keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Rakas päiväkirja,

Tämä päivä ei mennyt aivan putkeen. Elän toivossa, että päivä on iltaa kohden nousujohteinen - ja siltä se ainakin on tässä päivän mittaan vaikuttanut. Aamu nimittäin alkoi suoraan pohjalta. Syvemmälle ei juurikaan olisi voinut päästä.

(Luvassa ihmismaailman avautumista, jolla ei ole tekemistä Kolan tai Nokin kanssa oikeastaan millään tavalla.)

Pojat kävivät aamupissalla ihan normaalisti. Oli tosi kylmä ja ajattelin, että onpa ihanaa istahtaa kohta pari tuntia lämpiämässä olleeseen autoon. Vein pojat sisälle ja joku aavistus kutitti takaraivoa. Aavistus alkoi toteuttaa itseään, kun saavuin auton luo. Perhanan lämmittimen ajastin oli jäänyt väärään asentoon ja auto oli aivan umpijäässä.

Mukavuudenhaluisena ihmisenä avasin apukuskin oven, jotta minun ei tarvitse kurotella apukuskin jaloissa makaavaa ikkunankihnutinta. Räpelsin avainta apukuskin puolelta lukkopesään, että saisin lämmityksen huutamaan täysillä ja penkinlämmittimet kolmoselle. Siinä räpeltäessäni auto päästi hassun kliks-äänen ihan kuin se olisi mennyt lukkoon. Painoin avaimen elektronista lukonavaussysteemiä, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä ajatukset siirtyivät jo umpijäisiin ikkunoihin, laitoin auton oven kiinni ja aloin k*rpiintyneenä raaputtaa ikkunoita puhtaaksi. Lopulta ajattelin, että nyt saa riittää ja vetäisin kuskin ovesta. Ei aukea. Jäässä, perhana. Tämähän tästä vielä puuttui. Ketutti. Kävelin apukuskin puolelle. Pakko ryömiä sieltä sisään - sen oven kun olin äsken saanut revittyä kevyestä jäätymistilasta huolimatta auki. Ja sitten alkoi tapahtumaketju, joka vei pari seuraavaa tuntia.

Ei aukea. Apukuskin ovi on jäätynyt 5 minuutissa kiinni. Näin sanoivat aivoni - sen kymmenen sekuntia. Sitten tajusin. Ovet olivat lukossa. Auto kävi. Puhaltimet huusivat auton sisällä. Apukuskin penkillä nökötti nätisti laukkuni, jossa oli puhelin, kotiavaimet, rahapussi ja työavaimet. COOL! Luettelin ne kirosanat, jotka parhaiten istuivat tunnelmaan. Kävelin auton ympäri ja pohdin ihan aikuisten oikeasti, että autossa on pakko olla jossain joku nappi, joka kumoaa tämän tilanteen. Mutta sitten kyllä aika nopeasti tajusin, ettei sellaista nappia ole eikä tule. Siinä siis seisoin pakkasessa auton huristessa ja radion huutaessa auton sisällä.

Pelottavissa, oudoissa tai erikoisissa tilanteissa tuppaan reagoimaan vetämällä itseni aivan tyyneksi. Niin nytkin. Täynnä tyyneyttä lähdin marssimaan vähän alle kilometrin matkaa Miia-serkun luo. Siellä olisi kodin vara-avain. Miian talo oli täysin pimeä ja alaovi lukossa. Tosi jees! En jäänyt seisoskelemaan, vaan kävelin parinsadan metrin päässä olevan Jaana-serkun alaovelle. Alaovi lukossa ja vain muutamassa ikkunassa valo. Seisoin niin kauan alaovella, että aloin jäätyä.

No. Ei auta jäädä tuleen makaamaan. Niinpä tein päätöksen jättää Mellunmäen ja siellä hurisevan Sitikkani ja siirtyä pummilla metrokyydillä Vuosaareen työpaikalle. Päivä olisi alkanut täydellisen syvältä, jos olisin vielä saanut sakot. En sentään saanut. Mutta tuntui erittäin absurdilta seistä ilman käsilaukkua aamuruuhkassa tiedostaen samalla, että selän taakse jäi koko ajan kauemmas käynnissä oleva autoni.

Työpaikalta soitto ensin isukille, sitten numerotiedusteluun ja sen jälkeen Miialle. Miia ei vastannut. Soitto iskälle ja sitten soitto Jaanalle. Jossain välissä kävin sanomassa oppilaille, että "käsialavihko auki, nyt en ehdi auttaa, ota itseäsi niskasta kiinni, ryhdy hommiin, tässä on nyt juttu joka open on pakko hoitaa".

Sain lainaan työkaverin auton. Ajoin sillä Jaanalle. Jaanan kanssa käveltiin Miialle etsimään kotini vara-avainta. Lopulta se löytyi lipaston laatikosta. Marssin takaisin laina-autolle ja ajoin kotiin. Poikien yllätykseksi ilmestyin ihan outoon aikaan kotiin ja Kola ei uskaltanut ollenkaan ovelle vastaan vaan haukkui kumeaa hämmästyshaukkua olohuoneessa. :D Tuli se lopulta hämmästelemään minua. Kipitin takaisin parkkipaikalle... todetakseni, että kuskin lukko on _umpijäässä_. Se ei hievahtanutkaan. Tässä vaiheessa auto oli hurissut yksinään 2 tuntia. Radio SuomiPop lauloi minulle kauniita sävelmiä kuumana hurisevan auton seinän läpi. Ketutuskäyrä kääntyi aika villiin nousuun ja teki mieleni polkaista hieman jalkaa ja ehkä kirota. Marssin melko luovuttajan mielialalla apukuskin puolelle. Olin aivan varma, että lukko on joko umpijäässä tai sitten sitä kautta ei voi avata keskuslukitusta. Lukko olikin jäässä, mutta hetken nitkuttelun jälkeen kuului NAKS ja ovi avautui. :O

Auto suorastaan hehkui kuumuutta. Penkit olivat todellakin lämpimät ja ilmastointi huusi lähes täysillä. Sammutin auton ja tallustelin laina-autolle.

Kello 9:30 seisoin jälleen luokassa. "Ottakaahan esille matskun kirjat, niin katsotaan mitä tehtäisiin..."

En olisi ikänäni uskonut, että itsensä on mahdollista lukita käynnissä olevan auton ulkopuolelle. Mutta todistettavasti se on mahdollista.

Suosittelen välttämään tätä kokemusta!

2 kommenttia:

Partasen emäntä kirjoitti...

Huhhuh! Enpä edes tiennyt, että lukitus voi mennä päälle kun joku ovi on vielä auki. Täytyykin olla varovainen jatkossa... Onneksi tilanne selvisi! :) Ja aplodit reippaasta toiminnasta; olet idolini! ;D Minä olisin varmaan vain seissyt surkeana ja kylmissäni auton vieressä, kunnes joku hyväsydäminen naapuri olisi tullut lainaamaan puhelinta.

Ja voi Kola-reppana! Kauhea yllätys, emäntä tulee kotiin kesken päiväunten... vai mitähän se on touhunnut siellä olkkarissa? ;)

Sanna ja tytöt kirjoitti...

Tää on mun kauhuni, jota aina odotan... Mun autossa on nimittäin sellainen kiva vika, että kun olen avannut ovet kauko-ohjauksella ja avaan oikean oven, auto ei jostain syystä rekisteröi, että ovi on auki. Hetken päästä se nimittäin lukitsee itsensä uudelleen huolimatta siitä, että ovi on edelleen auki. Tällöin lähtee hälytys huutamaan ;)

Vaikka oletan, että tämä koskee vain oikeaa ovea, en ikinä uskalla laittaa auton ovia kiinni, jos avain on lukkopesässä. Että näin meillä vältetään siis turhankin kaukaa viisaasti vastaavat tilanteet.