agilityllä kuntouttava vaikutus?

..tai ainakin toivon niin.

Suuntavaistoni on siis olematon. Sen olen kai kertonut useampaan otteeseen. En neljän ja puolen opiskeluvuoteni aikana oppinut suunnistamaan Savonlinnan pikkuruisella kampuksella, joka sijaitsee kolmikerroksisessa rakennuksessa, jossa ei oikeastaan ole mitään sivukäytäviä, vaan kolme suhteellisen suoraa käytävää kolmessa kerroksessa päällekkäin. Oli aina yllätys, mistä päästä käytävää tulen alempaan kerrokseen, joten suorien reittien valitseminen oli mahdotonta. Putkahdin aina ihan arpomalla johonkin päähän alempaa kerrosta. Mystistä.

Samaa tapahtuu ihan toistuvasti, varmaankin viikottain. En kerta kaikkiaan hahmota, mistä esim. löydän kauppakeskuksesta ulos tai ihan pelkästä ruokakaupasta kassoille. Toki opin hitaasti jotkut tutut kaupat ja selviän lopulta kotiin tai autolle, mutta se vaatii tiettyä tietoista ajattelua ja pohtimista. Ajoittain varmasti näytän siltä, että oikeasti tietäisin, mistä kulkee se suorin reitti. Todellisuudessa pyrin palaamaan kulkemiani jälkiä takaisin, koska sen reitin yleensä pystyn muistamaan. Talvella metsässä ulkoilu on tästä syystä mukavaa. Voin kulkea ihan helposti pitkiäkin lenkkejä, koska löydän yleensä polkuja pitkin takaisin, jos satun eksymään pahemman kerran. Muistan helposti paluureittini, kunhan vain etenen. En siis pysty palauttamaan mieleeni koko paluureittiä, mutta sitä mukaa, kun etenen, pystyn muistamaan, mistä olen tullut.

Ehkä tästä syystä olen ainakin kertaalleen nähnyt painajaista agilitykisoista. Elän toivossa, ettei uneni käytännössä koskaan oikeasti toteudu, vaan agility kuntouttaa minua ainakin edes siellä agilityradalla hahmottamaan itseni avaruudellisesti tilassa ja ehkä jopa pystyn jossain vaiheessa painamaan mieleeni erinäisiä pidempiä reittejä (=ratoja) agilitykentällä. Painajaiseni oli siis pääpiirteittäin sellainen, että olin jostain syystä ilmoittautunut agilitykisoihin ja tarkoitus oli oppia rata tietenkin siinä rataan tutustuttaessa. En pystynyt siihen. En millään. Kertasin ja kertasin rataa päässäni, menin sen uudelleen ja uudelleen läpi. Mutta en vain saanut painettua sitä mieleeni. Lopulta minun ja Kolan vuoro tuli. Ja *pim*. Koko rata oli kadonnut muististani. Jätin Kolan ensimmäisen esteen taakse ja pystyin suorittamaan kolme ensimmäistä hyppyä. Sen jälkeen olin aivan hädissäni ja totaalisen unohduksen vallassa. Aamullakin vielä ahdisti se uni.

Tänään pääsin taas tunnustelemaan oikein pohjamutia myöten, millaista on seikkailla tässä maailmankaikkeudessa täysin vailla suuntavaistoa. Onneksi minulla on navigaattori autossa, joten voin aina siirtää vastuun sille. Ja tänään päätin noudattaa navin ohjeita kirjaimellisesti. Lähdin ajamaan Alppilasta kohti kotia. Jossain kohtaa saavuin tielle, jossa oli satasen rajoitus. Ajelin sitä tyytyväisenä ja jopa tiesin, että osaisin tästä löytää ihan omin voiminkin (tosin hyvin mutkikasta) reittiä kotiin. Päätin siis kuitenkin seurata navin ohjeita. Yhtäkkiä putkahdin mitä ilmeisimmin madonreikää tai jotain muuta täysin käsittämätöntä reittiä sitä tietä pitkin paikkaan, jonka tiedän paremmin kuin hyvin. Olin Lahti-Helsinki -motarilla! :O Siis mitä hittoa. Olen ajanut tuota tietä aiemmin vaikka miten monta kertaa, mutta en koskaan ole tajunnut, että se tie, jota ajelen Helsingin keskustan lähistöllä, on Lahti-Helsinki -motari!

No. Jälleen totesin itsekseni myhäillen, että tästä mä osaan kotiin - ja mitä todennäköisimmin sitä navinkin ohjaamaa suorinta reittiä! Mutta enpä olisi arvannut, mihin navi minut sitten opastaa. Käännyin motarilta kohti Jakomäkeä. Ensimmäinen liittymä oikealle johtaa Jakomäen hiekkakuopille, joilla usein uitetaan kesäisin koiraa ja talvella käydään muuten vaan ulkoilemassa. Niinpä ajattelin taas, että "no nyt mä ainakin tiedän, mitä kautta navi mut ajattaa!" En ollut uskoa silmiäni, kun navi käskikin kääntyä 180 astetta eri suuntaan kuin mihin olisin itse kääntynyt (eli pois päin hiekkakuopilta). Tottelin navia ja käännyin mielestäni pois päin kotoa. Navi näytti, että kotiin on matkaa kolmisen kilometriä. Ajattelin, että olen syöttänyt naviin jonkun väärän osoitteen, mutta kun ei ollut kiire mihinkään, seurasin edelleen ohjeita. Ajoin mielestäni n. 2,5 kilometriä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin pitäisi mennä. Jättimäisen epäuskon varassa katselin navin matkamittaria. Perille on enää 500 metriä. Mihinkähän halvattuun navi minua oikein opastaa...?

Ja siinä samassa leveys-korkeus-syvyys -avaruus vääristyi jälleen ja sukelsin todennäköisesti madonreikään. (Oikeasti epäilen, ettei maapallon pinta todellakaan ole pallon muotoinen, vaan sellaisen matemaattisen funktion kolmiulotteinen kuvaaja, joka vääntyilee ja venyy erilaisiin asentoihin ja siksi putkahtelen vähän mistä sattuu tuttuihin paikkoihin. Tiedättekö? Sellainen xyz -akselilla oleva verkkomainen pinta, jota voi taivuttaa ihan kuin paperia.)

Yhtäkkiä putkahdin Länsimäen tielle lähes suoraan kotiristeyden kohdalle! Enpä olisi voinut enempää hämmästyä. Olin siis lähtenyt Jakomäessä täydellisen vastakkaiseen suuntaan kuin missä koti on ja siitä huolimatta putkahdin kotiristeykseen kolmen kilometrin matkan jälkeen! Täysin käsittämätöntä.

Oikeastaan tuntuu hieman hyvän seikkailun pilaamiselta, mutta aion silti kurkistaa kartasta, miten seikkailuni voi olla mahdollinen. En hahmota sitä tällä hetkellä alkuunkaan. En voi ymmärtää.

Tälläiset seikkailut ovat niin hämmentäviä ja jännittäviä, että suoraan sanottuna en ole ihan varma, haluaisinko koskaan edes saada navigaattorin lisäksi sen toimivampaa suuntavaistoa.

--------------

Hetkistä myöhemmin:

Tylsää. Selvitin, miksi maapallon pinta tuntuu vääristyvän tuon reitin varrella. En kerta kaikkiaan pysty hahmottamaan tuota U-liittymää, joka vie Porvoonväylältä Somerikkotielle. Oma kokemukseni on, että liittymä on suhteellisen suora (, vaikka tie kiemurtaakin kovasti), joten siksi aivoni sanovat, että liittymän jälkeen pitäisi kääntyä Somerikkotietä oikealle, jotta valitsisin lyhyimmän reitin. Pyh. Tylsä todellisuus.