ja tepsutteli sinne ja tänne. Pika olisi halunnut maistaa pullaa. Pika meinasi maistaa sohvalla ollutta vaatetta. Pika heilui pehmojalkapallo suussa ja yritti pakottaa Nokin leikkimään. Lopulta Pika sai tahtonsa läpi, kun Miika ryhtyi riehumaan Pikan kanssa. Pika suorastaan puhkui, sillä sen pää meinasi räjähtää innostuksesta. Se vispasi häntäänsä, tunki itseään Miikan alle. Yritti tarttua hampailla käsistä. Haukkui. Vispasi lisää häntäänsä ja kiemurteli kuin sekopää Miikan ympärillä. Välillä Pika kävi vispaamassa villisti myös Maille ja palasi sitten painimaan Miikan kanssa. Miika pyöritti Miskaa ja Pikaa kuin pesukoneen linkousohjelmassa. Ja molemmat koirat nauttivat hillittömästä sekoilusta täysin rinnoin.


Pika on kyllä jollain tavalla erittäin epäperro. Se kyllä hälyyttää hyvin perromaisesti esimerkiksi lenkeillä. Mutta kaikilla muilla tavoilla se on jotenkin aivan erilainen kuin useimmat tapaamani perrot. Se rakastaa ihmisiä. Se rakastaa ihmisten kosketusta. Se rakastaa koiria. Se ei arastele toimia itsenäisesti (paitsi nykyään sentään jättää menemättä ihan iholle asti, jos lenkillä kohdataan yllättäen vieras koira - onneksi). Se lähtisi ihan yhtä mielellään Miikan kanssa lenkiltä kotiin kuin minun kanssani. Pika säheltää ja sählää ja haluaa leikkiä ja riehua niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa eikä tajua urosjutuista edelleenkään tuon taivaallista. (Paitsi sohvatyynyjen kanssa. ;) )

Varmaanhan Pikakin jossain vaiheessa rauhoittuu ja aikuistuu. Mutta tuskinpa tuo luonne tuosta missään vaiheessa muuttuu Kolaa tai Nokia muistuttavaksi. Noki ei ole koskaan eläessään ollut vieraista kiinnostunut, vaan suhtautunut muihin kuin minuun hyvin välinpitämättömästi. Minä olen sen maailma. Minä olen myös Kolan maailma, tosin Kola suhtautuu hyvin rakastavasti myös niihin ihmisiin, jotka kuuluvat sen ydinlaumaan. Nokin ydinlauma olen minä. Pikan ydinlauma on koko maailma. Se on kiinnostunut kaikesta, haluaa nähdä, haistaa, maistaa, leikkiä ja tehdä. Eikä siihen kaikkeen mitenkään välttämättömyytenä tarvita minua. Siihen tarvitaan Pika - ja maailma.

Toivottavasti huomenissa saisin nähtäväkseni, mitä kuvaussessiossa saatiin aikaan.

torstai 21. marraskuuta 2013

kaikki on mahdollista

Sateinen aamu. Ärsyttää jo valmiiksi, kun yhdessä kädessä yritän taiteilla koirien hallinnan kanssa ja toisella yritän rutistaa sateenvarjoa tuulta vasten. Noki kiskoo yhteen suuntaan ja Pika on päättänyt, että "MINÄ EN KÄVELE SATEENVARJON ALLA!!", joten se raahautuu perässä kiviriippana. Kolan hihna sotkee kahta eri suuntaan kiskovaa mustavalkoisen hihnaa, tuulee ja sataa. Parasta ikinä.

Pääsen vihdoin takaisin kotiovelle, puristan kramppaavalla kädellä hihnoja ja yritän samalla kädellä auttaa sateenvarjon sulkemisessa. Marssin rappuset ylös suhteellisen tumma pilvi pääni päällä, vaikka rakennuksen sisäpuolella ei varsinaisesti sada. Astun sisälle kotiini ja päästän Nokin ja Pikan hihnasta. Käännyn päästämään hihnasta Kolaa vain huomatakseni, että se ei olekaan siinä. Mihin halvattuun se jo ehti luikahtaa? Kierrän kotini ympäri, mutta eipä löydy. Kurkistan Kolan olohuonenurkkaukseen vielä uudelleen ja lievä paniikki alkaa hiipiä iholle. Siis mitä hemmettiä?! Lenkin aikana on kadonnut yksi koira. Kierrän vielä kerran kurkkaamassa keittiönurkkaukseen, makkariin, vessaan ja olohuoneeseen. Ei missään. Huikkaan Kolan nimeä kodin ovesta rappukäytävään. Hiljaisuus. Mitä hem-met-ti-ä?? Ei voi olla mahdollista, että olen hävittänyt aamulenkillä yhden koiristani.

Otan avaimet mukaani, ja hölkkään rappuset kohti kerrostalon ulko-ovea. Minua kohti tuijottaa pysähtyneen passiivisesti ja lievästi tympääntyneenä tutun näköinen karvaturpa. Kola seisoo tuulikaapissa hihna oven välissä, eikä eleelläkään osoita, että olisi millään tavalla häiriintynyt hieman oudosti päättyneestä aamulenkistä.

Kaikki on mahdollista: kymmenen minuutin hihnalenkilläkin voi näköjään kadottaa koiran.

maanantai 18. marraskuuta 2013

keppejä jälleen


Tänään jälleen keppien kimpussa. Käänsin lopulta toista paria liki suoraan linjaan ja miltei oikealle etäisyydellekin. Vaatii vielä toistoja, mutta hyvin tuo tikuttaa yksin eteenpäin, ei kaipaa minua tuekseen. :)

lauantai 16. marraskuuta 2013

BATin kisoissa

Tänään tekeminen tuntui siltä, että jotain alkaa vihdoin olla tavoitettu ja opittu. Jotenkin tuntuu siltä, että Nokin ja minun yhteistyön perusteet alkavat olla hallussa. Monet kaarrokset valuvat ja minä rytmitän huonosti jne jne jne, mutta perustekeminen tuntuu hyvältä ja helpolta.

Hyppärillä rimat olivat tapissaan 65 cm:n korkeudessa. Ja ilmeisesti tästä syystä rimat sitten räiskyivät. Noki pudotti kolmessa kohdassa riman. Ja väittäisin, että nuo rimat eivät ainakaan kaikki olisi pudonneet, jos olisivat olleet 5 cm alempana. Rimat tippuivat tilanteissa, joissa en tee mitään erityisen kammottavia hirveyksiä, joten niiden olisi pitänyt pysyä. Täytyy ottaa kuusvitosia treeneihinkin taas, kun ei olla niitä tehty kai kesän SM-skabojen jälkeen.. Eka rata sujui siis riman putoamisia lukuunottamatta vaivattomasti ja ongelmitta. (Tykkäsin aivan hullusti tuosta loppusuorasta. Pussin aikana vaihdoin juoksutyylin puhtaasti minua hyödyttäväksi ja päätin luottaa siihen, että Noki kyllä suorittaa matkalla olevat esteet, vaikka minä käytän käsiäni vain oman vauhtini kiihdyttämiseen. Juoksin lujempaa kuin koskaan aikaisemmin aksakisoissa. :D Tuon lujempaa minä en tappijaloillani pääse.)

Toisella radalla oltaisiin tehty nolla, ellen olisi täysin turhaan kääntävää valssia tehdessäni käskyttänyt Nokin ollessa riman päällä "KIIPEE!" Täysin turha häiriö, täysin turha vitonen. Muuten rata oli jälleen sujuvaa menoa.

Kolmannella radalla pääsin kokeilemaan jotain, mitä en olekaan koskaan aiemmin tehnyt: layeroin tuomarin. Jep. Tuomari oli aivan keskellä juoksulinjaani, kun Noki juoksi puomilla. Minä halusin mennä seuraavalle hypylle tekemään päällejuoksua, joten olisi pitänyt saada juosta suorinta linjaa kohti sivussa olevaa hyppyä. Mutta jäi suunnitelmaksi, koska tuomari hölkkäsi täysin keskellä minun linjaani. Siinä juostessa hetket tuntuivat todella pitkiltä, kun kävin sisäistä pohdintaa, että kummalta puolelta ohitan edessä olevan tuomarin. Videolla tuo hetki on vain parin sekunnin mittainen. :D Onneksi Noki ei häiriintynyt, vaikka puomin alastulolla sen vieressä juokseekin yllättäen tuomari ja minä olen jossain ihan muualla. Noki jäi todella kiltisti puomin alastulolle ja vapautui käskystä. Minua nauratti jo siinä radalla juostessa tuomarin kiertäminen ja muurin ohjaamiseen keskittyminen meni aika plörinäksi. Sain homman kokoon vasta keinulla. Sitten keskityin vaikeaksi osoittautuneeseen keppien aloitukseen - ja unohdin vedättää niin, että pääsisin tekemään hyvän kääntävän valssin seuraavalle hypylle. Renkaalla Noki jostain syystä ponnistaa kauhean kaukaa ja rysäyttää renkaan palasiksi. Muuten rata oli jälleen kerran sujuvaa menoa.






Ja viimeisenä tuomarin leijeröinti:

perjantai 15. marraskuuta 2013

poispäinkääntöä koeajamassa

Noki ja Pika pääsivät testailemaan poispäinkääntöä suoran putken jälkeen. Kumpikin ukko teki sen ihan mallikkaasti. Noki tosin vaati ihan kevyen jarrupolkimen painalluksen ennen putkea, että malttoi irrottaa lukituksen edessä olevasta hypystä. Pikalle vaikeaa ei ollut poispäinkääntö - se sujui minut täysin yllättäen vaikeuksitta - vaan pimeät putkikulmat. Niitä ei ollakaan tehty aikoihin, joten menevät muistiinpalautteluun.

Ohjaamiseen vaikuttavat monet asiat ja testattua tuli se, miten olennaista on se, että ohjaajalla on hyvät kengät. Ajattelin, että kyllähän mä nyt yhden radan juoksen paljain jaloin. Ja juoksinkin kyllä. Juoksin koko treenit ( eli vartin verran ) paljain jaloin. Eikä suoraan juoksemisessa olekaan mitään ongelmia. Mutta valssit olivat aivan horror-kamaa. Painajaista. Eihän jaloissa ole mitään pitoa tai tukea, kun ei ole kenkiä jalassa! No, tulihan kokeiltua, mutta eipä tarvitse uudestaan enää kokeilla, oli sen verran hurjan tuntuista valssata ilman kenkiä. Videossa näkee, miten olen valsseissa jotenkin ihan holtiton eikä ajoitus suju tippaakaan.


tiistai 12. marraskuuta 2013

niiiiiiiiin hyvät treenit. taas.

Lähdettiin vähän lyhyellä varoitusajalla Maijan kanssa Janitan treeneihin. Vitsi mitkä treenit! Taas. :) Sama tyytyväinen hyrinä kuin edellisistä Janitan treeneistä. Tällä kertaa aiheena olivat erikoishypyt ja niitä totisesti radalla riitti. Kaikki hypyt olivat joko muureja, oksereita, renkaita tai pituuksia.

Kakkosen ihmisnuoli: ei mitään ongelmaa.
Kolmosen valssi muurille: ensimmäisen suorituksen jälkeen ei mitään ongelmaa, kun itse päästin irti "apua mulla tulee kiire" -tunteesta.
Kutosen niisto okserille: päivän ihan parasta antia. Oikea aarre. Ensin Noki hyppäsi niiston todella vinoon ja laskeutui miltei kohti muuria, ja kaarre valui ja valui. Tehtiin muutamia toistoja, koska ohjasin vitosen vekkiä huonosti. Ja yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskusta, Noki löysi kropastaan oikeat asetukset okserin niistoon. Ihan tosta noin vaan. Se pyörähti okserin ympäri aivan kuin se olisi ihan tavallinen hyppy. Hittovie! Aivan käsittämättömän suuri muutos.
Muurilla Noki pudotti palikat pariin kertaan, kun häsläsin ja käänsin katsetta liian aikaisin pois juoksulinjalta. Mutta kun sain oman toimintani hallintaan, alkoi homma toimia muurinkin osalta. Noki kääntyi muurin takaakierrossa niin nätisti, että ikään kuin hidastetussa filmissä ihailin sen työskentelyä esteellä 23. Pituudellakin käännös toimi aivan erinomaisesti.

Toinen päivän tähtihetkistä oli poispäinkääntö okserille 20. Janita pakotti maassa olevan riman avulla minut pysymään tarpeeksi kaukana okserista 20, jolloin Noki sai tilan tehdä poispäinkäännöksen oikein. Olin niin kaukana, että luonnollisinta oli layeroida pituus kepeille mentäessä.

Viimeisen okserin sylkkäri oli vähän hankala (minulle) ja sitä edeltävä valssi myös. Korjasin kuitenkin toimintaani ohjeiden mukaiseksi - ja Noki sai työskentelyrauhan.

Ihan treenin lopussa sain puolikkaan kehun toimistani - ja puoliksi se oli moite.

"Sä noudatat annettuja ohjeita ihan todella hyvin, mutta mitä jos tekisit ne muutokset sun koiralle, et mulle? Älä tee niitä muutoksia mua varten vaan sun koiraasi varten.. :D" Haha. Kehuna otin ihan epäröimättä sen, että kouluttajakin huomaa, että nykyään pystyn noudattamaan annettuja ohjeita suhteellisen hyvin. Moitteena oli pakko ottaa se, että tein tosiaan muutokset toimintaani aivan robottina sen takia, että "kapteeni käskee" enkä sen takia, että olisin ihan aina välttämättä ymmärtänyt, miksi joku muutos tehtiin. En katsonut Nokia, vaan keskityin noudattamaan Janitan käskyä. :D

Jäi tosi hyvä mieli siitä, etten saanut ainoaakaan suurempaa moitetta valsseista. Valssit ovat vähitellen alkaneet tuntua ihan kivoilta. Hykerryttävältä tuntuu myös se, että koin ansainneeni ne kehut, joita sain - ja joita Noki sai - ja kaikki kritiikki tuntui täysin oikeutetulta. Erityisen hyvä mieli jäi siitä, miten estetaitava Noki on. Okserit todellakin menettivät tänään suurimman osan "apua okseri radalla" -maineestaan. :)

Miten tämän hykertelevän moottorin hiljentää edes sen verran matalille kierroksille, että pääsisin nukkumaan..?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Pika ohjatuissa treeneissä

Edellisistä ohjatuista treeneistä onkin todella kulunut aikaa. Treenattu on toki silti, mutta enimmäkseen esteosaamista: keppejä ja kontakteja.

Tänään päästiin vierailemaan seuran omissa treeneissä. Aiheena olivat kontaktit ja sylkkäri. Kuinka sopivaa! :) Ja kuinka hurmaavaa, että Pika toimi ihan kuin oikea agilitypoika. Tehtiin ensimmäistä kertaa piii-itkään aikaan puomia ihan täyskorkeana. Eka kerta meni vähän himmaillessa, mutta sen jälkeen hyvä vauhti löytyi jälleen. Jes jes jes! Pika myös pysähtyy puomin alastulolle kuin liimattu, eikä häiriinny minun liikehdinnästäni mitenkään. Voin juosta ohi, jäädä taakse tai irrota kauas sivulle - se menee puomin alapäähän omalle paikalleen. Ja vapautuu käskystä! Jes jes jes!

Sylkkärikin toimi paremmin kuin olisin voinut uskoa. Ei sitä olla esteiden kanssa tehty kuin kai kerran tai kaksi. Ongelmia oli oikeastaan vain yksi: Pika tuli kohti kuin höyryveturi. Hommasta tuli lieävästi sanottuna hallitumpi, kun ensin Tean ohjeistamana pakotin Pikan pysähtymään sylkkärikäden hallintaan. Ekalla kerralla, kun yritin pysäyttää Pikan hallintaan, Pika tuli kohti ja kun en väistänytkään alta pois, se loikki viimeisenä askelenaan vielä vammalaukan ja pysähtyi täysin hallitsemattomasti. Pulma onneksi korjaantui ja käännökseenkin tuli vähän enemmän rotia. :D Pika luki sylkkäriä maanmainiosti myös "osana rataa" eli kun tultiinkin sylkkäriin niin, että minäkin liikuin kohti sylkkäripaikkaa enkä seissytkään siellä valmiina.

Taitava kakara! Kivat treenit! Jee! (Maanisuus kunniaan.)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

oppimisen paikka

Käytiin testailemassa toista keppiväliä Ojangossa. Pika on kovin tykästynyt yhdessä tekemiseen, joten se on aina hiljaisen porun paikka, kun treenit tulevat päätökseensä. Pika EI tahdo lopettaa. Ei ihan vielä. Vielä ihan vähän jos tehdään. Ihan vaan vähän, jooko. En lähde vielä! EN.

Pikan päätös treenien jatkumisesta on vahvistunut kerta kerralta. Kunnes viime kerralla Pika sitten totesi, että sinä voit lopettaa, minä jatkan ja tästä ei neuvotella. Pika hölkytteli kentän toiselle puolelle seisomaan ja tuijotti minua sieltä sellainen ilme kasvoillaan, ettei jäänyt epäselväksi. Pikan treenit jatkuvat vielä. Piste.

No. Eihän siinä sitten mitään. Pika sai jatkaa treenejään. Yksin. Minä nappasin isot mukaani ja lähdin. Illan pilkkopimeydessä Pika seisoi valaistulla kentällä aika riemuissaan. Avasin Ojangon treenialueen portin ja kerroin, että me olemme nyt menossa, mutta hauskoja treenejä sitten vaan! Pika seisoi lelu suussaan ja oli täydellisen varma, että jatkaa treenaamista. Käänsin selkäni treenaajalle ja lähdimme isojen kanssa tallustamaan pimeyteen. Hetki siinä meni, kun Pika katseli menoamme. Vähitellen olimme niin pitkällä pimeyden seassa, ettei se enää valaistulta kentältä nähnyt meitä. Ja silloin Pikan treenit yllättäen loppuivat. Se lähti juoksentelemaan verkkoaidan viertä ja testasi, mahtuisiko kentän aidan ali kanssamme samalle jäähdyttelylle. Ei mahtunut. Rupesi näyttämään siltä, ettei Pika ehkä haluakaan jäädä treenailemaan yksin, vaan ihan oikeasti haluaa nimenomaan juuri meidän kanssamme jäähdyttelemään. Katselin tilannetta vielä hetken hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kun olin todennut, että näköjään se pikkumies ihan oikeasti haluaa mukaamme, lähdimme isojen kanssa avaamaan porttia. Mutta kuinka ollakaan, treenit eivät sittenkään päättyneet vielä. Pika pinkaisi takaisin esteiden sekaan ja minä totesin, että ei sitten. Otin isot ja lähdimme uudestaan kävelylle. Nyt Pika vaihtoi mieltään jotenkin kauhean nopeasti. (Kerrassaan päättämätön koira.) Kun katosimme pimeään, Pika laukkasi portille. Odotin vielä hetken ja menin avaamaan portin ilman isoja. Ja sillä erää treenit Pikankin osalta olivat siinä. Se oli kanssani ihan samaa mieltä siitä, että treenit ovat nyt päättyneet, joten lähdimme jäähdyttelylle yhdessä koko lauman kesken.

Tänään tehtiin jäähdyttelyt Ojangon kentillä, koska unohdin otsalampun kotiin eikä pilkkopimeässä kerta kaikkiaan pystynyt kulkemaan. Kuljettiin ympäri kenttiä. Sitten jäähdyttelyt oli tehty - paitsi ei Pikan osalta. Pikan jäähdyttelyt jatkuivat vielä. Huikkasin isot mukaani ja Pikallekin sanoin, että on tervetullut lähtemään kotiin. Pika jäi esteiden sekaan: "En vielä. Mullon vielä kuuma, mun pitäis vielä jäähdytellä vähän." Mjaa. No, urheilija tuntee kroppansa paremmin kuin minä, joten mikäpä siinä, silloin on jatkettava jäähdyttelyä. Käänsin selkäni urheilijanuorukaiselle ja lähdimme isojen kanssa portille. Mutta kuinka ollakaan, kun avasin portin, aivan kuin sattuman oikusta myös urheilijanuorukainen oli saanut jäähdyttelynsä saatettua loppuun asti ja se luikahti samalla portin avauksella kentältä pois. Jouduin kuitenkin vielä palaamaan kentälle sammuttamaan treenikentän valoja. Pika pinkaisi kentälle ja oli aloittamassa treenailua esteiden seassa. Sammutin treenikenttäni valot ja avasin portin uudelleen. Ja kuin taikaiskusta pikkuherra Pikachukin päätti jättää treenailun sittenkin sikseen ja lähti autolle yhtä matkaa minun ja isojen kanssa.

Niin. Minä en rupea pikkuherrojen kanssa neuvottelemaan. Sitä joko treenataan - ja lopetetaan treeni - silloin kun minulle sopii tai sitten treenataan ja jäähdytellään ihan keskenänsä. Tylyä.

tää on ihan kainalosta

"Multa vietiin talviturkki. Paskiaiset. Ja toi yks raitapaita änkee mun kanssa samalle sohvalle aina. AINA. Paskiainen. Onneksi se on sentään lämmin."



















Pitäisi ostaa isompi sohva. Minä, Noki ja Pika on melkein liikaa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

keppejä, valsseja ja niistoja

Pika puuhasteli keppien parissa ja Noki uurasti niistojen ja valssien kanssa. Kola pääsi tykittämään hiukkaskiihdytinhengessä vauhtiympyrää. Tunti siinä meni ja hiki tuli ja videolle tarttui paljon onnistumisia ja oppimista. :)

Ärsyttävästi palkkasin Pikan keppitreenissä kertaalleen jälleen väärästä suorituksesta. Ja aivan yhtä ärsyttävästi en tajua, miksi niistoista on tullut Nokille ongelma ja miksi ongelma tarttui videolle kohdassa 2:52 (alempi video). Miksi se ei hyppää, vaan kääntyy pois? En vain tajua. En ymmärrä, miksi juuri tuolla suorituksella se ei hyppää, kun muilla hyppäsi.



Muutoin treeneistä jäi jälleen tosi hyvä mieli. Olen oppinut valssaamaan paljon paremmalla ajoituksella. Vieläkin osa valsseista on myöhässä, mutta ne eivät ole enää MYÖ-HÄS-SÄ - siis siihen tyyliin, että valssi lähtisi, kun koira on ilmassa tai peräti vasta siinä vaiheessa, kun koira jo laskeutuu hypyltä. Edelleen harjoitusta _minulta_ vaatii se, että myös niissä tilanteissa, kun en ehdi tekemään valssia ihan hypyn lähelle, voisin tehdä valssin ajoissa. Valssin voi tehdä kauempanakin. Kun vain saisin hiottua aivojen ydinjatkeeseen sen, että jos en ole ehtimässä hypylle, on ihan turha yrittääkään vaan pitäisi tehdä valssi vain vähän kauempana. Kyllä se kiltti kuuliainen piski sinne hypylle menee. :)

Hidastettu video on jälleen ystävä. :) Myöhässä olevat valssit näkee helposti. Noki ei ehdi koota ponnistustaan, koska saa tiedon kääntymisestä vasta siinä vaiheessa, kun on jo ponnistamassa. Pitäisi kertoa valssista ennen ponnistusta edeltävää laukka-askelta. Ja kun kerron käännöksestä ajoissa, Noki kääntyy todella hyvin. Myös niistoissa näkee, miten hemmetin pienesti Noki parhaimmillaan kääntyy: siivekettä nuollen.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Sano än, sano oo, sano koo, sano ii!

On ollut aika Pika-painotteista tämä blogin päivittäminen viimeaikoina. Ja syystäkin. Pikan kanssa tapahtuu paljon, opitaan uutta, tehdään monia juttuja ensimmäistä kertaa.

Mutta se Pikasta. Tämä postaus on omistettu Nokille.

Tänään Lotan treeneissä yhteistyö sujui Nokin kanssa taas niin kuin se vain parhaimmillaan sujuu. Aivan käsittämättömän vaivatonta. Voin pyytää Nokilta oikeastaan mitä tahansa, ja se tekee sen kaiken. Lähetän sen kepeille ja tiedän ilman epäilyksen häivääkään, että Noki menee kepeille ja tekee ne loppuun asti, vaikka menisin keppien päähän tekemään kärrynpyörän. Voin lähettää Nokin hypyn takaakiertoon ja tehdä persjätön niin huolettomasti ja ajoissa, ettei mitään järkeä.

Ja sitten, kun Noki innosta puhkuen vapauttaa itsensä puomilta liikkeestäni, se tietää heti miten korjata toimintaansa, kun sanon "ohhoh" ja tehdään puomi uudestaan. Se ikään kuin rauhoittaa olemustaan pienen hitusen verran. Juuri sen verran, että tiedän sen takuuvarmasti ottavan uusitun kontaktin kunnolla. Noki tietää, että myös seuraava kontakti pitää tehdä huolella. Ja sitä seuraava. Kontaktit ovat ikään kuin leikki: Noki tietää, että kisoissa pelataan vähän eri säännöillä ja siellä se varautuu lähtemään 2o2o-paikalta välittömästi. Toisaalta se tietää ja tunnistaa myös sen tilanteen, kun kisatilanteessa päätänkin vaatia kontaktilla oikeasti pysähtymisen. Ja vaikka kisoissa kontakti tehdäänkin usein Nokin näkökulmasta madalletulla vaatimustasolla, se tekee kontaktin aina loppuun asti. Se on kuuliaistakin kuuliaisempi.

En voisi saada parempaa treenikaveria. En millään. Se on mahdotonta. Ja vaikkei pitänyt kirjoittaa Pikasta, niin sen verran on pakko sanoa, että Pika saisi tehdä aikamoisia taikatemppuja, jotta pääsisi milloinkaan siihen pisteeseen, missä nyt olen Nokin kanssa. Jollain tasolla luulen (ja pelkään), että Noki on once-in-a-lifetime -tyyppinen harrastuskaveri. Tämä ajatus pohjautuu osaltaan jo ihan siihen faktaan, että Noki on se koira, jonka kanssa olen kokenut suurimmat oppimisen harppaukset agilityssä. Se on ollut niin mieletön harjoituskohde kaikelle uudelle, mitä ikinä olenkaan päättänyt testata, ettei sellaista yhteisymmärrystä ja yhdessä oppimisen kautta muodostunutta yhteyttä voine muodostua toista kertaa.

Minulla on treeneissä ja kisoissa tunne, että Nokin kanssa olemme koirakko. Tiedän, mitä me koirakkona osaamme ja mitkä ovat heikkoutemme. Tiedän, mihin Noki pystyy ja aavistan yhä useammin, miten se erilaisiin ohjauksiin ja tilanteisiin reagoi. Se on huikea tunne. Voin kertoa jo ennen suoritusta, että "jos teen näin, Noki tekee noin, joten siksi en tee sillä tavalla vaan valitsen toisen toimintatavan". Se on kuin taikuutta: pystyn ennakoimaan minusta irrallisen ja täysin eri lajia olevan otuksen toimintaa tilanteessa, jossa tuo otus voisi teorian tasolla tehdä ihan mitä tahansa. Se tuntuu siltä kuin voisin lukea Nokin ajatuksia ja Noki kykenisi samaan minun ajatusteni osalta. Äänetöntä keskustelua.

Joo. Oli aivan huikeat treenit jälleen kerran. :)

keppiprojekti jatkuu

Eilen ja tänään on taas jatkettu kepittelyä. Maijan ohjeistuksesta muutin palkkausta lähemmäksi keppiväliä ja homma alkaa toimia. Tänään pääsin lisäämään toisen keppivälin ja videon lopussa näkyy, että se lähti sujumaan hienosti. (Tosin palkan heitto on vaikeaa. ;)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

iik jäädyn!






Pika pääsi turkistaan. Voi surkeutta. Viime yö meni häröillessä, koska a) pylly oli ihan outo ja b) pylly oli TOSI outo ja c) oli aika kylmä!

Turkin ajelu kävi tällä kertaa suorastaan helposti. Ainoastaan ihan kirsun ympäriltä huristelu oli sen verran ällöttävää, että tarvitsin apukäsiä.

Turkin ajelu aiheutti Pikassa suhteellisen hallitsematonta reuhaamista ja sekoilua. Se suti kyljellään pitkin mattoja ja ponnahteli kuin fysiikan lakeja vastustava kumipallo sinne ja tänne. ..kunnes ei enää tehnyt niin, sillä Kolalla kärähti käämi. Se pyöräytti Pikan tatamiin, mutta lopetti parissa sekunnissa, kun minä totesin, että pyöritys saa luvan riittää. Ensimmäistä kertaa kuitenkin Kola onnistui survaisemaan kulmahampaalla sen verran, että Pikan korvaan tuli naarmu. Voi sitä veren määrää, minkä trimmattua nakupellekroppaansa ravistellut Pika sai ihan hetkessä leviteltyä pitkin seiniä ja ovia. Halloween tosiaan. Siinä olikin pähkimistä, että millä ihmeellä saadaan Pika olemaan ravistelematta itseään sen hetken, että haava lopettaa vuotamisen. Sylipotilaana vietetty tunti auttoi, mutta varuiksi teippasin korvanlehteen vielä yöksi laastarin, sillä Lahden kotikodissa on tapetoitu makuuhuone juuri hetki sitten, joten olisi vähän turhan dramaattista koristella valkoinen tapetti punaisilla veriroiskeilla lattiasta kattoon. ;)

Aamulla silmät avatessa eteen ei onneksi avautunut veriroiskeiden tahrima seinä, vaan haava oli umpeutunut eikä sen jälkeen ole enää vuotanut.

Dramaattista.

lauantai 2. marraskuuta 2013

kolmas kerta toden sanoo?

Kola on todellakin tajunnut Pikan viihdearvon. Komppunen on leikittänyt Pikaa nyt jo kolmena päivänä, joten kai se nyt sitten on virallista. Pika on päässyt Nokin kanssa samaan kastiin: Kolan lempparipojaksi. Pika vielä vähän hakee rajoja sen suhteen, että mikä Kolalle on ok ja mikä ei, sillä Kola tarjoutuisi leikkimään myös makuuasennossa, mutta se on Pikalle toistaiseksi vielä vähän turhan hurja asetelma. :)

Loistavaa, loistavaa, loistavaa.