Se kuulostaa hurjalta, ja onhan se hurjaa. Se käy nopeasti, mutta oman kokemukseni perusteella se ei satu. Mutta haava on silti syvä ja iso. Nenän alapuolelta alas aina ylähuulen reunaan asti. En olisi edes huomannut, että Kolan hampaat osuivat, ellei maahan olisi alkanut tipahdella veripisaroita. Luulin, että minun pääni vain osui Kolan päähän.
Tapahtumat lähtivät liikkeelle, kun heräsin torkahduksista ja huomasin, että Pika oli jättänyt rullaluunsa syömättä, ja siirtynyt etäämmälle. Kola tulkitsi tilanteen omalla tavallaan ja lähti ottamaan luuta, jota Pika kuitekin piti vielä omaisuutenaan. Soppa oli valmis. Pika yritti kyllä perääntyä muristen ja ärsyyntyneenä, kun Kolan eleistä näki, että se oli päättänyt ottaa luun, mutta Pika ei ehtinyt. Minä menin nostamaan karjuvan Kolan Pikan päältä ja korotin äänen pysäyttääkseni myllytyksen. Nostin Kolan niin korkealle, että tapahtui se, mitä sitten tapahtui.
Tuuppasin Kolan parvekkeelle ja menin kurkistamaan peiliin. Haava repsotti dramaattisen näköisenä. Hetken aikaa löi ihan tyhjää, että mitä sitä sitten lähtisi tässä tilanteessa tekemään. Pistin viestiä kavereille ja sain käynnistymisohjeita. Krisu ilmoitti voivansa lähteä kuskaamaan päivystykseen ja käski pistämään mustuneeseen silmäkulmaan kylmäpussia. Pistin viestiä myös töihin, että huomisen työpäivän voi jo tässä kohtaa ilmoittaa mahdottomaksi toteuttaa. Verenvuoto tyrehtyi nopeasti ja aika pian olinkin Malmin päivystyksessä kymmenien ja taas kymmenien muiden kanssa.
Parin tunnin päästä pääsin tikattavaksi - vaikka vastaanottovirkailija väheksyikin haavaa ja epäili, ettei sitä tarvitse tikata JA antoi kullan arvoisi vinkkejä tappelevien koirien käsittelyyn ("itsehän sanon omille koirilleni HYI ja LOPETA, jos ne tappelee ja sitten ne menee pois siitä".. joo kiitos tästä, juuri näitä ohjeita kaipasin juuri tässä kohdassa, niistä oli hurjasti apua, iloa ja hyötyä!).
Kotona olin yhdentoista aikaan illalla. Tuntia myöhemmin haava aloitti vuotamisen, eikä vuodosta tullut kertakaikkiaan loppua millään. Näky oli erittäin visuaalinen, sillä verta valui pitkin huulta ja alaleukaa vuolaana virtana, kun suljin suuni. Hyppäsin autoon ja ajoin takaisin päivystykseen. "Täällä on kyllä tosi pitkä jono, olen pahoillani", sanoi vastaanottovirkailija. Kerroin, että vähän meinaa heikottaa, kun verta tulee sen verran paljon, ja näytin huulia ja leukaa pitkin valuvaa verivanaa. "Mene odotushuoneeseen." "Voisinko saada jotain haavataitoksia mukaan, kun tämä paperi ei oikein riitä.." Taitosten kera astelin odottelemaan. Ajattelin, että sotkun määrä on aika hillitön, jos joudun odottelemaan tunteja. Onneksi ympärillä kuitenkin on terveydenhuollon ammattilaisia, joten jos veri alkaa käydä kropassani turhan vähiin ja taju alkaa ajatua kankaalle, niin eiköhän minut siitä raahata johonkin hoidettavaksi.
Ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kuin ehkä vartti, jos sitäkään. Paikalla olleet vuoroaan odottaneet laitapuolen kulkijat olivat siihen asti urputtaneet kaikille ennen heitä hoitoon päässeille, että "et sä edes näytä sairaalta, miksi sä pääsit ennen meitä?!" Minun kohdallani olivat ihan hiljaa. Syli täynnä verisiä taitoksia ja nenäliinoja, ja naama veressä oli aika katu-uskottava näky, luulisin.
Huuleen tuupattiin adrenaliinia ja sain verenvuotoa vähentäviä tabletteja. Puolen tunnin päästä sain lähteä kotiin. Ja kotona sitä nyt ollaan. Huuli on kerrassaan järkälemäinen ja silmä on musta. Mutta olen hengissä. Kola on hengissä. Pika on hengissä. Viikon verran syön kahta eri antibioottia. Särkylääkkeitä ei nähtävästi tarvitse syödä, koska kipeintä tällä hetkellä tekee jäykkäkouristusrokotus.
Onneksi ruuan kanssa pelaaminen on koiramaailman haasteista yksi simppeleimmistä ratkottavista: Jatkossa Kola ja Pika syövät luunsa aina aidan eri puolilla.
Elämä jatkuu, joskin hetken aikaa kohtalaisen hurjan näköisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti