Nokin sairasloman takia Kola pääsi yksin kisaamaan JAU:n kisoihin Tuusulaan.
Ekalla radalla olin jotenkin ihan jäässä. Siis henkisesti. Suoraan sanottuna olin vähän ikään kuin antanut periksi jo ennen radalle lähtemistä, koska kepeille vienti oli Kolan taitotasoon nähden täysin mahdoton. Niinpä aivot eivät olleet edes ensimmäisessä ohjauksessa mukana, joten käännyin epähuomiossa täyden vastakäännöksen, vaikka tarkoitus oli valssata. Nokin kanssa se ei olisi tuottanut ongelmaa, koska olisin voinut vaihtaa ohjauspuolta seuraavalla esteellä takana leikkaamalla. Samaa yritin Kolankin kanssa, mutta ehdin siinä ohjatessani miettiä, että "ei tule onnistumaan". Kola ei osaa takanaleikkauksia varsinkaan hitaammasta vauhdista. Niinpä jouduin kalastelemaan Kolan esteen ympäri, kun se kääntyi kolmoshypyltä väärään suuntaan. Samaa kalastelua oli myös keinulla ja keinun jälkeen ennen putkea.
Ekan radan ehdoton ylpeyden aihe on toiseksi viimeinen hyppy. Sanoin jo ennen radan suoritusta tutuille, että aion ohjata hypyn rytmittämällä oman liikkeeni sellaiseksi, että juoksen suoran putken aikana täysillä ja askelen-kaksi vielä sen jälkeenkin ja sitten pudotan oman vauhdin niin, että Kola hidastaa ja kääntyy. Ja hittovie. Se toimi täydellisesti juuri niin kuin olin suunnitellut. :) Kola tosiaankin reagoi minun juoksunopeuteni muutoksiin (eli rytmitykseen) aivan älyttömän hyvin. En olisi millään ehtinyt ohjaamaan toiseksi viimeistä hyppyä niistolla tai pakkovalssilla tai millään muullakaan keinolla, koska Kolan ja minun kiihtyvyyteni suoran putken aikana eivät varsinaisesti muistuta toisiaan.. ;)
Toka rata näytti rakennusvaiheessa aika karmivalta. Kolan heikkous keppien lisäksi on putki-kontakti -erottelu. Kola ei edes näe kontaktia, jos sen vieressä on tarjolla putki. Onneksi rata kuitenkin rakentui lopulta sellaiseksi, ettei putki-puomi -erottelussa tarvinnutkaan mennä puomille. Harmillisesti keppien lähestyminen oli jälleen sellainen, että Kolan olisi pitänyt osata jarruttaa tai edes koota kroppa tiukkaan käännökseen, että osuisi ekan välin jälkeen tokaan väliin. Eipä Kola sellaiseen aikaa lähtenyt kuluttamaan vaan tähtäsi keppiviidakon sekaan juuri siitä kohdasta, joka nyt sattuu eteen tulemaan. Ja tällä kertaa se ei ollut eka väli.. :D
Tämän radan parasta antia oli keppien jälkeinen elämä. Kola pääsi todellakin esittelemään komeinta osaamistaan irtoamalla estesuoralla hypyn, pituuden, muurin ja hypyn kautta puomille. Minä jään kauas sivulle ja taakse, kun Kola lueskelee esteitä edessään ja pistelee menemään ihan hurmoksessa. :D Hienoa oli myös se, että vauhdikkaasta etenemisestä huolimatta se hyppi huolellisesti ja piti rimat ja muurin palikat ylhäällä. :)
Kolan kanssa kisaaminen vaan on niin hirmuisen erilaista kuin Nokin kanssa. Rataantutustumisessa Nokin osalta pohdin aina sitä, miten minun kannattaa liikkua, että näyttäisin radan jatkoa mahdollisimman selvästi, näyttäisin Nokille ponnistuspaikkoja ja olisin mahdollisimman vähän tiellä. Kolan kanssa tutustuminen menee enemmänkin Kolan ehdoilla: Miten sijoitun, että peitän Kolalta näkyvyyden väärälle putkelle? Mille puolelle menen keppejä, että saisin sen mahdollisimman varmasti oikeaan väliin? Miten vien Kolan keinulle, että pystyn samalla rytmilläni jarruttamaan ja siten välttämään lentokeinun? Kolan kanssa ohjaaminen on siis oikeastaan Kolan heikkouksien paikkailua ja Nokin kanssa pystyn keskittymään juoksulinjoihin, koska esteosaamista ei juurikaan tarvitse pohtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti