perjantai 18. maaliskuuta 2016

HUUDA, HUUDA ILOSTA!

Polven kanssa vietetään edelleen saikkua ohjatuista treeneistä ja kisoista - ja juoksemisesta ylipäätään. Mutta estetreeniä sentään pystyy tekemään. Ja kun seuran A-este on vihdoin taas kunnossa, on käyty tekemässä Pikkarin kanssa A:lle pysähtymistä. Aluksi vaikeaa oli se, että A:n alla oli putki, mutta nyt sekään ei vaikuttaisi tuottavan päänvaivaa.

Tänään nostettiin A-treenissä vähän panoksia. Toin Pikan parin metrin päähän katsomaan, kun Noki treenasi. Pika räyhäsi. Karjui. Huusi. Kirkui. Ei se ehkä ihan kirjaimellisesti ilosta huutanut, mutta huusipa kuitenkin. Pääasia, että halu päästä itse tekemään saatiin ihan tappiin. ;) Sitten Noki hihnan jatkeeksi karjumaan ja Pikkari radalle. En olisi yllättynyt, jos Pika olisi sanonut BOJOINK!!! ja tullut A:sta pysähtymättä läpi, sen verran kuumana sen kierrokset huusivat. Mutta eipä vain bojoinkannutkaan! Pysähtyi ja vapautui vasta luvan kanssa. :) Jesjes.

Lisäksi ollaan tehty muutamien toistojen verran keppien lopussa tehtävää tiukkaa päällejuoksua. Aluksi Pika rynni kerta toisensa perään kepeiltä pois, kun lähdin hyvissä ajoin vaihtamaan puolta keppien loppupäässä. Verkoilla lopulta pakotin sen tekemään oikein ja pääsin palkkaamaan. Tänään tehtiin kuudella vinokepillä ilman verkkoja ja homma toimi heti alusta asti hienosti. Mitä ilmeisimmin verkkotreeni ja lyhyet kepit yhdessä auttoivat, sillä Pika ei tehnyt yhtään virhettä. Täytyy ruveta säännöllisesti haastamaan sitä kepeillä, sillä varmuutta kaivataan paljon lisää.

Noki teki muutamat juoksuA:t, muutamat pysäytyspuomit sivuirtoamisen kera ja itsenäistä keinua. Noki-rontti tietää varsin hyvin, että treeneissä pitää tehdä hienosti, joten se teki hienosti. ;)

Kolan kanssa olen harjoitellut estehakuisuutta ihan sen takia, että sitten joskus seuraavan koiran kanssa osaisin alusta alkaen löytää estehakuisuuden ja ohjattavuuden balanssia. Kolahan on opetettu olemaan aivan liian paljon kädessä kiinni ja sen tapa on tulla iholle ja huutaa silmät päässä pyörien, jos ei ole tietoa, mihin pitäisi mennä. Pappa-agilityksi sopii erinomaisesti se, että lopetin täydellisesti Kolan auttamisen ja ohjaamisen. Seisoin keskellä kenttää niin, että ympärillä oli noin 5-7m etäisyyksillä eri esteitä. Aluksi Kolan piti vain tarjota mille tahansa esteelle irtoamista. Oli suorastaan hämmästyttävän helppoa saada Kola tajuamaan, mitä siltä halusin. (Miksi oi miksi en opettanut tätä silloin, kun Kolan kanssa vielä kisattiin..?) Kola on tottunut naksutineläin, joten kun kieltäydyin täysin reagoimasta mitenkään sen karjumisiin ja päin hyppimisiin ja vain seisoin naksutin kädessä odottamassa hiljaa ja passiivisena, se lopulta alkoi tarjota tekemistä. Ja todella nopeasti se keksi tarjota esteille menoa. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kun asetun kentällä seisomaan hiljaa paikallani ja annan Kolalle luvan tehdä ("Mene vaan"), niin se lähtee sille esteelle, joka on rintamasuunnassani. Karsin siis vähitellen pois sen, että Kola saisi valita esteen vapaasti, vaan rajasin oikeaksi irtoamissuunnaksi vain sen, mihin kroppani osoittaa.

Tänään pyöritin Kolaa hypyllä ja U-putkella ja Kola toimi kuin junan vessa. Seisoin käytännössä paikallani hypyn ja putken välissä ja pelkästään rintamasuuntaa kääntämällä Kola irtoili hypylle ja putkeen. Lisäksi olen saanut sen kääntymään hypyn jälkeen, kun pidän rintaman niin kauan hypylle, että se lukitsee esteen, ja käännän rintaman heti sen jälkeen kertomaan käännöksestä. Kola ei enää leiskauta kohti ääretöntä, vaan se lukituksesta huolimatta reagoi myös käännösvihjeeseen. :)

Kyllä vanha (? ei Kola 9v. toki niiiiin vanha ole) koirakin näköjään oppii uusia temppuja.

Ei kommentteja: