pellehermanni

Kyllä Pikalle on naurettu. Sitä on pilkattu ystävällisen rakastavasti. Ja naurettu lisää. Ihmetelty ja naurettu.

Se ei vain saanut koppeja lentävistä leluista. Eikä siinä tietysti ole mitään niin kauhean ihmeellistä. Ei Nokikaan saa koppeja läheskään aina - ei välttämättä edes suurimmassa osassa tapauksia. (Kola saa kopin oikeastaan aina.) Mutta Noki sentään yrittää. Pika ei yrittänyt.

Tai saattoihan Pika yrittääkin. Mistä sen tietää. Mutta mitään ihmissilmälle näkyvää reaktiota heitetty lelu ei saanut aikaan. Pallolla pystyi helposti heittämään Pikaa päähän eikä Pikan silmäkään rävähtänyt. Kops. Pika poimi lelun sitten, kun oli huomannut, mihin se pysähtyi. Pika tuijotti eteensä sen näköisenä, ettei se ihan oikeasti edes nähnyt lentävää lelua. Pika siis kyllä tuijotti intensiivisesti lelua kädessä ja olisi ihan tosi kovasti halunnut sen lelun. Kyse ei siis ollut siitä, etteikö lelu olisi kiinnostanut. Kiinnosti se. Mutta silti. Kops.

Muistan, että Lahdessa äitin kanssa on Pikan kopsista naurettu ja ihmetelty joskus jo aikapäivää sitten. Ja aika monta aikapäivää sitten ryhdyin sen suuremmin suunnittelematta opettamaan Pikaa kuin koulun oppilaita. Pienimmästäkin (ansaitusta - tämä on tärkeää) onnistumisesta ihan hurjat kehut. Ensin vain simuloin kädellä lelun lentokaarta. Pika avasi suunsa (kun kaaren teki tarpeeksi hitaasti) ja sitten kohdistin tarkasti valikoidun suuhun sopivan kokoisen ja mahdollisimman pitkän ja hallitusti lentävän lelun liikkeen Pikan suuhun. Ihan hirmuiset bileet. Kehuja. Hihkumista. Pepun taputteluja. Tuuppimista. Riehuttamista. Vähitellen Pika oppi avaamaan suunsa nopeammin ja vähän aktiivisemmin kohdentamaan tarttumaotetta "lentävään" leluun. Sitten aloin heittää lelua tosi läheltä ja mahdollisimman hitaasti kohti Pikan suuta. Ja hittovie, että me bailattiin, kun Pika sai kopin. (Oltiin takuuvarmasti kumpikin ihan yhtä onnesta soikeina ja kehut olivat vilpittömiä ja ansaittuja.)

Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että Pika oikeasti saa kopin. Ei se edelleenkään pysty samaan mihin Kola pystyy. Ei se osaa tosta noin vaan napata koppia. Mutta enää sen ei tarvitse ihan aina istua, keskittyä, valmistautua ja napata täsmällisellä kauniilla kaarella heitettyä pitkänmallista kevyttä suuhun helposti osuvaa lelua. Se pystyy ottamaan kopin pallosta! Pallon koppaaminen on huomattavasti hankalampaa kuin lötkön kevyen melkein väkisin suuhun osuvan lelun koppaaminen.

Ja edelleen me molemmat ollaan kopeistä yhtä hämmästyneen iloisia. :D

Pika ei ole ikinä saanut kopista namipalkkaa, pelkkää sosiaalista palkkaa. Ja siitä huolimatta - tai juuri sen takia - edelleen hieman kömpelösti ja epävarmasti tapahtuva suurta keskittymistä vaativa puuha on Pikasta aivan sairaan kivaa. Se palauttaa pallon käteen ja asettuu jännittyneenä, pupillit laajoina ja valmistautumisesta värähdellen odottamaan uutta heittoa. Pika on ilmeisen varma, että se on tässä tempussa (ehkä jopa maailman) paras. Aluksi sain sen narrattua luulemaan, että se osaa. Ja nyt se ihan oikeasti osaa. Hah! Kieroa. (Ja toimii myös lasten kanssa monissa jutuissa.)