Lehtosen Sanna pisti tänään oikein urakalla liikettä ohjaajan (ja varmaan koirankin) niveliin. Vitsit, että meinasivat viimeisessä jaakotuksessa ja keinulle ohjauksessa jalat pettää alta, kun koutsi oli pistänyt ottamaan radan juoksuosuuden uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja... En vain meinannut saada ohjauksia kohdilleen, joten ruoskan viuhuminen oli ihan paikallaan. :D Ei hengähdystaukoja, vaan tiukkaa lihasrääkkiä.
Rääkistä jäi tosi hyvä mieli - ja siitä myös, että itselle jäi fiilis, että tein alusta asti kunnolla. Keskityin alusta asti ja yritin parhaani. :)
"Mee vetää hetkeks henkeä ja sit tuut Kolan kanssa."
Voi kuolema, ajattelin.
Jostain ihmeen syystä Kolan kanssa jalat eivät enää painaneet läheskään niin paljon kuin Nokin viimeisillä esteillä. Kunto lienee kasvanut, kun pystyn palautumaan kymmenessä minuutissa uuteen koitokseen. :) Kola oli "hyvillä" kierroksilla. Se tuli hypyiltä mitään varomatta suoraan minua päin. Teki lentokeinun. Karjui. Ei TODELLAKAAN taipunut persjätön kääntävään voimaan eikä koonnut itseään pienintäkään murusta ennen hyppyä, jonka jälkeen oli tarkoitus muuttaa hitusen verran juoksulinjaa. Kola oli kuin flipperin kuula. Nauratti niin minua kuin Sannaakin.
Olen oppinut kunnioittamaan (lue: pelkäämään) Kolan vauhtia sen verran, että harkitsen kerran jos toisenkin, uskallanko tehdä esim persjättöjä putkien jälkeen. Lisäksi päällejuoksuissa pitää olla enemmän kuin lievästi itsemurhahenkinen. Hyppyjen välissäkään en tänään sitten lopulta enää vain uskaltanut tehdä persjättöä, koska jo ennalta näin, että Kola tulee aivan talla pohjassa ja sata lasissa juuri sitä linjaa, missä minun pitäisi olla vaihtamassa ohjauspuolta sen kuonon edessä. Olisin saanut Kolan joko jalkoihini tai ilmalennon aikana suoraan selkääni/kylkeeni. Ja koska Kola painaa 20 kiloa eikä se tänään(kään) näyttänyt jarruttavan yhtään, vaikka törmättiin kerran tai pari (kun ehdin väistämään hieman huononlaisesti ennen kuin uskoin, että se tosiaan tulee päälle), niin itsesuojeluvaistoni käskee varomaan. En halua rikkoa Kolaa saati itseäni juoksemalla tahallaan sen eteen.
Voihan Kola. Jälleen kerran. :D
Nokin kanssa monet hommat sujuvat kuin itsestään. Se lukee minua ja suunnan- ja rytminvaihtojani ihan hirmuisen hyvin. Sitä osaa tämän illan jälkeen arvostaa taas ihan uudella tavalla. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti