sunnuntai 30. syyskuuta 2012

unohtelua Purinalla

"Kahdeltahan se oli."

Näin ajattelin, kunnes en enää ajatellut. Siinä vaiheessa pistin vipinäksi ja parissa minuutissa istuttiin koirien kanssa Sitikassa matkalla kohti Purinaa. Ikävä kyllä kylmä tosiasia oli se, että olin joka tapauksessa - vaikka olisin löytänyt maailmankaikkeudesta madonreiän ja sukeltanut sitä kautta suoraan Purinalle - myöhässä miltei tunnin.

Kun viimein kurvasin Purinan pihaan, olin jo kyennyt näkemään tapahtuneessa hieman huumoria. Marssin ilmoittautumiseen ja tiedustelin, olisiko mahdollista päästä viimeisenä radalle. Oli. Pääsin kävelemään radan kerran läpi ja siinä se. Sen enempää rataantutustumista itse radalla ei ollut. Toki mielikuvatreenasin radan laidalla kerran, toisen ja kolmannenkin.

Kaksi ensimmäistä rataa painuivat muistiin ihan yllättävänkin hyvin pelkällä mielikuvatreenillä. Radat eivät kaatuneet hyllyttämiseen siitä syystä, että tutustuminen jäi tekemättä. Eka rata kaatui siihen, että ohjasin huonosti putkeen, jolloin Noki valitsi välittömästi vieressä olleen puomin. Toinen rata kaatui siihen, että päätin tilanteen huomioiden (eli että lähtökohtaisesti nollan tekeminen tuntui aika kaukaiselta ajatukselta ilman rataantutustumista) kokeilla ohjauskuviota, jota en ole koskaan aiemmin kisoissa käyttänyt. Noki ei totta totisesti tajunnut pyörityksen (joo, näinkin yksinkertainen ohjaus) ideaa, vaan hyppäsi saman hypyn takaisin. Oma pakkani sekosi siinä kohtaa ja lopulta tultiin radalta suorinta reittiä pois.

Kolmannen ja neljännen radan tutustumisiin sitten sentään pääsin. ;)

Tykkäsin jostain syystä tämän päivän kisasysteemistä. Rataantutustumiset tehtiin siis niin, että ensin tutustuttiin kahteen ensimmäiseen rataan ja suoritettiin ne sitten melko nopeasti peräkkäin. Ja sitten tehtiin sama setti kahdelle viimeiselle radalle. Koirallehan tuo tapa vastaa ihan normaaleja kisoja, mutta ohjaaja pistetään haastamaan itsensä kahden radan ulkoa muistamisella ja jälkimmäisen radan todella nopealla henkisellä valmistautumisella. Siinä katosi jollain tavalla se perinteinen "miten tää rata menee, tää menee ehkä huonosti, voi ei, ehkä tää menee hyvin, tai en tiiä, miten mä ton ohjaan, muistanko mä radan" -tyyppinen pohdinta pois. Ei ollut sellaiselle aikaa. Piti vain luottaa siihen, että muistaa radan ja on tehnyt rataantutustumisessa oikeita valintoja.

Kolmas rata oli hyppäri. Se tuntui rataantutustumisessa ihan järkyttävän vaikealta. Hyppyjen välillä piti joko valssata taukoamatta tai tehdä persjättöjä yksi toisensa perään. Ensin meinasin tehdä valsseja, mutta ei. Ei minun töppöjaloillani. Niinpä vaihdoin lennosta päätökseen tehdä kuitenkin persjättöjä. Ja hittovie. Kaksi persjättöä peräjälkeen toimi! Aivan suhteellisen käsittämätöntä. :D (Niiden jälkeen tuleva valssi on jotain, mitä en tosiaankaan suunnitellut tekeväni, mutta tulipa tehtyä.)



Neljäs rata oli agilityrata, jossa ehdottomasti minulle ja Nokille vaikein kohta oli kepeille vienti. Ja siihenhän homma sitten kaatuikin. Otin ihan liian tiukasti haltuun ja Noki vilahti väärään väliin. Sen jälkeen pakka taas levisi ja Noki tuli esimerkiksi renkaasta kokonaan ohi. (Siis ei mennyt väärästä raosta vaan koko esteen ohi.)



Parasta oli ehdottomasti tämän päivän sekoiluissa se, että ensinnäkin Noki teki hyvät kontaktit!! (JES.) Toisekseen oli aivan tosi palkitsevaa huomata, että vaikka tulin myöhässä (, mitä inhoan yli kaiken) enkä päässyt rataantutustumisiin, pystyin painamaan radat mieleeni ja kykenin näkemään tapahtuneen huumorin ja vilpittömän ilon kautta, kun viimein pääsin kahdelta tutustumattomalta radalta maaliin. Puolessatoista vuodessa on tullut opittua aivan hemmetin paljon. Kaksi vuotta sitten näin painajaisia, etten pysty muistamaan kisaratoja milloinkaan ulkoa. Niin paljon se silloin stressasi. Ja nyt kykenen pitämään mielessä KAKSI kolmosluokan rataa yhtä aikaa niihin tutustumatta.

Kaiken tämän jälkeen on tosi hyvä mieli. Aksaaminen on parasta!

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

AU MUN JALAT

Lehtosen Sanna pisti tänään oikein urakalla liikettä ohjaajan (ja varmaan koirankin) niveliin. Vitsit, että meinasivat viimeisessä jaakotuksessa ja keinulle ohjauksessa jalat pettää alta, kun koutsi oli pistänyt ottamaan radan juoksuosuuden uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja... En vain meinannut saada ohjauksia kohdilleen, joten ruoskan viuhuminen oli ihan paikallaan. :D Ei hengähdystaukoja, vaan tiukkaa lihasrääkkiä.

Rääkistä jäi tosi hyvä mieli - ja siitä myös, että itselle jäi fiilis, että tein alusta asti kunnolla. Keskityin alusta asti ja yritin parhaani. :)

"Mee vetää hetkeks henkeä ja sit tuut Kolan kanssa."

Voi kuolema, ajattelin.

Jostain ihmeen syystä Kolan kanssa jalat eivät enää painaneet läheskään niin paljon kuin Nokin viimeisillä esteillä. Kunto lienee kasvanut, kun pystyn palautumaan kymmenessä minuutissa uuteen koitokseen. :) Kola oli "hyvillä" kierroksilla. Se tuli hypyiltä mitään varomatta suoraan minua päin. Teki lentokeinun. Karjui. Ei TODELLAKAAN taipunut persjätön kääntävään voimaan eikä koonnut itseään pienintäkään murusta ennen hyppyä, jonka jälkeen oli tarkoitus muuttaa hitusen verran juoksulinjaa. Kola oli kuin flipperin kuula. Nauratti niin minua kuin Sannaakin.

Olen oppinut kunnioittamaan (lue: pelkäämään) Kolan vauhtia sen verran, että harkitsen kerran jos toisenkin, uskallanko tehdä esim persjättöjä putkien jälkeen. Lisäksi päällejuoksuissa pitää olla enemmän kuin lievästi itsemurhahenkinen. Hyppyjen välissäkään en tänään sitten lopulta enää vain uskaltanut tehdä persjättöä, koska jo ennalta näin, että Kola tulee aivan talla pohjassa ja sata lasissa juuri sitä linjaa, missä minun pitäisi olla vaihtamassa ohjauspuolta sen kuonon edessä. Olisin saanut Kolan joko jalkoihini tai ilmalennon aikana suoraan selkääni/kylkeeni. Ja koska Kola painaa 20 kiloa eikä se tänään(kään) näyttänyt jarruttavan yhtään, vaikka törmättiin kerran tai pari (kun ehdin väistämään hieman huononlaisesti ennen kuin uskoin, että se tosiaan tulee päälle), niin itsesuojeluvaistoni käskee varomaan. En halua rikkoa Kolaa saati itseäni juoksemalla tahallaan sen eteen.

Voihan Kola. Jälleen kerran. :D

Nokin kanssa monet hommat sujuvat kuin itsestään. Se lukee minua ja suunnan- ja rytminvaihtojani ihan hirmuisen hyvin. Sitä osaa tämän illan jälkeen arvostaa taas ihan uudella tavalla. ;)

tiistai 25. syyskuuta 2012

Jennan treeneissä Kolan kanssa

Päästiin tuurailemaan taas pitkästä aikaa Jenna Caloanderin treeneihin Kolan kanssa. Oli ihan supernastaa! :) Kola irtoaa putkiin ihan tajuttoman hyvin, mistä on suuri apu siinä kohtaa, kun pitäisi saada etumatkaa seuraavia esteitä varten putken aikana. Mutta eipä meinannut itseluottamus meikäläisellä riittää siihen, että ehdin ohjaamaan tekniikkatreenipätkässä Kolan viimeiseen takaakiertoon. Iski tajuntaan kuin halolla huitaisemalla, että kyse ehtimisessä oli puhtaasti siitä, etten päättänyt ehtiä. Kun sitten viimein oikeasti päätin ehtiä ja keskityin, ehdin. Typerää, että homma voi jäädä omasta päättämisestä kiinni. Toki ehtimisessä oli kyse myös siitä, että sain toistojen aikana omaan kroppaani sen liikesarjan, mitä vastakäännöksen jälkeen jaloillani ja käsilläni teen, mutta pitkälti kuitenkin paniikkikiireen tuntu johtui omista ajatuksista. Pöljät aivot.





Tehtiin myös nollatreeniä, mikä on ainakin toistaiseksi vielä melko tuntematon tapa treenata. Siinä saa kevyesti kisapainetta päälle, kun ensimmäisestä virheestä joutuu ulos radalta. Päästiin kuitenkin jo heti ekalla yrityksellä täysin yllätyksekseni esteelle 15. Lopulta saatiin ainakin kaksi nollarataa tehtyä. (Käytössä miniesteet, koska olisi ollut hirmuisen aikaa vievää sahata rimoja medeille ja makseille sopivivksi.)

Kolan kanssa homma sujuu kerta kerralta paremmin. Osasin tehdä kroppajarrutuksen muurille, koska tiesin siinä juostessani, että Kolaan se toimii todella hyvin. Vastakäännöskin toimi paremmin kuin olisin voinut ikinä uskoa. Aluksi tein sen ihan liian vahvana, kun vähempikin sitten riitti. Lähtötilanteissakin Kola pysyi - ja täytyy huolehtia jatkossa, ettei karkaamisia tule myöskään kisatilanteissa.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

joo-o

Voihan Kola.

Sen kanssa ei kerta kaikkiaan pysty arvailemaan ennakolta, että mitä tulee tapahtumaan, mikä on vaikeaa ja mikä helppoa.

Agilityradalla kaikki mahdollinen meni pieleen. Kola ei jäänyt lähtöön. Kontakteilta se lähti ilman lähtölupaa. Ihan hillitöntä kaaosta.

Lähtöjä täytyy treenata jollain keinolla varmoiksi, koska se on ainoa hetki, kun saan Kolaan etumatkaa. Kola nousee ylös myös tokalla radalla ja ottaa muutamat askelet eteenpäin. Ei sentään lähde tulemaan kuin vasta luvan saatuaan.

Hyppyrata vaikutti helpolta ja mukavalta. Ainoa haastavampi kohta oli kolmen hypyn vienti ennen viimeistä putkea. Ei oikein meinannut löytyä sellaista hyvää tapaa saattaa Kolaa putkelle. Valitsin valssin - ja nyt tiedän ihan empiirisesti todettuna, että valssaaminen yhdistettynä Kolan vauhtiin ja suoraan etenevään rataan ovat täysi katastrofi. Tai olisivat, ellei tällä kertaa hyppy"suoran" päässä olisi ollut putken oikea pää vetämässä.

Ajattelin rataantutustumisessa, että valssin jälkeen juoksen jotakuinkin Kolan kanssa yhtä matkaa putkelle ja teen jotain puolivalssin tapaista varmistaakseni, ettei Kola mene väärään päähän. Joooooo... Rataantutustumisen aikana taisi olla joku epärealistisuuden hetki aivoissa, sillä videolta näkee, miten täysin järjetön ajatus tuo putkelle saattaminen oikeasti oli. Minä jään jälkeen ihan 100-0 ja Kola valitsee "herran haltuun" -arpomismenetelmällä onnekseni juuri oikean pään putkesta. (No, olin sentään pohtinut sen, että haluan olla sillä puolella ohjaamassa, mihin haluan Kolan linjaa noiden hyppyjen aikana kääntää.)

Lisäksi keppien jälkeen suoran putken aikana litimärät hiukset päätyvät silmään ja joudun huitomaan niitä pois. Niiden muutamien kymmenesosasekuntien aikana Kola on jo putkesta ulkona ja sinkoaa kohti ulkoavaruutta. Onneksi se ei kuitenkaan hyppää kaukana edessä ollutta hyppyä, vaan kääntyy kuin ihmeen kaupalla minua kohti, kun palaan hiusten asettelusta takaisin agilitykentälle..

Voi huoh. ;) Lähtöjen kanssa on keksittävä jotain. Kun vaan tietäisi, että mitä.




Lopputulemana hopeasija ja kakkosluokan ensimmäinen LUVA.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

jumissa

Niinhän se sitten kävi ilmi, että Noki oli kuin olikin aikamoisen jumissa vähän sieltä sun täältä. Niska, selkä, rintakehä... Noki vääntelehti kuin pakkoliikepotilas, kun Riina käsitteli jumisia kohtia. Välillä Noki kyllä oli ihan rauhassa, mutta suuri osa ajasta meni haukottelemiseen ja silmien muljottelemiseen, kun oli vaan pakko pysyä käsiteltävänä, vaikka millään ei olisi ehkä oikein halunnut.

Rengaspulmien ja hyppyjen ohittamisien syy saattoi siis löytyä lihasjumeista.

Puolentoista viikon päästä mennään uudestaan ja katsotaan, onko käsittelyllä saatu jumit  - jos nyt ei katoamaan täysin, niin ainakin vähenemään.

Kola puolestaan ontuu ajoittain toista takajalkaansa, joten sekin on treeneistä tauolla. Niinpä tällä viikolla ei sitten olekaan maanantaisen Maijan tuuraamisen lisäksi tiedossa ainoitakaan ohjattuja treenejä. Ja omatoimitreeniäkin aikaisintaan sunnuntaina. Voi eroahdistuksen ja aksavieroitusoireiden määrää! (Siis minulla.)

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

ärsyttää.

Tämän päivän kisoista jäi vain ärsytys ja paljon ihmetystä.

Ensimmäinen rata oli ihan jees, nolla oli taas melkein siinä. Ainoastaan mutkaputkella otettu kielto toi vitosen. (Ja tuo sama mutkaputkiohjaus sattui olemaan viime treeneissä, missä se sujui täysin ongelmitta.. Huoh.) Videolta katsottuna ihanasti esiin tulee se fakta, että Noki lähtee kontakteilta lupaa odottamatta. Voi ärsytyksen määrää.

Toinen rata oli samaa sarjaa. En huomannut itse radalla, että Noki karkasi - ennen kuin vasta hyllytyksen jälkeen puomilla. Otti päähän ja raskaasti. Palautin Nokin kontaktille. Lisäksi Noki sekoili renkaalla TÄYSIN yllättäen. Ja mikä vielä paskempaa, se teki täsmälleen saman rengassekoilun viimeisellä radalla. En muista sen tulleen renkaasta ohi koskaan. Todella outoa. Lisäksi Noki tuli hyppärillä kahden hypynkin ohi. Sekin oli täysin kummallista. Miksi se niin teki? Tuo menee kyllä aivan puhtaasti Nokin piikkiin. En voi muuta sanoa.

Ja ettei lista sekoiluista ja epäonnistumisista loppuisi näin lyhyeen, Noki pudotti riman myös siinä kohtaa, kun oli tarkoitus ohjata viskikäännös. Kahdella eri radalla. Se ohjaus menee treenattavaksi. Kuten myös renkaalle lähestymiset.

Voihan tuuba. (Ja Noki menee Riinan fyssaroitavaksi keskiviikkona. Joku syyhän tuohon hyppyjen kiertämiseen on oltava. Ja yksi mahdollinen syy on lihasjumi.)

Radat olivat helppoja, kivoja, suoraviivaisia. Mielestäni eivät missään nimessä kolmosluokan tasoa, vaan ehkä kakkosluokan tasoisia. Olisi ollut ihan realistinen mahdollisuus tehdä vaikka kolme nollaa. Paitsi että ei ollut.

Onnistumisia?
Olihan niitäkin, vaikka ärsytys on tällä hetkellä päällimmäisenä.
* Onnistuminen oli ehdottomasti se, että tein kahdella viimeisellä radalla persjätöt kohtaan, johon aiemmin olisin keksinyt jotain muuta välttääkseni persjätön. Ja persjättö toimi hienosti. Kummallakin kertaa.
* Toiseksi Noki kesti kepeillä aivan mahtavan hienosti vedätystä keskimmäisellä radalla.
* Kolmanneksi Noki teki hienon sivuttaisen irtoamisen viimeisenä olleella hyppyradalla. Alku"suora"siksak oli 5 estettä pitkä ja todella monet koirat (joista osa niitä Suomen kärkikoiria) tekivät kyseiset hypyt hirmuisen sekoilun säestyksellä. (Emmi Lavikka marssi viidennen esteen taakse ja kutsui koiran luokseen. Oli "aika" mieletön suoritus.) Noki teki alkusiksakin mainiosti aina renkaalle asti. Pointsit myös minulle, että uskalsin lähteä kokeilemaan sivuttaista irtoamista noin reilulla sivuttaisetäisyydellä kisatilanteessa.

Yritin muuten hyppärin lopussa kepeillä ehtiä keksimään jonkun hauskan kikkaohjauksen tavallisen takaakierron tilalle, kun alla oli hylly. Keppien aikana en kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään oikeasti järkevää erilaista ohjausta, joten se sitten jäi. Mutta ehdinpä sellaistakin siinä radan aikana pohtia.

Ja sitten ne videot:





sunnuntai 9. syyskuuta 2012

PM-kisoissa

Eipä jäänyt pm-kisoista jälkipolville kerrottavaa.

Kerron silti, ihan kiusallani.

Ekalla radalla jännitti jotenkin ihan epänormaalisti. Oli ihan tyhmä fiilis: ei alkuunkaan päättäväinen. Ja sitten Noki vielä taipui putken väärään päähän heti viidennellä esteellä. Olin kyllä ajatellut putken väärän pään ja tiedostin sen siinä olevan, mutta olin myös samalla ajatellut, että se jää aivan varmasti edellisen hypyn laskeutumispaikasta niin takaviistoon, ettei Noki sinne mene millään. Meni. Sen jälkeen rata sujuu kivasti oikeastaan loppuun asti. Viimeisellä putkella Noki lukee kädenheilautukseni A:lle ohjaukseksi ja melkein kurvaa sinne, mutta ei sitten kuitenkaan.

Pitäähän tästä jotain hyvääkin löytää. Ja niitä hyviä juttuja on jopa kaksi.
Ensinnäkin, puomin jälkeen olleet kaksi hyppyä aiheuttivat lähes kaikki hylkäykset - joita oli melkoinen määrä. Nokin kanssa tehtiin mielestäni tosi hienosti ne kaksi hyppyä ja oma valssi suuntautui täsmälleen sinne, mihin olin suunnitellutkin ja mihin se mielestäni pitikin suunnata. Otin Nokin kylläkin jopa liian tiukasti puomin jälkeiseltä hypyltä haltuun, kun pelkäsin sen hyppäävän puomin jälkeistä hyppyä vastapäätä olevan hypyn. Mutta oma liike meni juuri niin kuin piti: en jäänyt koiran eteen niin kuin moni muu valssannut. Hyvä minä.
Toiseksi A:n alastulo sujui hallitusti. Siitä pointsit Nokille. Alla oli hylly, joten oikein katsomalla katsoin, että hitto vie takuullahan pysähdyt. Ja pysähtyikin.

Toisella radalla saatiin meidän uran ensimmäinen kosketusvirhe. Ja sekin väärin tuomittuna.. Kielto olisi ollut ihan ansaittu, mutta mielestäni en missään vaiheessa koskettanut Nokia, vaikka Noki menikin oikealle hypylle vain ja ainoastaan siksi, että jalalla suljin Nokin väärään suuntaan kääntyneen kulkureitin. Noki kilttinä poikana pysähtyi jalkani takia, ponnisti tasajalkaa hypyn yli eikä edes pudottanut rimaa. Ennen rengasta olisi pitänyt aloittaa valssi metriä, puoltatoista aiemmin. Nyt Noki valui liikaa, joskin sen linja oli paljon parempi kuin monen sellaisen, joita jäätiin ohjaamaan renkaan ja muurin vasemmalta puolelta. Viimeiset kaksi rimaa putoaa. En oikein tiedä, että miksi.

Ja ne hyvät jutut.. Ei nyt oikein tule mieleen. Ihan ok-tason juttuja, mutta ei mitään hyvää onnistumista. Lähdin ihan väärällä asenteella jälleen radalle ja löysäilin. Ei sillä tavalla saa aikaan oikein mitään järkevää.

Viimeisenä oli joukkuerata. Ekat neljä estettä tuntuivat hyvältä. (Jee..) Sitten enää ei. En TAJUA, miksi Noki luki kuutosputkella väärän pään. Se ei ollut mitenkään sen juoksulinjalla eikä videolta hidastettunakaan näe, että minä ohjaisin millään tavalla väärään päähän. Todella TODELLA outo valinta Nokilta. (Tai "Noelta", kuten kuuluttaja Nokia kutsuu.) Kepeille viennissä Noki meinaa mennä A:lle ja ennen A:ta mikään minussa ei ohjaa suorittamaan hyppyä, joten Noki jättää sen suorittamatta. A:n jälkeen Noki valitsee jälleen putken täysin oudon - ja väärän - pään. Minun liikkeessäni ei mikään oikein voi edes viedä väärään päähän, kun juoksen oikeaa päätä kohti ja liikkeeni jatkuu vieläpä sen "taaksekin" enkä siis tee mitään juoksulinjan muutosta kohti väärää päätä. Outoa outoa outoa.

Onnistuminen: Noki pysähtyy jälleen A:lle minun etenemisestäni huolimatta ja lähtee vasta käskystä. Hyvä.




lauantai 8. syyskuuta 2012

ulkoilua ja treeniä

Eilen käytiin taas hiomassa sitä, miten A suoritetaan itsenäisesti ja oikein. Noki tarjosi jälleen alussa ympäri kääntymistä. Sain sen kuitenkin aikaisempia kertoja helpommin tekemään koko A:n ja pääsin palkkaamaan sitä alastulopaikalle. Olen ryhtynyt tekemään sitä, että kun Noki hakeutuu itsenäisesti oikealle paikalle ilman minun liikettäni, juoksen sen luokse namittamaan. Ruoka on Nokille iso juttu, joten se alkoi hakeutua oikealle paikalle hyvällä vauhdilla. Lisäksi se tarjoaa eteenpäin katsomista eikä käänny minun puoleeni. Onneksi.

Tehtiin ensin pelkkää A:ta. Sen jälkeen lisäsin putken A:lle menoa vauhdittamaan ja se sujuikin sitten jo tosi hienosti. Putki antoi sellaista potkua, että Noki teki A:n ihan kuin se kisoissakin sen tekee, kun juoksen ohi. Tosi jees. Tämän jälkeen tehtiin hyppy-putki-A -treeniä ja Noki kesti hienosti sen, että stoppasin oman vauhtini ajoittain erittäinkin korostuneesti. Viimeiseksi tehtiin seitsemän esteen pätkä, joka päättyi A:han. Jälleen onnistuminen. :)

Noki vaahtosi, huusi ja riehui kuin heikkopäinen. Se totta totisesti osaa ottaa kaiken irti ihan tosi "tylsästä" ja suoraviivaisestakin harjoituksesta. :D

Kolan kanssa puolestaan harjoiteltiin lähtötilanteita. Pistin sen kerta toisensa jälkeen istumaan putken eteen ja vaadin sitä olemaan reagoimatta liikkeisiini ennen suullisesti annettua lähtölupaa. Kolan liipaisin on TODELLA herkkä lähtötilanteessa ja sitä ei todellakaan tarvitse opettaa erikseen kääntämään katsetta minusta kohti ensimmäistä estettä. (Jotkut koirat siis tuijottavat omistajaa lähdössä ja sitten ensimmäinen este tulee vähän yllärinä, kun lähtölupa kajahtaa.) Kola katsoo minua kohti vain äärimmäisen harvoin. Se tuijottaa täysin maanisen keskittyneenä ensimmäistä estettä ja kumartuu ja litistyy kohti maata kuin vieteri, joka viritetään valmiiksi ponnahtamaan kohti avaruutta.  Täytyy siis oikein korostamalla korostaa Kolalle, että sivusilmällä nähdyt liikkeeni eivät koskaan ole lähtölupa, vaan minun liikehdinnästäni huolimatta liikkeelle lähdetään vain ja ainoastaan käskystä. Kola näyttää samalta, kuin huippuunsa viritetyt satasen olympiafinalistit: kippuraan kumartuneena ja katse keskittyneenä odotetaan lähtölaukauksen kajahtamista ja varaslähtö on herkässä, jos vieressä oleva kaveri tekee varaslähdön. ;)

------------

Eilen käytiin ulkoilemassa Katjan, Ronjan, Remun ja Arpan kanssa. Kola suhtautui Arpaan ensimmäiset viisi minuuttia lievällä epäilyksellä. Ei sitä oikeastaan mistään muusta olisi huomannut, mutta Kolan häntä oli tiukkana pakettina taivaita kohti. Nopeasti häntä kuitenkin laski tavalliseen asentoonsa ja Kola rentoutui.

Arpa on kyllä melkoinen paketti. Se tunki itseään kerta toisensa jälkeen ihan Kolan viereen. Kola kykeni jälleen pitämään reaktionsa hienosti hallinnassa ja ilmeisesti sillä oli viime ulkoilukerrasta muistikuva, että Arpa-kääpiön saa tarpeen tullen siirrettyä siedettävän matkan päähän hiljaisella murahduksella. Pariin otteeseen Kola murahteli tai mulkaisi Arpan kauemmas, mutta pikkuneiti ei niin vain antanut periksi. Se siirtyi ehkä puoli metriä ja palasi muutaman sekunnin päästä siihen, mistä se oli käsketty pois. :D Se ohitteli Kolaa kylki kylkeä viistäen ja rynnisteli Kolan perään. "Tuo setä vaikuttaa tosi kivalta!" se taisi pohtia. ;) Häntä ei laskenut hetkeksikään ja muutenkin kääpiö vaikuttaa oikealta rämäpäältä.

Kola ei menettänyt hermoaan koko lenkin aikana, vaikka Arpa toimi kerta toisensa jälkeen Kolan hiljaisia kieltoja uhmaten. (Tai no. Kyllä se kieltoja noudatti, mutta toisti hetki sitten kiellettyjä juttuja uudestaan ja uudestaan. ;) Väittäisin, että Arpan hieno tapa reagoida välittömästi Kolan hillittyihin kieltoihin on luonut Kolalle luottamuksen siihen, että Arpa ei ole uhka ja että sen toimintaa pystyy hallitsemaan. Arpa siis väistää välittömästi, kun Kola murahtaa. Se ei väistä kauas, ei laske häntäänsä eikä pysy kauaa etäämpänä, mutta se väistää. Se ei jää kyöhnäämään nöyristellen jalkoihin eikä yritä hyppiä kasvoja nuolemaan. Se väistää. :)

Neva saa Kolalta ystävällishenkistä myllytystä yhä edelleen melkein joka kerta, kun lenkkeillään yhdessä. (Neva leikkii kassler-paistia ja Kola leikkisyö maassa retkottavaa lihakimpaletta.) Taraan tottuminen oli pitkä projekti, joka nyt on saatettu päätökseen ja Tarasta on tullut osa Kolan laajennettua laumaa. Pepin lisäksi vain Arpa on huolittu yhtä nopeasti Kolan alaiseksi.

tiistai 4. syyskuuta 2012

NokkelaPokkela-Noki

On nuo kyllä koomisia otuksia. :D

Noki on tässä vuosien varrella kerryttänyt ihan mukaviin määriin omat oikeutensa Kolaan nähden. Edelleen on kuitenkin uusia oikeuksia valloitettavana. Ja mikä sen viihdyttävämpää kuin pistää pienen Tiitiäisen aivo hyrräämään, että saisi venytettyä ja vanutettua omien oikeuksiensa rajoja. 

Kolalla on sääntö:
Maassa ihan lähellä oleva Tärkeä Lelu ei ole vitsailun asia.
Suusta voi sillä tavalla peppua söpösti heiluttaen ja pentumaisia eleitä esitellen viedä lelun silloin tällöin. Mutta maassa vahdittavana oleva Tärkeä Lelu (mikä se milloinkin sattuu olemaan, mutta joka tapauksessa sen on pakko olla joku maailman paras lelu, koska Kola haluaa pitää sen itsellään) on KOLAN ja siihen ei ole Tiitiäisen lupa mennä koskemaan edes peppu söpösti heiluen ja kahdeksikkoa Kolan edessä madellen.

Säännössä on kuitenkin tietty ulottuvuus, jonka Noki juuri hetki sitten keksi yhdistää Kolan Tärkeän Lelun luvalliseen varastamiseen. Ulottuvuushan on se, että Kola on oppinut huomaamaan, että jos Tiitiäisen suu on täynnä jotain muuta lelua, sen voi huoletta päästää hyörimään peppu söpösti heiluen ja pentueleitä esitellen Tärkeän Lelun läheisyyteen. Silloin Tiitiäinen ei ole kyvykäs viemään Tärkeää Lelua, koska Tiitiäisen suulla on jo tehtävä sen jonkun toisen lelun pitelemisessä. Ei siis huolta.

Vai onko sittenkin?

Äsken Kola leikki itsekseen RoburCupista voittamallaan lelulla ja pudotti sen sitten hetkeksi maahan. Toki herra Tiitiäinen oli välittömästi vieressä kärkkymässä, että "se on mun!" Kolan ei tarvinnut kuin vilkaista Nokia PAHALLA silmällä ihan hiljaa, missä vaiheessa Tiitiäinen peruutti nöyristellen kauas pois, eikä edes yrittänyt lähestyä uudestaan. Kolan kielto oli ihan ehdottoman selvä: "Tätä et vie tai tulee turpiin." Ja silloin sitä ei voi viedä.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin jo naurattaa ääneen, kun Tiitiäinen peruutt nöyristellen olohuoneen toiselle puolelle, nappasi suuhunsa toisarvoisen lelun ja lähti peppu heiluen takaisin Kolan luo. Kola tarjosi ensin nanosekunnin PAHAA silmää, kunnes tajusi, että Tiitiäisen suu on täynnä lelua. "Ei huolta, senkun sähläät siinä sen tyhmän lelusi kanssa", ajatteli Kola ja PAHA silmä meni pois. Ja sehän riitti. Tiitiäinen tanssahteli söpösti peppu heiluen Kolan ympärillä kuin pieni haaremityttö huntu heiluen ja hopsis. Sekunnin murto-osassa peppua heiluttelikin toisarvoisen lelun suustaan pudottanut ja viattomalla liehittelyllä Kolaa hämännyt Tiitiäinen Tärkeä Lelu suussaan. Voitonriemu purskahteli Tiitiäisen ilmeestä ja eleistä, kun se tanssi voitontanssia Kolan ympärillä ja tunki Tärkeää Lelua Kolan naamalle. "Mulla on tällänen, kato löysin tälläsen, etkös haluaisikin tämän, tämä maistuu herkulliselle ja tuoksuu ruusunnupuille, taidat olla vähän kateellinen!"

Naurattaa vieläkin. :D

---------

Jälkikäteen herää kysymys, että miten koiraeläimen aivoissa kapasiteetti ihan oikeasti voi riittää noin monimutkaiseen ajatusketjuun?

1. Haluan lelun.
2. Menen ja otan lelun.
3. Kola on uhkaava, joten peräännyn.
4. Otan suuhuni lelun, jolla ei ole minulle mitään merkitystä, koska muistan, että jos lähestyn lelun kanssa, Kola ei ole uhkaava.
(Tähän asti vielä ymmärrän jotenkuten.)
5. Liehittelen niin kauan, että Kolan keskittyminen herpaantuu.
6. Pudotan lelun, kun Kola ei huomaa.
7. Saan sen, mitä halusin 6 ajatusaskelta sitten.

Tuolla toiminnan ketjuttamisella alkaa olla vaiheita aika hiton monta. :D


lauantai 1. syyskuuta 2012

treeniä

Jatkoin tänään samalla teemalla hieman treeniä vaikeuttaen. Noki siis treenasi oikeaoppisesti suoritettua A:ta ja Kola keppejä ja A:ta. Molemmat pojat tekivät hienoa työtä. Kolan kanssa jatkettiin myös paikkamakuukäytöntöä. :)

Lisäksi tehtiin Nokin kanssa takaakierto- ja välistävetotreeniä. Etenkin välistävedot ovat vaikeita. Minulle. Blaah. En osaa liikkua oikea-aikaisesti enkä tiedä, mitä tekisin käsilläni. Noki toimii kuin junan vessa tästä huolimatta ja Annan kanssa ihasteltiin Nokin hiekkaan jättämiä tassunjälkiä. Ne noudattelivat oikeastaan täydellisen ideaalia juoksulinjaa. :)


Ojangossa piii-iitkästä aikaa

On ollut niin kauhean agilitytäyteinen heinä-elokuu, ettei ole ollut oikein mitään saumaa ehtiä omatoimitreenaamaan Ojankoon. Tuli pidettyä jopa niin pitkä tauko Ojangosta, että portin sisäänpääsykoodikin oli unohtunut. :D Onneksi koodi kuitenkin lopulta löytyi ja päästiin lämppäämisen jälkeen hiomaan juttuja. 

Kola paljasti viime torstaina, että kontaktien sivuttainen irtoaminen on sille ihan tosi uusi ja vaikea asia. Se ei pysynyt A:lla, kun otin omaa liikettäni muutamia metrejä sivuun A:lta. Niinpä sen kanssa treenattiin ihan vaan kontaktille omatoimisesti hakeutumista etupalkan avulla. Ekalla kerralla Komppunen kyllä pysähtyi, mutta vapautti itse itsensä välittömästi ja sinkosi palkalle. Muutamalla toistolla saatiin tuo tapa ainakin sillä kertaa katkaistua ja Kola hakeutui varsin mainiosti yksin alastulolle, vaikka jäin selän taakse odottelemaan. Sivuttaista irtoamista treenataan seuraavalla kerralla, kun nyt on palautettu kontaktitreeniä mieleen liian pitkän tauon jälkeen.

Tämän lisäksi Kola pääsi tekemään muutaman kerran keppejä ja pari kertaa pakkovalssitreeniä. Keppien vauhti on lisääntynyt tosi paljon ja tekniikka parantunut! :) Pystyn vedättämään Kolaa kepeillä ja vedättäminen parantaa entisestään Kolan asentoa painaen etukroppaa matalammaksi. Tosi jees! Tekniikkaa on siis parantanut lähinnä se, että Kolan käsitys keppien oikeasta suorittamisesta on tarkentunut (oho, ai ne tehdään alusta loppuun asti joka keppi kiertäen..;) ja sen itseluottamus varmasti myös lisääntynyt. Näin ollen minä pääsen lisäämään sen vauhtia vedättämällä, mikä pakottaa Kolan itse hakemaan tehokkaampaa tapaa edetä. Se onkin löytänyt aivan oikean tavan nopeuttaa toimintaa eli painunut matalammaksi. :) :) Mainio Kola!

Lisäksi Lehtosen Sannaa käy kiittäminen (pitääkin muistaa seuraavissa treeneissä kiittää:) siitä, että Kolalle löytyi erinomaisen hyvä tapa  rauhoittua ja pitää kuppi kumoutumatta niissä hetkissä, kun pitäisi odottaa radalla uuden treenisuorituksen alkamista. Lisäksi toimintatapa harjoittaa samalla lähdöissä pysymistä ja vapautuskäskyn odottamista.

Näin siis toimin: Kola on tehnyt keppitreeninsä ja tarkoitus on ottaa uusi suoritus ihan tuota pikaa. Otan Kolalta palkkalelun pois ja käsken sen maahan. Kola noudattaa tätä käskyä tosi hienosti ja makaa hiljaa paikoillaan. Se ei siis hauku ja kierrokset pysyvät hallinnassa. Minä siirryn omassa tahdissani seuraavan treenin lähtöpaikalle. Kun olen valmis aloittamaan uuden treenin, vapautan Kolan ja se saa suorittaa ne esteet, jotka sattuvat jäämään minun ja sen väliin tai sitten se voi niin halutessaan juosta suoraan minun luokseni. Kun Kola on sivulla, uusi treeni alkaa.

Juu-u. Se ei ole mikään uusi ja ihmeellinen taikakeino. Ja onhan tuosta ollut varmaan Sannankin kanssa aiemminkin puhetta. Nyt siihen vain on uusi näkökulma: Paitsi, että Kola rauhoittuu suorittamaan "tehtäväänsä" (eli pysymään paikkamakuussa), se harjoittelee samalla vapautuskäskyn odottamista ja antaa minulle ja kouluttajalle mahdollisuuden puhua ilman, että vieressä karjuu ja hyppii kierroksiaan kohti taivaita nostava eläin.

Tähän mennessä käytäntö on osoittanut, että Kola odottaa tosi kiltisti paikallaan maaten ja lisäksi sinkoaa täysillä minun luokseni, kun vapautan sen paikkamakuusta. Se ei ryhdy karjumaan eikä sinkoile pitkin kenttää vapautuskäskyn jälkeen. Se haluaa päästä mahdollisimman nopeasti minun luokseni, jotta päästään tekemään hommia yhdessä. :)

Tämä käytäntö otetaan siis osaksi meidän treenirutiineita.

Nokin kanssa Ojangossa oli tarkoitus muistella, että mitä se A:n hallittu ja oikeaoppinen suorittaminen oikeastaan tarkoittikaan. Puomilla Noki ei karkaile kontaktilta ja A:llakin se on aina tähän mennessä ikään kuin pysähtynyt alastulolle. Ainoa pulma vain on, että A:lla se tulee alas niin vauhdilla ja on oppinut, että sieltä myös vapaudutaan vauhdilla, ettei se pysäytä liikettään täysin, vaan ponnahtaa liikkeelle välittömästi alastulon jälkeen.

Tehtiin ensin treeniä etupalkalla ja se toimikin aivan tosi hyvin. Ei mitään ongelmaa. Sitten otin etupalkan pois ja jäin itse Nokin selän taakse odottamaan, että se suorittaa A:n oikein. Siinä kohtaa Nokilla melkein nyrjähti aivo. Se kyllä kiipesi A:n huipulle, mutta jäi sieltä sitten tähyilemään Ojangon maisemia ja odotti ohjeita. Niin. Noki on oppinut, että A:lla minä juoksen sen rinnalla minkä jaloistani pääsen ja sitten jatketaan matkaa.

Saatiin lopulta yksi onnistunut suoritus ja pääsin kehumaan ja palkkaamaan Nokia. Se avasi aivolukon ja sen jälkeen Noki hakeutui vauhdikkaasti ja luotettavasti itsekseen oikeaan paikkaan. Lisäksi se kesti erinomaisesti sen, että heitin palkkalelun A:n alastulon eteen samalla, kun se tuli A:ta alas.

Tehtiin myös pakkovalssitreeniä. Tarkoitus oli opettaa Nokille, että pakkovalssin merkkaamisen jälkeen minä voin lähteä jo liikkeelle valssia tekemään ja Noki siitä huolimatta noudattaa merkkausta eikä lähde hyppäämään hyppyä väärään suuntaan. Palkkasin Nokia merkkauskohtaan muutamia kertoja. Sen jälkeen tein treenin niin, että merkkasin, lähdin tosi hyvissä ajoin jatkamaan ohjausta ja palkkasin vasta hypyn suorittamisesta. Toimi hienosti. Noki malttoi lähteä kiertämään siivekettä merkkauksen mukaisesti, vaikka minä etenin jo ohjauksessa eteenpäin.

Oli tosi mukavaa pitkästä aikaa hioa pieniä mutta tärkeitä juttuja ihan rauhassa. :) Ja palkitsevaa oli myös se, että näiden pienten tärkeiden juttujen hiomisen vaikutuksen näki tänään välittömästi tarkempana ja parempana suorituksena. :)