..eli tarina siitä, miten pienellä saa tuntumaa siihen, miltä jonkun muun elämän eläminen tuntuisi.
Koirat ovat poissa. Olen yllättävän helposti mukautunut asiaan. En kuulostele ääniä tai säpsähdä ihmettelemään, missä koirat ovat. En etsi aamulla katseellani Iippasta, jonka tapana on normaalisti tulla makuuhuoneeseen aamumoikkauksille. En ole ehtinyt kaivata lenkkeilyä, sillä kiirettä pitää. Olen kuorinut kilomäärin perunoita. Pilkkonut paprikaa. Käynyt kaupassa ostamassa sitä sun tätä ja paljon muuta. Pitäisi paistaa kanaa. En ole ehtinyt istua alas ihmettelemään tätä kaikkea vielä ollenkaan. Tätä kaaosta.
Noki pärjää Sannan ja Raimon luona kuulemma oikein mainiosti. Seisoi pöydällä huutamassa Raimolle, kun penkille ei mahtunut. (kääk..) Kola pärjää.
Täällä kotona on ensinnäkin hiljaista. Kaksi hengitysääntä puuttuu. Lisäksi täällä on ällöttävä sekasotku. Muovipusseja lattialla. Parvekkeella on roskis ja kaikki tiskikaappien kamat pitkin lattiaa. Keittiössä on kaikkea sikinsokin sekaisin. Ei tee mieli siivota. Ei tee mieli siivota, koska tiedän, että keittiö tullaan varmaankin räjäyttämään atomeiksi. Ei tee mieli siivota, koska oletettavasti tänne marssii joku vieras työkalupakkinsa kanssa ja aiheuttaa vielä hirveämmän kaaoksen. Ei tunnu siltä, että tämä olisi minun elämäni.
Tämä on jonkun sellaisen elämä, jolla ei ole koiria.
Tämä on jonkun sellaisen elämä, jonka kotona on vesivahinko.
Minun elämäni ei pidä sisällään kumpaakaan noista.
... Taidan olla jotenkin riippuvainen koiristani ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti