aa-kerhosta päivää

Olen päättänyt liittyä aa-kerhoon. Luovun humalluttavasta aineesta - tai ainakin lupaan yrittää.

"Hei. Olen Emilia Kainulainen, adrenaliinikko."

Niin. Kai se sitten on vaan kurkattava peiliin ja todettava, että minun syytähän se Kolan toimimattomuus on. Okei, okei. En luovu täysin siitä väitteestä, etteikö Kolan päässäkin olisi jotain lievää vikaa, koska vahvapäinen koira ei ottaisi emäntänsä sekoiluja niin kovin vakavasti. Mutta noin pääpiirteittäin syy on minussa. Olen opettanut Kolan siihen, että agilityyn liittyy ei pelkästään Kolalla vaan erityisesti myös minulla adrenaliinin virtaus. Se on aika hämmentävä toteamus. Koen nimittäin olevani suhteellisen tasainen ihminen. Toki olen iloinen ja surullinen ja pahantuulinen ja muuta. Mutta noin yleisesti käyn aika alhaisilla kierroksilla. Jos minut saa suuttumaan, niin sitten totta totisesti suutun, mutta hyvin harvoissa ovat ne kerrat, kun aikuisiällä olen oikein suuttumalla suuttunut. Eikä tapana ole muutenkaan riehaantua ihan holtittomasti.

Siksi tuntuu uskomattomalta, että minun on opeteltava poistamaan agilitystä liika tunteellisuus ja liiat kierrokset. Todella epä-minämäistä omasta mielestäni.

Niinpä olen päättänyt tosiaan liittyä aa-kerhoon. Adrenaliiniton agility -kerho kokoontuu keskiviikkoisin Hakkilan hallin vasemmalla puolella taaimmaisessa nurkassa. Tämän päiväinen kerhon kokoontuminen sujui mahtavasti. Päätin jo ennen treenejä, etten hermostu ja ihan oikeasti en hermostunut. En mistään. En vähääkään. Kola oli jopa hieman hämmästyneen oloinen, kun käytökseni oli niin rentoa ja adrenaliinivapaata.

En oikein tiedä, miten treenit noin muuten sujuivat. Sekin on outoa. Yleensä minulla on hyvin vahva kokemus siitä, että treenit joko olivat TOSI jees tai sitten ihan perseestä. Nyt jäljelle jäi hyvä mieli ja aika epäselvä käsitys siitä, että oliko treeni onnistunut. Mutta pakkohan sen oli olla, kun treenin tavoite oli nimenomaan pitää oma pää hallinnassa ja saada Kola ainakin kerran radalle. Kola oli radalla itse asiassa kolmisen kertaa ja osasin lopettaa onnistumiseen jokaisella kerralla. :) Yhden kerran palautin Kolan seinään ja hain Iikkusen radalle kiitämään, kun perusasento ei löytynyt enkä sitä viitsinyt sen enempiä painostaakaan. Hain Kolan uudelleen ja kun lähtöasento ei vieläkään löytynyt, annoin treenivuoron seuraaville.

Tulevaisuuden tavoitteena on siis, että
1) aa-kerho kokoontuu keskiviikkoisin
2) Kola palaa seinään, jos lähtö ei suju
3) myös Kolasta tulee luonnollisesti aa-kerhon jäsen. Sen kanssa kierrosten nostaminen ylös tarkoituksella on omalta osaltani ihan turhaa ja oikeastaan ainoastaan haittoja aiheuttavaa. Niinpä Kola ryhtyy avullani myös laskemaan kierroksia kaikissa niissä hetkissä, joissa se vain on (avustuksellani) mahdollista - eli odotushetkinä, lähdössä ja kontakteilla.