Aamulenkillä mietin agilityä ja koirien kanssa harrastamista.
Hassua.
Agility houkutti jo silloin 90-luvulla. Ajattelin, että se olisi minun juttuni. Ja niin se näköjään onkin. En silti olisi ikimaailmassa uskonut, että voisin saavuttaa tälläisiä tuloksia tai ehkä ylipäätään päästä joskus kisaamaan. Noinkohan silloin 90-luvulla edes tiesin, että kyseisessä lajissa kisataan..
Toisen sertin saavuttaminen sai aikaan sen, että selasin koira.netistä valioituneita maksiperroja läpi. Ei niitä montaa ole. Perroja on niin hirmuisen paljon, että oli tosiaankin yllätys, miten vähän maksivalioita on: Löysin listoista muistaakseni viisi maksivaliota. (En ole varma, onko luku oikea, mutta lähentelee totuutta, luulisin.) Eikö maksikokoisilla perroilla ryhdytä harrastamaan agilityä? Ilmeisesti ei, sillä ei noiden sertien saavuttaminen Nokin kanssa ole ollut mahdottomuuksien saavuttamista. Työtähän se on teettänyt, paljonkin. Mutta ei mitään taikatemppuja tai hokkuspokkusta tai ylimaallista todennäköisyyksien selättämistä. Treeniä, treeniä, treeniä ja kisaamista, kisaamista, kisaamista. Tuntuu palkitsevalta, että työtä tekemällä pystyy saavuttamaan jotain, mikä näytti vielä reilusti alle vuosi sitten ihan todella kaukaiselta tavoitteelta.
Ymmärrän mainiosti, ettei pienellä maksilla välttämättä edes lähdetä tavoittelemaan sertejä tai kolmosluokkaa ylipäätään. Onneksi Nokista kasvoi ihan reilusti yli 43 senttiä korkea, jolloin 60(/65) senttisten hyppyjen ylittäminen hyvällä ja turvallisella tavalla on mahdollista. Toki toivon, että kolmosluokassakin hypyt voisivat olla jossain muualla kuin ihan tapissa 65 sentissä - ja onneksi vain harvakseltaan tuomarit nostavat radalla hypyt (tai osan hypyistä) ihan tappiin.
Maanantaina treeneissä rimat hyvästä hyppytekniikasta huolimatta kolisivat ja putoilivat. Ilmeisesti Nokilla oli lihaksista veto veks, sillä jäähdyttelylenkkikin oli aika vetelää menoa. Nyt vietetään muutama päivä matalalentoa ja relataan. Toivottavasti torstaina rimat pysyvät paremmin ylhäällä.
Toisen sertin ja tuplanollan saavuttaminen aiheutti lievän kisaväsymyksen. Mennään kyllä sunnuntaina Vuokkosille kisaamaan, mutta jospa sitten pitäisi vaikka muutaman viikon tauon kisoista. Ollaan kisattu tosi paljon - ja se on opettanut ihan hurjan paljon. Mutta ehkä välillä voisi viikonloppuna ihan vaan olla kotonakin? (Tiedän, että jos jätän ilmoamatta, niin sitten varmasti kuitenkin harmittaa seurata facesta kavereiden tuloshehkutuksia.. Siitä huolimatta pari lomaviikonloppua voisi tehdä terää niin minulle kuin Nokillekin.) Ensi viikolla päästään Elina Jänesniemen koulutukseen Turkuun. Sitten alkaakin marraskuu, jonka viikonloput ovat ihan todella sopivasti ja täysin sattumalta täyttyneet ei-agilitypitoisesta toiminnasta. Niinpä tauko tulee vähän kuin luonnostaan juuri tähän saumaan. :)
------------
Maanantaina tehtiin Kolan kanssa persjättöjä. Voi pylly. Pelkään selkäni ja polveni puolesta sen verran, että ei tee mieli juosta Kolan eteen. Nokin kanssa en pelkää yhtään - Noki nimittäin väistää, jos tulen eteen. Niinpä uskallan juosta niin lujaa kuin jaloista irtoaa ja tehdä edessä leikkauksen ihan huoletta. Kolan kanssa jaloista ei vaan irtoa täysi vauhti, sillä epäröinti saa juoksemaan epävarmasti - mikä lisää sitä todennäköisyyttä, että jään Kolan jalkoihin. Pitäisikö Kola opettaa jotenkin väistämään? Vai pitäisikö minun vain oppia liikkumaan niin, etten jää alle? Varmaan ratkaisu on jotain tuosta välimaastosta. Eli Kola pitäisi oppia täydessä vietissäkin katsomaan ohjausta ja linjaamaan oman liikkeensä niin, että se ei tule päälle. Ja sen lisäksi minun pitäisi oppia ohjaamaan persjätöt niin, että Kola tietää jo hyvissä ajoin etukäteen, että olen tulossa eteen leikkaamaan sen juoksulinjan.
Huoh. Kolan kanssa agility on kirjaimellisesti jännittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti