lauantai 12. helmikuuta 2011

Kola

Kola on erikoinen otus. Onhan se tullut todettua moneen kertaan. Ei todellakaan mikään jokapojan unelmakoira, joka toimisi kuin ihmisen mieli. Ei sinne päinkään.

Mutta jotain vetoavaa siinä on. Jotain sellaista, mitä en osaa kuvailla. Se on itsessään harrastus. Harrastan Kolaa. Noki on koira ja sen kanssa voi harrastaa juttuja. Nokia itseään sen sijaan ei oikein voi harrastaa. Kolan harrastaminen on kuin mielenkiintoisen mutta vaikeaselkoisen kirjan lukemista. Nokin harrastaminen olisi saman Aku Ankan lukemista alusta loppuun ja lopusta alkuun. Kaikella rakkaudella Nokia kohtaan, siis. (Enkä todellakaan haluaisi kahta vaikeaselkoista mutta mielenkiintoista harrastusta käsiini. Yhdessä on tarpeeksi.)

Tänään pääsin taas ihailemaan sitä, miten kaikista vastoinkäymisistä ja haasteista huolimatta olen onnistunut tekemään ainakin jotain oikein. Käytiin Anun ja Tara-vauvelin kanssa Jakomäen hiekkakuopilla ulkoilemassa. Sää oli mitä mahtavin ja paikalla oli ymmärrettävästi useita muitakin ulkoilijoita meidän lisäksemme. Pari vuotta sitten lenkkeily tuollaisessa ympäristössä ei olisi sujunut niin kuin se tänään sujui.

Heti lenkin alussa vastaan tallusteli kaksi ihmistä kahden (ehkä) maremma-koiran kanssa. Siis sellaisia iiisoja valkoisia pitkäkarvaisia kavereita. Kola huomasi tulijat, mutta pystyi kääntämään heille selkänsä ja palaamaan luokseni. Minun ei tarvinnut karjua. Ei hyppiä tasajalkaa tai polkea edes maata. Se on suuri saavutus.

Myöhemmin lähistöllä kuljeskeli muutenkin ihmisiä ja Kola jätti ihmiset huomiotta. Se ei kai edes suunnitellut karjumista tai muuta pullistelua. (Tai jos suunnittelikin, niin teki sen täysin eleettömästi ja hiljaa itsekseen. ;)

Myös Kolan suhtautuminen Taraan oli suorastaan täydellistä. :) Tara kävi Anun kertoman mukaan kerran rouskauttamassa Kolaa korvasta, mihin Kola tokaisi äärimmäisen hiljaisen "mur, älä viitti" -lausahduksen. Muuten se toimi Taran kanssa äänettömästi ja katseella ilmaisi, jos oli jotain ilmaistavaa. Tosin aika vähän oli mitään ilmaistavaa, koska Tara on siinä iässä, että se oli kummallekin meidän pojalle käytännössä näkymätön. :D

Kola on ainakin jollain tasolla siis oppinut luottamaan siihen, että minä voin tehdä valintoja sen suhteen, mihin tarvitsee reagoida ja mihin ei. Lisäksi Kola on oppinut "taakse!" -käskyn niin hyvin, että vilkkaampiliikenteisemmissä metsissä pystyn tarvittaessa käskyttämään Kolan selkäni taakse ja se kulkee siellä niin pitkään kuin saa luvan tulla ohi. Tämä käsky on osoittautunut kovin käytännölliseksi.

Toki Kolalla on omat omituisuutensa - ja tulee olemaan varmasti hamaan hautaan asti. Mutta olen oppinut tuntemaan ne omituisuudet jo aika hyvin, joten Kolan toiminta on aika yllätyksetöntä ja suoraviivaista. Kuukauden kuluttua Kola täyttää neljä vuotta ja haasteista huolimatta Kola on antanut paljon niiden neljän vuoden aikana, jotka se on elämääni maustanut. Kolan harrastaminen tuskin tulee koskaan päätepisteeseen vaan aina löytyy uusia juttuja, joiden parissa riittää pähkäiltävää ja ihmeteltävää. Ja hyvä niin. :)

Ei kommentteja: