Käytiin tänään Maijun kanssa testailemassa, miten meidän kakarat reagoi kisatilanteeseen. Lotan halli Riihimäellä avasi ovensa ja paikalle oli saapunut valtaisa joukko epistelijöitä. Supermöllejä oli (yli?) seitsemänkymmentä!
Pika ja Indi sujahtivat hässäkkään sekaan kuin kalat veteen. Ii veti lämmittelylenkillä omalla lievästi (hahhah) vilkkaalla tavallaan, hyöri, pyöri, kävi siellä, täällä ja tuolla, huomasi tuon, tämän, sen ja monta muuta juttua. Ja Pika-jässikkä marssi suorinta mahdollista linjaa eteenpäin. Ja tulomatkalla herrasväki Äänekäs oli tietenkin viihdyttänyt minua ja Maijua huutokonsertilla, jossa yksi aloitti, toinen jatkoi ja lopetti sitten, ensimmäinen jatkoi, toinenkin jatkoi, ensimmäinen hiljeni, toinen jatkoi, ensimmäinenkin jatkoi... Niin samanlaiset. Niin erilaiset. :D
Anna Heinonen oli suunnitellut tosi kivan ja sopivan haastavan radan supermölleille. Radalla oli vain hyppyjä ja putkia, mutta käännöksiä kuitenkin sen verran, että ihan pelkällä eteenpäin juoksemisella ei radasta selvinnyt. Pääsin testaamaan, miten Pika kääntyy todella kääntävällä valssilla ja miten se reagoi liikkuvampaan valssiin. Kumpiinkin Pika reagoi kääntymällä, tosin liikkuvassa valssissa Pikalle ei ole toistaiseksi lainkaan itsestäänselvää, että mihin käteen se käännöksen jälkeen tulee. Mutta tämä korjautunee kokemuksen myötä. :)
Nokin ensimmäisissä epiksissa minua jännitti aivan todella huolella. Mutta nyt jännitys oli tipotiessään. Oli tosi kivaa olla hyvin rakennetussa siistissä hallissa, katsella erilaisia möllisuorituksia ja juoda kuppi kahvia. Meidän vuoron lähestyessä hain Pikan autosta ja Pikahan oli välittömästi sitä mieltä, että "nyt et pistä minua enää autoon, perhana, vaan tehdään jo jotain!" Se pääsi halliin sisälle vain paria minuuttia ennen omaa vuoroaan. Ja nuo kaksi minuuttia ennen omaa vuoroa se käytti parhaalla mahdollisella tavalla: se karjui. (Hiljeni onneksi, kun syötin nameja.;)
Lähtöön Pika istahti kuin vanha tekijä. Ja sinne jäi, kun kävelin omalle lähtöpaikalleni. Vitsin kiltti pokemoni. Tuli vasta käskystä ja kääntyi tokalla hypyllä nätisti. Yhtäkkiä jostain ilmestyi sheltti, joka lähti suorittamaan Pikan kanssa rataa. Ehdin pari sekuntia miettiä, mitä tekisin kahden koiran kanssa - ja päädyin pysähtymään. Lopulta nappasin Pikan syliin ja sheltin omistaja sai omansa kiinni. Pika ei ollut hommasta millänsäkään, lähinnä halusi häntä pystyssä nähdä, että "Moro kukas hitto sä oot!"
Mentiin lähtöön uudestaan ja siinä kohtaa kävi päivän eka lyhyt jännityksen ajatus siitä, että mitenköhän tämä lähtee uudelleen aloitettuna sujumaan, kun siinä shelttiä metsästäessä ei oikein pystynyt järkevästi palkkaamaan Pikaa. Hyvin se kuitenkin lähti. Pika jäi nätisti jälleen lähtöön ja kääntyi tokalta hypyltä kivasti. Olin ennakolta asennoitunut niin, että ohjaan mutkaputkiin huo-lel-li-ses-ti ja varmistan, että ihan oikeasti niistä ei tule kieltoja. ...joten eipä siitä kauhean loistelias lopputulos voi seurata, kun yhtäkkiä yllättäen minulla onkin käsissäni eteenpäin sinkoava ja putkia hakeva sekopää, joka ei jää odottelemaan, että ohjaan, vaan päättää, että "TUOLLA ON PUTKI! MATKAAN!" Pika oli todellakin korkeammilla kierroksilla kuin treeneissä ja irtosi ihan todella TODELLA enemmän kuin keskimäärin. :D
Toisella radalla otin opikseni ekan radan kokemuksesta sen verran, että luotin Pikaan enemmän, valssasin ehkä hieman paremmin nelosesteellä ja suoristin Pikan toiseksi viimeiselle hypylle.
Ja tuolla toisella suorituksella tehtiin sen verran hyvä rata, että sijoituttiin jaetulle ensimmäiselle sijalle kahden muun (miten _voi_ olla mahdollista, että kolme koirakkoa saa sadasosalleen saman ajan, en voi uskoa enkä tajuta, mutta niin se vaan meni) koirakon kanssa. Voitettiin liki 70 koirakkoa. Aika järjetöntä, etten sanoisi.
Jäi todella hyvä mieli. Pika reagoi kisatilanteeseen niin kuin vain parhaiten voi reagoida: se puhkui innostuksesta, mutta kuppi ei mennyt nurin. Sen pupillit olivat ennen ratasuorituksia lautasen kokoiset.:D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti