Mentiin poikien kanssa MiikaMaiMiskalaan kylään. Ajatuksena oli ottaa vähän erilainen valokuva koirista. Nähtäväksi jää, miltä lopputulos näyttääkään - toivottavasti Miika saa fiksailtua kuvan pian valmiiksi. (Melkoiset studiosysteemit Miikalla tätä nykyä: on salamaa, jalustaa, varjoa, pehmojotainjuttuja, iPad-kauko-ohjattu kuvaussysteemi, jne jne jne...)
Pojat suostuivat istumaan kuvattavana suhteellisen vaivattomasti, kunhan tunki juustoa vähän väliä nassuun. Sen suhteen olivat siis kaikki jokseenkin samanoloisia. Mutta siinä vaiheessa, kun kuvaus oli ohi, Mai saapunut koulusta ja koirat saivat hortoilla vapaasti asunnossa, erot nousivat pintaan.
Kola stressasi. Sitä ärsytti ja ahdisti, koska on vain vähän tilaa väistää tai tulla väistetyksi. On liikaa ihmisiä, liikaa koiria, liikaa liikettä, liikaa ääntä. Kola ärvähti Nokille ja Noki otti ruman sanan kiltisti vastaan, koska se on apulaisseriffin tehtävä.
Nokia jännitti, koska Kola stressasi. Sitten, kun Kola rajattiin keittiöön ja kolme muuta koiraa olohuoneeseen, Noki vähän rentoutui. Mutta vain vähän. Se olisi halunnut leikkiä Miskan kanssa, mutta Miska ei tajunnut YHTÄÄN, miksi Noki kellahtaa sen edessä selälleen. Noki makasi passiivisesti selällään ja lopulta jännittyi, kun ei tapahtunutkaan sitä mitä piti. Ja kaiken muun tyhmän lisäksi Noki meinasi jäätyä, koska ilman turkkia on toooo-ooo-osi kylmä. (Turkki lähti eilen, koska alkoi olla ihan tumppuuntuva ja takkuinen.)
Ja Pika.. Pika nosti jalkaa olohuoneen pöytää vasten. Pika maisteli vyötä. Pika kiipesi sohvalle, johon koirilla ei ole asiaa. Pika vispasi aivan villisti häntäänsä Miskalle ja haukkui. Pika töpsytteli ja tepsutteli sinne ja tänne. Pika olisi halunnut maistaa pullaa. Pika meinasi maistaa sohvalla ollutta vaatetta. Pika heilui pehmojalkapallo suussa ja yritti pakottaa Nokin leikkimään. Lopulta Pika sai tahtonsa läpi, kun Miika ryhtyi riehumaan Pikan kanssa. Pika suorastaan puhkui, sillä sen pää meinasi räjähtää innostuksesta. Se vispasi häntäänsä, tunki itseään Miikan alle. Yritti tarttua hampailla käsistä. Haukkui. Vispasi lisää häntäänsä ja kiemurteli kuin sekopää Miikan ympärillä. Välillä Pika kävi vispaamassa villisti myös Maille ja palasi sitten painimaan Miikan kanssa. Miika pyöritti Miskaa ja Pikaa kuin pesukoneen linkousohjelmassa. Ja molemmat koirat nauttivat hillittömästä sekoilusta täysin rinnoin.
Pika on kyllä jollain tavalla erittäin epäperro. Se kyllä hälyyttää hyvin perromaisesti esimerkiksi lenkeillä. Mutta kaikilla muilla tavoilla se on jotenkin aivan erilainen kuin useimmat tapaamani perrot. Se rakastaa ihmisiä. Se rakastaa ihmisten kosketusta. Se rakastaa koiria. Se ei arastele toimia itsenäisesti (paitsi nykyään sentään jättää menemättä ihan iholle asti, jos lenkillä kohdataan yllättäen vieras koira - onneksi). Se lähtisi ihan yhtä mielellään Miikan kanssa lenkiltä kotiin kuin minun kanssani. Pika säheltää ja sählää ja haluaa leikkiä ja riehua niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa eikä tajua urosjutuista edelleenkään tuon taivaallista. (Paitsi sohvatyynyjen kanssa. ;) )
Varmaanhan Pikakin jossain vaiheessa rauhoittuu ja aikuistuu. Mutta tuskinpa tuo luonne tuosta missään vaiheessa muuttuu Kolaa tai Nokia muistuttavaksi. Noki ei ole koskaan eläessään ollut vieraista kiinnostunut, vaan suhtautunut muihin kuin minuun hyvin välinpitämättömästi. Minä olen sen maailma. Minä olen myös Kolan maailma, tosin Kola suhtautuu hyvin rakastavasti myös niihin ihmisiin, jotka kuuluvat sen ydinlaumaan. Nokin ydinlauma olen minä. Pikan ydinlauma on koko maailma. Se on kiinnostunut kaikesta, haluaa nähdä, haistaa, maistaa, leikkiä ja tehdä. Eikä siihen kaikkeen mitenkään välttämättömyytenä tarvita minua. Siihen tarvitaan Pika - ja maailma.
Toivottavasti huomenissa saisin nähtäväkseni, mitä kuvaussessiossa saatiin aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti