kolan aivoituksia

Kunpa pääsisi joskus sukeltamaan Kolan aivoituksiin. Luin Lemmikkipalstat.nettiä (,koska siellä puhutaan _pelkkää asiaa_) ja siellä Päivän Peilin puolella pohdittiin, osaako koira ajatella. Itse en usko, että koira pystyisi ajattelemaan kovin pitkälle eteenpäin tai taaksepäin, vaan se elää pitkälti tässä hetkessä. Mutta aika mahdotonta on uskoa myöskään sitä, etteikö koira muka jotain ajattelisi. Eihän pelkkien viettien ja vaistojen varassa toimiva toimisi niin kuin koirat joskus toimivat.

Toki on ymmärrettävää, jos koira lähtee vaikkapa jäniksen perään. Se toteuttaa siinä viettejään. Tai jos se harrastaa humppailua vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Hormonit ja sukupuolivietti vievät ja koira sen kun vikisee. Tai vahtiminen ja siihen liittyvät reaktiot ja toiminnot. Ymmärrettävää.

Mutta mikä halvatun vietti tai hormoni silloin vie, kun Kola istuu vartin keskiyöllä parvekkeella ja tuijottaa typötyhjää katua? Vartin. Ei ääniä. Ei liikettä. Ei niin mitään.

Sen vielä ymmärrän, että Kola tassutteli parvekkeelle (lasitettu iso parvekkeeni, joko kerroin että rakastan sitä!), kun avasin oven tuulettaakseni hieman. Kola meni tuoksujen mukana. Senkin ymmärrän, että istui siihen parvekkeen lasi-ikkunan eteen katsomaan kadulle. Mutta sen jälkeen ei mene kaaliin, että kyse olisi pelkästä vietistä tai vaistosta.

Lasittunut katse. Korvat rentoina pääkallon myötäisesti. Häntä pysähtyneenä. Kaiken kaikkiaan koko koira näytti pysähtyneeltä. Ei se ainakaan vahtinut, sillä sen vietin käyntiin hyrähtämisen tunnistan kyllä. Kola ei myöskään kurkistellut parvekkeen luukusta sinne tänne vaan tuijotti vain eteensä.

Kola näytti... mietiskelevältä. Pohdiskelevalta. Tai synkältä. Ehkä se oli vain sellainen synkkävaiston varassa toteutettu synkistelyhetki. "Saatana tätäkään katua kukaan koskaan kulje. Perkele."

En tiedä.

Noki, pieni kiusanhenki

Kuviin tallentui mainiosti tämänhetkinen painintatilanne. Noki jyllää ja Kola möllöttää. Oikeasti Kola kyllä innostuu painimaan Nokin kanssa, mutta se ei oikein pärjää. :O Noki saa Kolan kerta toisensa jälkeen tuupattua turvalleen lumeen. Niinpä Kola on ottanut taktiikakseen metodin "jos-sitä-ei-näe-se-ei-ole-olemassa".

Noki yritti aikansa kuluksi myös kaivautua Kiinaan. Melkein onnistuikin.

Iippasen painiseurasta, päivää

Noki Iippa Iippanen on alkanut pitää painiseuraa. Ikävä kyllä painiseuraan ei ole liittynyt vielä yhtäkään jäsentä Iippasen lisäksi, joten painituokioissa on käytettävä mielikuvitusta. Niinpä Noki näyttää hieman kajahtaneelta, kun se vänkyröi yksinään hankien ja nietosten keskellä. Välillä hihnalenkkeily on varsinaista tahtojen taistoa, kun herra Iippa painiskelee itsensä kanssa selällään keskellä tietä ja samalla minun ja Kolan lenkki etenisi, jos se vain olisi mahdollista. Ajoittain kiskon painiskelevaa Iippasta hihnan päässä ja painiottelu jatkuu hihnan kiristymisestä huolimatta.

Onneksi itsetuntoni on sen verran kovaa luokkaa, ettei edes nolota kiskoa selällään maassa ilmaa potkivaa ja naamansa jo aikapäivää sitten lumeen hinkkaamalla jääpalleroksi vuoraamaa sekopäätä perässäni.

kola treenaa jälleen

Tänään Kolan kanssa sujui pitkästä aikaa kuin vanhoina hyvinä päivinä. ;) Tehtiin radanpätkää, jolla Anna käski heittää koiran edessä olevalle hypylle kuin keilapallon, jolloin ohjaaja itse pystyy jäämään seuraavan hypyn luokse ohjaamaan rataa eteenpäin. Kolalle nyt irtoamisessa ei ole _pienintäkään_ pulmaa. Se menee kyllä pitkällekin, jos vaan tietää, mihin pitäisi mennä.

Se meni oikein mainiosti. Suorastaan loistavasti! :) Kola irtosi, teki tarkasti ja juuri niin kuin pitikin. Ja nopeasti. Täysillä. :)

Harjoiteltiin myös keppejä. Kola irtoaa myös kepeille erittäin hienosti, löytää ensimmäisen välin ja tekee kepit tarkasti. Anna sanoi, että Kola saisi tehdä kepit hieman pää matalampana, mutta siihen ei ainakaan vielä puututtu. Ja mulle riittää oikein hyvin se, että kepit sujuvat kaukaakin lähetettynä - jos nyt on pää vähän pystyssä, niin ei haittaa. ;) Minun ei siis tarvitse olla keppien vieressä näyttämässä aloituskohtaa, vaan Kola osaa kyllä hakea kepit itsekin. Täytyy vähitellen lisätä vielä etäisyyttä ja tehdä erilaisia kulmia säännöllisesti, että keppeihin tulee vielä lisää varmuutta.

Anna-koutsi kehaisi, ettei kaikki ykkösluokassa kisaavatkaan tee keppejä yhtä näppärästi kuin Kola! Jei. :)

Tulevaisuuden haasteena on renkaan suorittaminen. Se ei ole koskaan alkanut sujua kovinkaan luotettavasti. Sitä siis treenataan ainakin ensi kesänä, jos ei sitä ennen ehditä.

agilityllä kuntouttava vaikutus?

..tai ainakin toivon niin.

Suuntavaistoni on siis olematon. Sen olen kai kertonut useampaan otteeseen. En neljän ja puolen opiskeluvuoteni aikana oppinut suunnistamaan Savonlinnan pikkuruisella kampuksella, joka sijaitsee kolmikerroksisessa rakennuksessa, jossa ei oikeastaan ole mitään sivukäytäviä, vaan kolme suhteellisen suoraa käytävää kolmessa kerroksessa päällekkäin. Oli aina yllätys, mistä päästä käytävää tulen alempaan kerrokseen, joten suorien reittien valitseminen oli mahdotonta. Putkahdin aina ihan arpomalla johonkin päähän alempaa kerrosta. Mystistä.

Samaa tapahtuu ihan toistuvasti, varmaankin viikottain. En kerta kaikkiaan hahmota, mistä esim. löydän kauppakeskuksesta ulos tai ihan pelkästä ruokakaupasta kassoille. Toki opin hitaasti jotkut tutut kaupat ja selviän lopulta kotiin tai autolle, mutta se vaatii tiettyä tietoista ajattelua ja pohtimista. Ajoittain varmasti näytän siltä, että oikeasti tietäisin, mistä kulkee se suorin reitti. Todellisuudessa pyrin palaamaan kulkemiani jälkiä takaisin, koska sen reitin yleensä pystyn muistamaan. Talvella metsässä ulkoilu on tästä syystä mukavaa. Voin kulkea ihan helposti pitkiäkin lenkkejä, koska löydän yleensä polkuja pitkin takaisin, jos satun eksymään pahemman kerran. Muistan helposti paluureittini, kunhan vain etenen. En siis pysty palauttamaan mieleeni koko paluureittiä, mutta sitä mukaa, kun etenen, pystyn muistamaan, mistä olen tullut.

Ehkä tästä syystä olen ainakin kertaalleen nähnyt painajaista agilitykisoista. Elän toivossa, ettei uneni käytännössä koskaan oikeasti toteudu, vaan agility kuntouttaa minua ainakin edes siellä agilityradalla hahmottamaan itseni avaruudellisesti tilassa ja ehkä jopa pystyn jossain vaiheessa painamaan mieleeni erinäisiä pidempiä reittejä (=ratoja) agilitykentällä. Painajaiseni oli siis pääpiirteittäin sellainen, että olin jostain syystä ilmoittautunut agilitykisoihin ja tarkoitus oli oppia rata tietenkin siinä rataan tutustuttaessa. En pystynyt siihen. En millään. Kertasin ja kertasin rataa päässäni, menin sen uudelleen ja uudelleen läpi. Mutta en vain saanut painettua sitä mieleeni. Lopulta minun ja Kolan vuoro tuli. Ja *pim*. Koko rata oli kadonnut muististani. Jätin Kolan ensimmäisen esteen taakse ja pystyin suorittamaan kolme ensimmäistä hyppyä. Sen jälkeen olin aivan hädissäni ja totaalisen unohduksen vallassa. Aamullakin vielä ahdisti se uni.

Tänään pääsin taas tunnustelemaan oikein pohjamutia myöten, millaista on seikkailla tässä maailmankaikkeudessa täysin vailla suuntavaistoa. Onneksi minulla on navigaattori autossa, joten voin aina siirtää vastuun sille. Ja tänään päätin noudattaa navin ohjeita kirjaimellisesti. Lähdin ajamaan Alppilasta kohti kotia. Jossain kohtaa saavuin tielle, jossa oli satasen rajoitus. Ajelin sitä tyytyväisenä ja jopa tiesin, että osaisin tästä löytää ihan omin voiminkin (tosin hyvin mutkikasta) reittiä kotiin. Päätin siis kuitenkin seurata navin ohjeita. Yhtäkkiä putkahdin mitä ilmeisimmin madonreikää tai jotain muuta täysin käsittämätöntä reittiä sitä tietä pitkin paikkaan, jonka tiedän paremmin kuin hyvin. Olin Lahti-Helsinki -motarilla! :O Siis mitä hittoa. Olen ajanut tuota tietä aiemmin vaikka miten monta kertaa, mutta en koskaan ole tajunnut, että se tie, jota ajelen Helsingin keskustan lähistöllä, on Lahti-Helsinki -motari!

No. Jälleen totesin itsekseni myhäillen, että tästä mä osaan kotiin - ja mitä todennäköisimmin sitä navinkin ohjaamaa suorinta reittiä! Mutta enpä olisi arvannut, mihin navi minut sitten opastaa. Käännyin motarilta kohti Jakomäkeä. Ensimmäinen liittymä oikealle johtaa Jakomäen hiekkakuopille, joilla usein uitetaan kesäisin koiraa ja talvella käydään muuten vaan ulkoilemassa. Niinpä ajattelin taas, että "no nyt mä ainakin tiedän, mitä kautta navi mut ajattaa!" En ollut uskoa silmiäni, kun navi käskikin kääntyä 180 astetta eri suuntaan kuin mihin olisin itse kääntynyt (eli pois päin hiekkakuopilta). Tottelin navia ja käännyin mielestäni pois päin kotoa. Navi näytti, että kotiin on matkaa kolmisen kilometriä. Ajattelin, että olen syöttänyt naviin jonkun väärän osoitteen, mutta kun ei ollut kiire mihinkään, seurasin edelleen ohjeita. Ajoin mielestäni n. 2,5 kilometriä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin pitäisi mennä. Jättimäisen epäuskon varassa katselin navin matkamittaria. Perille on enää 500 metriä. Mihinkähän halvattuun navi minua oikein opastaa...?

Ja siinä samassa leveys-korkeus-syvyys -avaruus vääristyi jälleen ja sukelsin todennäköisesti madonreikään. (Oikeasti epäilen, ettei maapallon pinta todellakaan ole pallon muotoinen, vaan sellaisen matemaattisen funktion kolmiulotteinen kuvaaja, joka vääntyilee ja venyy erilaisiin asentoihin ja siksi putkahtelen vähän mistä sattuu tuttuihin paikkoihin. Tiedättekö? Sellainen xyz -akselilla oleva verkkomainen pinta, jota voi taivuttaa ihan kuin paperia.)

Yhtäkkiä putkahdin Länsimäen tielle lähes suoraan kotiristeyden kohdalle! Enpä olisi voinut enempää hämmästyä. Olin siis lähtenyt Jakomäessä täydellisen vastakkaiseen suuntaan kuin missä koti on ja siitä huolimatta putkahdin kotiristeykseen kolmen kilometrin matkan jälkeen! Täysin käsittämätöntä.

Oikeastaan tuntuu hieman hyvän seikkailun pilaamiselta, mutta aion silti kurkistaa kartasta, miten seikkailuni voi olla mahdollinen. En hahmota sitä tällä hetkellä alkuunkaan. En voi ymmärtää.

Tälläiset seikkailut ovat niin hämmentäviä ja jännittäviä, että suoraan sanottuna en ole ihan varma, haluaisinko koskaan edes saada navigaattorin lisäksi sen toimivampaa suuntavaistoa.

--------------

Hetkistä myöhemmin:

Tylsää. Selvitin, miksi maapallon pinta tuntuu vääristyvän tuon reitin varrella. En kerta kaikkiaan pysty hahmottamaan tuota U-liittymää, joka vie Porvoonväylältä Somerikkotielle. Oma kokemukseni on, että liittymä on suhteellisen suora (, vaikka tie kiemurtaakin kovasti), joten siksi aivoni sanovat, että liittymän jälkeen pitäisi kääntyä Somerikkotietä oikealle, jotta valitsisin lyhyimmän reitin. Pyh. Tylsä todellisuus.

uusivuosi

Suuntasin uudenvuoden viettoon vuokramökille, johon karvaturvat eivät olleet tervetulleita. Niinpä ukkelit jäivät Lahteen vanhemmilleni. Oletus oli, etteivät pojat paljon pommeista perusta, mutta varmuuden vuoksi toive oli, etteivät koirat ulkoile ilman hihnan suojaa räjähtelyjen aikaan.

Vuoden vaihtuessa tulikin sitten mökille Lahdesta viesti, että pojat nukkuvat rauhallisesti. Kola oli sentään höristellyt jossain vaiheessa korviaan ja kiinnittänyt edes jotain huomiota epätavallisiin ääniin. Iikku ei ollut välittänyt äänistä tuon taivaallista vaan oli elänyt elämäänsä onnellisuuskuplassaan.

Voin siis jälleen kerran huokaista helpotuksesta: ei paukkuarkuutta tänäkään vuonna.

ulkoiluvideoita

Täyttömäellä pari päivää sitten tuuli aivan hillittömästi ja lunta tuprutti joka suunnasta. Pojat yrittivät ilmeisesti narrata pakkasukkoa, että "ei täällä kylmä oo, kato vaikka kun kieriskelen lumessa!"

Kola, Noki, Remu ja Ronja pitävät hauskaa Ojangossa. Kola jaksoi vängätä Remua leikkimään varmaan ainakin vartin, mutta Remu ei lämminnyt. Kolalla on varmaan kaikesta huutamisesta nyt ääni käheänä. :D Noki ja Ronja-mummi pitivät hauskaa ja irstas Remu-setäkin olisi halunnut pitää Iikkusen kanssa hauskaa. Noki hermostui jossain vaiheessa Remun irstailuun ja ärähti sen verran, että seurueen ainoa munakas herra (eli Remu) päätti, että on järkevää väistää ärjyvää Iikkusta. ;) :D