tiistai 31. joulukuuta 2013

pikachun uusivuosi

Pokemon-koiraa ei räjäyttely häiritse. Ja tarkoitan todellakin, että ei häiritse - jopa siinä määrin, että jos en tietäisi, niin tänään olisin pohtinut, onko tuolla kuulossa vikaa. :D Pikku-ukko seisoi parvekkeen pöydällä pitkän tovin, kun tuuletin kotia. Kello alkoi olla niin liki puoltayötä, että räjähtely oli jatkuvaa taustamelua. Räjähdyksiä kuului erityisesti Pikan selän takaa. Mutta ei Pika sinne suuntaan tuijottanut. Ei se edes väräyttänyt korviaan, vaikka välillä jytisi ihan huolella. Se tuijotti täysin vastakkaiseen suuntaan. Oli pakko mennä katsomaan, että mitä ihmettä se tuijottaa ja ihanko oikeasti se on rennolla fiiliksellä parvekkeella. Pika oli erittäin aivot-off -tilassa. Häntä roikkui rentona. Korvat roikkuivat rentoina. Asento oli syvästi levollinen. Pika tuijotti parvekkeen alla kulkevia ihmisiä. Pokemon-koira valvoi rauhallisin mielin alapuolellaan soljuvaa elämää.

Hetkeä myöhemmin myös vinkumaton vinkulelukrokotiili sai huomiota.

"Moi mä oon Pikachu ja mua ei paljon hetkauta."

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

VAUn kisoissa

Kiltti tuhma Noki iski tänään. Tuhma Noki lähti kontaktilta keskimmäisellä radalla ilman lupaa - ja sitten käveltiinkin ärähdyksen saattelemana maaliin. Ja viimeisellä radalla Nokin linja olisi puomin ja kahden hypyn jälkeen mennyt suoraan kakkosväliin, kun minun linjani oli jo niin kaukana keppien seassa, Nokin kuono kohti kakkosväliä ja minun keppikäskyni aivan hirveästi myöhässä. Videolla ei sitä juurikaan näe, mutta radalla rupesi kovasti hymyilyttämään, kun lopulta tajusin antaa keppi-käskyn ja Noki kilttinä poikana siirtyi pois minun määrittämältäni juoksulinjalta ja otti sivuasekelen kohti ensimmäistä keppiväliä.

Videolla oleva kolmas rata tuntui rataantutustumisessa ihan horrorilta. Painajainen. En saanut mitään otetta koko hommaan ja kun rataantutustuminen kuulutettiin päättyneeksi, oli edelleen pari-kolme kohtaa, joihin en ollut löytänyt mitään järjellistä ohjausta. Hädintuskin muistin radan estejärjestyksen. Rataa seuraillessa lopulta löin lukkoon ohjaukseni sekä A:n että keppien jälkeisiin elämiin. A:n jälkeen en ollut kertaakaan rataantutustumisessa kokeillut pakkovalssia, mutta sen - joskin huonon - sinne sitten väänsin. Ja rengasta kohti pinkoessa en kertaakaan tutustunut rataan niin, että juoksisin hyppy"suoran" oikeaa puolta. No, se tuli silti tehtyä. Olisin toki voinut yrittää luottaa Nokiin putken pään valinnassa renkaan ja hypyn jälkeen, mutta eipä pokka riittänyt, kun alla oli nolla. Täytynee rakentaa tuo sama vänkyrä hallilla ja testailla vähän erilaisia ohjauksia.

lauantai 28. joulukuuta 2013

puomia nopeuttamassa

Meidän murheenkryyni on ehdottomasti puomi. Pika menee puomin kyllä alusta loppuun, mutta sen vauhti vaihtelee hitaasta hölkästä vielä hitaampaan hölkkään. Sain sen jo nopeutettua laukaksi, mutta sitten Pika putosi puomilta ja nyt ollaan jälleen ravissa. Voihan pylly.

Niinpä peruutettiin takaisin "alkuun" ja pudotin puomin liki maan myötäiseksi. Sitä pitkin Pika laukkaa, joskin vähän sellaista hömpänpömpän-etenemistä. Haluaisin lisätä puomin 2o2o-paikalle juoksemisen arvoa namittamalla oikeasta paikasta, koska se toimi aikaisemminkin. Nyt kuitenkin Pika lähti ihan omatoimisesti pysähdyksistä, kun oli syönyt naminsa. Täytynee pistää apupalkkaaja namittamaan oikeasta paikasta alastulon viereen. Minulla on siis tunne, ettei Pika ymmärrä, miksi puomin päähän kannattaisi mennä nopeasti. (Toisaalta se on niin jäyhä jököttäjä, ettei sillä oikeastaan muuallekaan ole niin kauhea kiire aina. :D Ehtiihän sitä vähemmälläkin.. ;) Voisi kokeilla myös sitä, että puomin jälkeen on apuleikittäjä, joka revittelee Pikan kanssa lelulla. Pitää keksiä jotain sellaista, jonka luokse Pikalla on hoppu.

Kun nostettiin Katjan kanssa puomi vähän korkeammaksi, vauhti putosi hieman. Toki takana oli myös jo melkoinen määrä toistoja, mutta silti saisi ehdottomasti mennä kovempaa. Voihan ärsytys. Täytyy ryhtyä ehdottomasti liittämään puomiin korkeampaa virettä ja suurempaa arvoa muutenkin.


tiistai 24. joulukuuta 2013

jouluaatto 2013

Vakavamielistä mutta leppoisaa joulua kaikille blogissa vieraileville!

(Kolaa ketuttaa. Nokia ahdistaa vähän koska Kolaa ketuttaa ja Pikachua ei haittaa tonttuhattu. ;) Jokainen tyylilleen uskollisena, siis.)

(c) Miika Kainulainen

(c) Miika Kainulainen

(c) Miika Kainulainen

maanantai 23. joulukuuta 2013

Pika, maailman oudoin ja kaunein koira.

En vain lakkaa hämmästelemästä Pikaa. Se on liioittelematta erittäin outo koira. Tai ainakin erittäin outo espanjanveskoira. Ainoa piirre, jonka tunnistan espanjanvesikoirille tyypilliseksi on herkästi käynnistyvä hälytyshaukku. Ja siihen ne perroille tyypilliset piirteet sitten loppuvatkin.

Miika toteutti aikansa kuluksi ultimaattisen koiratestin, joka jatkui käytännön osuudella hetkeä myöhemmin. Naureskelimme Pikan outoudelle ja erityisesti sille, miten Pikasta on vaikea saada irti juuri minkäänlaisia reaktioita. (Paitsi jos haluaa riehuttaa Pikaa, niin silloin kyllä saa kopterihännän liikkeelle ja leikkipureminen ja -painiminen alkaa.) Pika makasi maassa, joten Miika tarttui Pikaa hännästä ja havainnollisti, miten Pika ei edes avannut silmiään, vaikka sitä nykäisi hännästä. Nauratti. Hetken päästä Pika nousi ylös, jolloin Miika otti Pikaa etutassuista ja nosti Pikan "orava"-asentoon. Ei mitään reaktiota. Pika vain tuijotti eteensä kuin koomassa. (Se ei jännittynyt. Ei kiskonut tassujaan pois. Ei liikkunut. Ei _mitään_ reaktiota.) Miika päästi irti. Ei reaktiota. Miika nosti Pikan syliin ja käänsi selälleen. Ei _mitään_ reaktiota. Edes Pikan ilme tai korvien asento ei muuttunut. Miika tarttui Pika etutassuista ja hetken pojat soittelivat villisti ilmarumpuja. Ei minkäänlaista silmin havaittavaa reaktiota. Ja nyt en liiottele. Ilme pysyi edelleen täsmälleen samana tyynen rauhallisena. Miika laski Pikan sylistä. Ei reaktiota.

Sitten alkoi käytännön osuus. Petja ja Liina alkoivat tehdä lähtöä ulos. Lupasivat ottaa Pikan mukaan, joten Petja pujotti Pikan kaulaan pannan ja Liina otti hihnan käteensä. Ei reaktiota. (Tässä kohtaa kerrottakoon, ettei Pika ole lyhyen elämänsä aikana ehtinyt vielä koskaan ulkoilla ilman laumaansa itselleen kohtuullisen vieraiden ihmisten kanssa.) Petja avasi ulko-oven ja sinne ne menivät. Pikalla oli häntä normaalissa pystyasennossa ja se meni samoilla itsevarmoilla askelilla kuin se olisi aina ulkoillut juuri Petjan ja Liinan kanssa. Hetken kuluttua Petja, Liina ja Pika näkyivät ikkunasta olohuoneeseen. Siellä Pika marssi, häntä edelleen rennon letkeänä ilman mitään merkkiä siitä, että hommassa olisi sille jotain uutta tai ihmeellistä.

..ja siellä ne nyt ovat lenkillä.

Väitän melko varmaksi, että jos Pika muuttaisi tänään asumaan uuteen kotiin itselleen täysin vieraiden ihmisten luo, jäisi Pika uuteen kotiinsa täydellisen tyytyväisenä ja luultavasti se olisi aivan varma siitä, että elämässä ei ole tapahtunut mitään Pikaan vaikuttavia muutoksia.

Joululoman toistetuin lause tässä vaiheessa on "Ei Pika osaa tota temppua." Pika ei osaa tulla kutsuttuna sohvalle tai sänkyyn. Pika ei tule koskaan ikinä milloinkaan katsomaan, jos ihminen ojentaa kätensä kutsuvasti. Pika ei osaa väistää käskystä. Pika ei osaa mennä pois käskystä. Pika ei osaa aina tulla luokse käskystä, mutta se ei myöskään koe millään tasolla tarpeelliseksi mennä karkuun, jos joku tulee noutamaan. Pika osaa istua, mennä maahan ja agilityä. Se ei muista aina nimeään, mutta kaikeksi onneksi se rakastaa yhdessä tekemistä. Se on käsittämättömän itsenäinen ja sen hermot näyttäisivät olevan timanttiset. Toki se karjuu, koska a) oma ääni on paras ääni ja b) vahtiminen on jännää! Mutta sillä ei jää päälle ihmiselle / eläimelle / asialle huutaminen eikä se aristele tietääkseni mitään.

Sanalla sanoen: outo. (Ja toisella sanalla sanoen: kaunis.)
--------
Vastaavassa lauman ulkopuolisen ihmisen toteuttamassa ultimaattisessa koiratestissä jotakuinkin 100% tuntemistani perroista ainakin jollain tavalla ahdistuisi/paineistuisi/pyrkisi poistumaan tilanteesta tai vaihtoehtoisesti reagoisi ihmistä mielistellen. Lisäksi aivan ehdoton valtaosa tuntemistani perroista ei todellakaan lähtisi itselleen vieraan ihmisen kanssa täysin huolettomana lenkille. Kola ja Noki kuuluvat näihin ns. perinteisiin perroihin - Kola korostetummin ja Noki hillitymmin.

tiistai 17. joulukuuta 2013

kujat, vol.6

Tänään kavensin kujan lopulta jotakuinkin 10cm leveäksi. Noin kapeaksi asetetulla kujalla Pika joutuu selvästi jo muuttamaan tyyliään kohti pujottelua. Niinpä sitten Pikalle olikin vaikeaa pitää rytmi yllä, kun juoksin sen rinnalla. Testasin tätä kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla Pika tuli vähän puolenvälin jälkeen kepeiltä ulos. Yksin tikuttaessaan se kuitenkin teki hallitusti loppuun asti, joten en ryhtynyt väkisin vääntämään tänään sitä, että voisin juosta rinnalla. Antaa Pikan ensin totuttaa kroppansa tuohon uuteen pujottelua jo hieman muistuttavaan etenemiseen ja ryhdyn lisäämään omaa häiriötäni vasta ensi kerralla. :)

Otin taaskin verkot alkuun ja poistin ne, kun alla oli muutama onnistunut suoritus. Kymmensenttisessä kujassa en vielä poistanut verkkoja, mutta homma sujui itsenäisinä keppeinä niin vaivattoman näköisesti, että varmaan olisi voinut verkot ottaa poiskin.

(Videolla jälleen noin miljoonaviisisataatuhatta WAUUMITENHIENOAAa.. :D )

maanantai 16. joulukuuta 2013

koiranäyttelyt. en vaan tajua niitä.

Facebook pursuaa Messukeskuksen näyttelyä ihan joka tuutista. Olen itse viimeksi käynyt näyttelyssä muistaakseni toissavuonna. Ja huomaan, että koiranäyttelyt aiheuttavat minussa enenevissä määrin huomattavaa ahdistusta, ärtymystä ja suoranaista inhoa.

Agilityssä homman pointti on kouluttaa koira ja opettaa se tekemään esteitä mahdollisimman nopeasti ja samalla hallitusti. Lajin idea on nimenomaan vaikuttaa koiran "esiintymiseen". Tarkoitus on opettaa koira hyppäämään nopeimmalla mahdollisella tavalla, suorittamaan kepit mahdollisimman tehokkaasti, jne jne jne.

Näyttelyssä täysin käänteisesti ( - näin olen käsittänyt - ) tarkoituksena on esittää oma koira niine ominaisuuksineen, jotka luontoäiti siihen on lätkäissyt ja koiran "esiintymiseen" (lue: ulkonäköön) vaikuttaminen on säännöissä pääosin kiellettyä. Tuomarin on tarkoitus arvioida koiran omianaisuuksia rotumääritelmän perusteella. Molempien ( - näin olen käsittänyt - ) on tarkoitus vaalia ja arvostaa rotumääritelmän mukaisia yksilöitä. ..paitsi että aikuisten oikeesti kaiken pointti onkin, että oma koira pyritään esittämään niin, ettei tuomari huomaa koiran oikeita ominaisuuksia ja tuomari arvioi koiran senhetkisten muodin oikkujen mukaisesti.

Eli koko lajin villakoiran ydin onkin oikeastaan pyrkiä kaikin mahdollisin luvallisin (ja luvattomin) tavoin hämäämään tuomaria ja tuomarin tarkoitus on vain kertoa oma senhetkiseen muotiin (, joka ei välttämättä juurikaan liity rotumääritelmään,) perustuva mielipiteensä koirasta.

Mitä siitä, jos lajin säännöissä koiran trimmaaminen on ihan selväsanaisesti kielletty? Kaikki trimmaavat silti. Perroja ei föönata, ne kun eivät ole villakoiria. Ei kun oho föönataan sittenkin. Miksi? Johonkinhan sillä pyritään ja se tuskin on oman koiran oikeiden ominaisuuksien näyttäminen.

Ja mitä siitä, että koiralla on rotumääritelmä? Muoti vaikuttaa ja millintarkasti samanpaksuiset rastat ovat yhtenä vuonna lähes varma pääsylippu palkintopalleille, mutta jonain toisena vuonna ne ovat ihan kauhean passée.

Yhden asian haluaisin päästä näkemään. Nimittäin sen, että mitä kepulikonsteja väki sitten keksisi, jos yksi serti valioitumista varten tulisikin saada milliturkissa. Jotainhan silloinkin takuulla kehiteltäisiin.

Näyttelyt kuulostavat idean tasolla varsin kannatettavalta ajatukselta. Koirien omistajat tuovat piskinsä arvioitavaksi ja niistä paljon tietävät ja paljon nähneet kertovat, onko (se omistajalleen joka tapauksessa rakas) koira rotumääritelmän mukainen hyväluonteinen tapaus. Ja sitten mm. tuomarin arvion ja elukkalääkäreiden arvioiden perusteella tehdään päätös jalostuskäytöstä. Itse olen vain niin pohjia myöten kyyninen tämän asian suhteen, etten kerta kaikkiaan kykene näkemään näyttelyttämisessä käytännössä mitään yhteyttä rotumääritelmän - saati koiran hyvinvoinnin - kanssa. Toki englanninbuldoggikehät ovat koiranäyttelyiden irvikuva, mutta samanlaisesta "tälläinen naamaryppy/ylikorostettu turkki on nyt muotia, joten miksipä en suosisi sitä jalostusvalinnoissanikin" -puuhasta englanninbuldoggien jalostaminenkin on polkaissut itsensä siihen pisteeseen, jossa se nyt on.

Kyllä. Tulen viemään Pikan aikanaan (toivottavasti yhteen) näyttelyyn. ..ja tunnen olevani petturi omia mielipiteitäni kohtaan. Mutta sen voin vannoa ja vakuuttaa käsi sydämen päällä, että minun koiraani ei osoitella föönillä tai saksita rastoja "vähän tosta mutta ei tuosta toisesta kohdasta, koska noh.. sen kulmaukset näyttävät silloin paremmilta, mutta en suostu tätä kenellekään kuuna päivänä myöntämään".

Jälkieditointia
Jos oikeasti haluttaisiin, että näyttelyissä pyrkimys on kohti rotumääritelmän mukaista hyväluonteista voittajakoiraa, voitaisiin näkökulmaa kääntää vaikka tähän suuntaan:


Tämä on siis vartissa kirjattu pohdinta, joka ei missään nimessä ole loppuun asti ajateltu tuotos. "Kisakirjan" pisteytys korostaa nyt rakennetta yli kaiken muun. Toisaalta se on ainoa asia, johon mielipideasiat ja muodin oikut eivät voi vakuttaa, jolloin edes joku asia toimisi ns. ankkurina rotumääritelmässä pysymisessä. Mitattavat tiedot ja yleinen ulkomuoto muodostavat näillä pisteytyksillä 75% koko pistemäärästä - mutta kysehän onkin ulkomuotokisasta. Vahvasti mielipidepainottuneilla asioilla (yleinen ulkomuoto ja turkki) saisi tässä yhteydessä 42% pisteistä (olettaen, että luonnekriteeristö muokattaisiin suhteellisen yksiselitteiseksi). Lasken turkin mielipideasiaksi siitä syystä, että turkin voi muokata kunkin hetken muotia vastaavaksi suhteellisen pienellä vaivalla. Mielipiteen vaikutus putoaisi kuitenkin alle puoleen, kun tällä hetkellä mielipide vaikuttanee _huomattavasti_ suuremmalla prosenttiosuudella.

mustavalkoisuus kunniaan

mä ja toi

Kerta kaikkiaan suututtavaa, että tuo kääpiö kopioi tyyliäni.

Älkää antako henkivartijani häiritä.


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

kepkep

Miian avustuksella lisättiin tänään kujakeppeihin haastetta esteillä ennen keppejä. Ensin siivekkeen kierto ja sitten myös putki. Kuja on tällä hetkellä jotakuinkin 15cm leveä. Putki oli ensimmäisellä suorituksella vaikea, eikä Pika löytänyt keppejä ollenkaan, joten helpotin välittömästi verkoilla. Ensimmäinen "pakotettu" keppisuoritus putken jälkeen oli haparoiva ja Pikan oli vaikea saada rytmistä kiinni. Toisella suorituksella oli jo paljon helpompaa ja lopulta pystyin ottamaan molemmat verkot putkelta lähestyessäkin pois.

Myös takanaleikkausten harjoittelu sujuu tosi kivasti. Pika ei häiriinny, vaikka vaihdan puolta sen takana. Jes. :)


"en ymmärrä"

Kola Julma I hallitsee valtakuntaansa nykyään hyvin hienovaraisilla julmuuden jutuilla. Mustavalkoisilta on aikanaan pesty ja lingottu kaikki pahat aikomukset pois, joten nykyään riittää hyvin hienovarainen "kohta lähtee henki jos et tottele" -kieli. Riittää, kun vähän nostaa häntää tai sanoo ihan hiljaisen "puuhk" tai "puuhkmur". Mustavalkoinen väki väistää ja pahoittelee olemassaoloaan.

..tai niin siis tapahtui ennen kuin Pika tajusi Kola Julma I:n terän olevan pahemman kerran ruosteessa.

Minun on lukemattomia kertoja tehnyt mieli tulkata Pikalle Kolan käskyjä ja ohjeistuksia, ettei tarvitsisi ottaa turpakeikkaa. Pika änkee Kolan ja Kolalla hallinnassa olevan lelun väliin, vaikka Kola sanoo ihan ääneen, että pois siitä. Pika tunkee Kolan naamalle, vaikka Kolalla on suussaan aarre, vaikkapa keppi. Onneksi kuitenkin olen jättänyt tulkkaamatta Kolan tunteita, koska olisin tulkannut ne aivan pieleen. Minut ja Noki on koulutettu Kolan toimesta "usko tai tulet uskomaan" -ajatusmaailmaan. Mutta Pika tarkastelee tilannetta omasta näkövinkkelistään, johon Kolan käskyt kaikuvat vaaleanpunaisten suodattimien läpi. "Usko tai tulet uskomaan" -murina kuulostaa Pikan korviin jotakuinkin kai "Mua ärsyttää, mut se katoaa, jos suukottelet mua." -murinalta. Niinpä Pika usein tunkee itsensä murahtaneen Kolan naamalle, vispaa häntäänsä ja tuijottaa Kolaa kostealla, hyväntahtoisuutta pullistelevalla pentukatseella. Pika on todellakin saanut kiinni jutun uudesta juonikuviosta. Kola murahtaa - Pika vispaa villisti häntäänsä - Kola ei enää murahda, vaikka Pika menee vielä lähemmäs - Pika vispaa vielä villimmin, ottaa leikkiasennon ja huitoo Kolaa tassuilla naamaan. Ei siitä yleensä leikkipainia seuraa, mutta Kolan murahduksen merkitys on nollattu ja Kolan ahdistus sivuutettu.

Tämä tälläinen näyttäisi tehneen hyvää Kolalle. Kola on joutunut tottumaan naamalle tuleviin koiriin ja sen luotto erityisesti Pikan lähestymisiin on kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin. Se ei ota itseensä eikä valmistaudu kolmanteen maailmansotaan, vaikka tullaankin ihan sopimattoman lähelle.

Eilen törmättiin Annaan ja NeroNevaEnviin Jakomäessä. Kola ei ole Enviä nähnyt kuin pari kertaa ja silloin olen pitänyt Kolaa ihan lyhyessä hihnassa, koska säntäilevä pentu on selvästi ärsyttänyt. Mutta eilenpä ei ärsyttänyt. Nopeasti liikehtivä blondi ei aiheuttanut murinaa tai hännän nostelua. Kun jatkoimme matkaa eri suuntaan kuin Anna ja koirat, Envi vielä karkasi laumani sekaan. Olin jo ehtinyt laskea Kolan hihnasta, joten Envi oli oman onnensa nojassa. Niin vain Kola edelleen jatkoi rentoa suhtautumistaan itselleen vieraaseen pentuun. :)

...kun vain saisi kuvan siitä ilmeestä, jolla Pika marssii läpi Kolan murisevan jääkuoren. Se on kerrassaan koominen: Pikan alaluomet lörpöttävät, se katsoo alta kulmiensa, häntä pyörii kopterina eikä sen ilmeestä mitenkään päin pysty lukemaan minkään valtakunnan uhmaa tai provosoimista vaan ihan puhdasta "oonkivapentu"-hyväntahtoisuutta.

torstai 12. joulukuuta 2013

ei enää niin aivovaurioista!

Pikan ohjaaminen on kuin ohjaisi jotakin itselle vierasta ajoneuvoa. Vaihteisto on outo, kytkimen toiminnasta on vain himmeä käsitys, jarrupoljin on jossain ihan muualla kuin mihin on tottunut. Ja kaiken lisäksi se on PENTU. Eli sitä pitää aivovaurio-ohjata. Juosta kyyryssä ja kohdella kuin vähäjärkistä. ..ai eikö? No niin minä kuitenkin olen tehnyt. On ollut aivan älyttömän vaikeaa luopua ajatuksesta, että "Mä vähän saatan sitä tuonne... ja sitten odottelen kyyryssä sitä vähän tässä, kun eihän se osaa... ja sitten pysähdyn katselemaan, että meneekö se sinne, kun ei se välttämättä osaa, kun se on PENTU."

Tänään Timon treeneissä oli ensimmäistä kertaa rataa. (Uuuuuuu!) Oli kyllä taas ihan huippuhauskaa. :) Teemana oli juokseminen ja odottelemisen lopettaminen. "MENE JO!" oli päivän toistetuin ohje. Ja tottahan se onkin. Ihan suotta jähmetyn vaikka missä ja milloin katselemaan, että "voi kun se mussukka menee noin nätisti!" ja sitten olenkin jo myöhässä.

Tämän päivän ehdoton timantti: Pystyin luopumaan vammaohjaamisesta! Pystyin tekemään persjätöt juuri niin kuin ne tekisin Nokin kanssa. Sehän tietysti kostautui, koska Pika ei luonnollisestikaan lukitse esteitä samalla intensiteetillä kuin Noki, joten Pika tuli sitten hypyistä ohi. (Aion opettaa Pikankin ymmärtämään näitä e-rit-täin hyvissä ajoin tehtyjä persjättöjä, koska ne tuntuvat omassa kropassa hyvältä ja kertovat piskille loistavan ennakoivasti tulevasta ohjauksen muutoksesta.) Tärkeintä kuitenkin on, etten koko treenin aikana jämähtänyt ajatukseen, että "miten mä varmistan, että Pika menee oikein" vaan lähdin tekemään rataa ihan niin kuin järjellisen osaavan aksakoiran kanssa. :)

Tämän päivän ehdoton naurun aihe: "ei-nää-valssit-onnistu!!!" Videolla kohdassa 0:52 -> pyörin täysin holtittomasti ja ihan väärään suuntaan. Useassa muussa toistossa tikutan kuin ompelukone - TAKAPERIN. Olen katsonut holtittoman pyörimisen videolta jo liki kymmenen kertaa ja se naurattaa edelleen. En vain millään meinannut kyetä kahteen noin nopeasti peräkkäin tulevaan valssiin. Lopulta sentään saan edes suhteellisen hallitut valssit väännettyä, mutta hitto että olikin vaikeaa. :D

Timon treenit jatkuvat tammikuussa joka toinen viikko. Ehkä joskus jossain vaiheessa hamassa tulevaisuudessa uskalletaan ryhtyä ajattelemaan myös sitä yhtä aika jännittävää asiaa, joka alkaa koolla ja loppuu isaamiseen.


keskiviikko 11. joulukuuta 2013

koittihan sekin päivä!

Nokilla on sittenkin munaa!

Mustavalkoiset riehuskelivat ja painiskelivat olohuoneen lattialla. Painin tuoksinassa Noki lähti kipuamaan sohvalle - ja silloin Pika päätti hetkensä tulleen. Se tarttui letkajenkkaotteella Nokia lanteilta, HUMPHUMP! ...ja sitten tuli menolippu Mombasaan. Nokilla kärähti käämi. Kolakin tuli häntä pystyssä katsomaan, kun Noki sanoi niin rumasti. Kola ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi lähteä mukaan mellakkaan.

Mutta koska Noki on Noki ja siten maailman yksi kilteimmistä ja peace'nlove -henkinen passivisti, oli Nokin kurinpalautus pelkkä kaksi sekuntia kestävä "JUMANKUUKKELI JA HITSINPIMPULAT!" yhdistettynä päästä pullistuviin silmiin ja lautasen kokoisiin pupilleihin. Noki yritti pullistella Pikalle marssimalla iholle samalla tavalla miten Kola välillä palauttaa laumansa jäseniä takaisin ruotuun. Mutta eihän siitä oikein tullut mitään: häntä matalana ja pupillit laajoina ei olla kovinkaan uskottavia.. Paikallaan pönöttävä Pika oli kyllä jo valmiiksi ihan nöyrä, joten Noki ei sitten enää tiennyt, miten olisi jatkanut kurinpalautusta. Niinpä se alkoi nuolla Pikan naamaa, palasi olohuoneen puolelle ...ja kellahti selälleen pupillit edelleen paineistumisesta laajoina. Nokilla oli jättimäinen sisäinen ristiriita. Pitäisi antaa kurinpalautus, mutta kun ei halua riidellä, niin ehkä pitäisi kuitenkin saada Pika jatkamaan painimista, mutta kun ei painiminen oikein sovi tähän tilanteeseen, mutta painiminen poistaisi tämän negatiivisen energian, joka tuli jostain ja aiheuttaa suurta ahdistusta! Nokille selvästi tulee paha mieli, jos pakotetaan olemaan vihainen. :D "Anteeksi, että olen vihainen! Anteeksi, että olen näin kiltti! Ei riidellä, jooko? Tuntuu pahalta, kun on riitaa! Anteeksi, kun en osaa olla vihainen!"

Pika tyytyi kohtaloonsa ilman minkäänlaista vastarintaa. Se ei kiljunut. Se ei murissut. Se pakitti Nokista poispäin, näytti siltä kuin aivot olisivat menneet tyhjäkäynnille ja osasi sen verran koiramaailman sääntöjä, ettei hetkeä myöhemmin lähtenyt painimaan olohuoneen lattialla jalat kohti kattoa retkottavan ahdistuneen Nokin kanssa vaan kävi nukkumaan.

Mustavalkoiset <3

myönnän tappioni

Minusta ei vain ollut opettamaan keppejä 2x2-kepeillä. En osannut kertoa Pikalle, mitä haluan. Tai osasin jotenkuten, mutta sen verran huonosti, että ärsyynnyin itse ja Pika sai liikaa epäonnistumisia. Niinpä siirryttiin kujakeppien maailmaan. Ollaan tehty kujilla nyt kolme kertaa ja se sujuu varsin mallikkaasti. Osa syy tähän on varmasti se, että Pikalle on tuttua eteen yksin irtoaminen ja suoraan juokseminen. Kujan sai kavennettua todella nopeasti, kun pikkuipana ei pyri sivusuunnassa ulos kujasta, vaikka kuja olisi pitkäkin.

Kujat aloitettiin niin, että kuja oli aluksi ehkä 40cm leveä ja ilman verkkoja. Ei ollut mitään ongelmia saada Pika tarjoamaan kujajuoksua. Se juoksi kujaan vaikka mistä kulmista, joten pääsin vaikeuttamaan todella nopeasti. Kun kavensin kujaa tokalla treenikerralla noin 25 senttimetriin, Pika meinasi mennä sisään keppien keskeltä, joten otin verkot auttamaan kahta ensimmäistä väliä. Verkot pystyi poistamaan muutaman toiston jälkeen. Tänään tehdyllä kolmannella treenikerrallakin otin verkot avuksi, jotta saan Pikan taipumaan kapeampaan kujaan. En kuitenkaan halua totuttaa Pikaa verkkoihin sen suuremmin, joten poistan ne välittömästi, kun Pika on tutustuttanut kroppansa kapeampaan väliin. Ja ainakin tässä vaiheessa se näyttäisi toimivan mainiosti. Pika ei jää kaipaamaan verkkojen apua, kun on saanut muutamia onnistumista kavennetussa kujassa.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

lähtöongelma

Noki on kesän ja syksyn aikana mennyt lähtötilanteissa koko ajan huonompaan suuntaan. Se on alkanut haukkua ja sen kierrokset piiputtavat ihan punaisina. Ja kun Noki haukkuu, se on alkanut myös hilata takapuoltaan jokaisella haukulla kohti ensimmäistä rimaa. Homma alkoi mennä jo ihan tosi kurjaksi, kun Noki hilautui itsenäisyyspäivän kisoissa aivan liian lähelle ensimmäistä rimaa. Vietin kahtena yönä pitkiä hetkiä valvoen ja miettien, että mitä asialle voisi tehdä. Oli jokseenkin ärsyyntynyt voimaton olo.

Tänään kisoissa jostain tuli idea, että kiellän Nokilta reuhaamisen jo ennen lähtöpaikalle menoa. Kielsin haukkumisen. Palkkasin hiljaa istumisesta. Se oli aluksi ihan todella vaikeaa. Mutta koska Noki on ehkä maailmankaikkeuden kiltein otus, se huomasi nopeasti, että vinkumisesta ja räyhäämisestä tulee kieltoa ja hiljaa olemisesta namia. Niinpä sen pupillit palasivat takaisin normaalikokoisiksi ja sen olemuksesta katosi se täysin villiintynyt vauhkous, joka kisaamisen myötä on vähä vähältä kasvanut osaksi Nokin lähtörutiineita. Noki pystyi istumaan hiljaa useita sekunteja ja lopulta jopa seisomaan rauhallisena.

Käveltiin lähtöpaikalle ja olin edelleen valmistautunut sanomaan Nokille todella napakasti, että se perse pysyy juuri siinä mihin sen käskin. Noki istui alas - ja hiljeni kuin mykkyys olisi mennyt sen sisälle. Se ei inahtanutkaan. :O Oman lähtöpaikkani löytäminen meinasi mennä aivan sekaisin, kun hämmästyin Nokin toimintaa niin kovasti. :D Hyllyhän siitä radasta tuli sitten kuitenkin, kun poispäinkäännös muurin jälkeen menee ihan naurettavan huonosti. En kerta kaikkiaan tiedä, miten sen ohjaisin. Lisäksi sählättiin keppien jälkeen, kun suuntasin liikkeeni aiiiiii-iivan totaalisen pieleen ja hahmotin seuraavan hypyn paikan täydellisen väärin. Luulin olevani metrin pidemmällä kuin mitä olinkaan. Noki on ihan kysymysmerkkinä, kun huidon tyhjää. :D Molemmat mokat menevät siis allekirjoittaneen piikkiin.

Tokalla radalla tein samaa kuin ensimmäisellä. Pakotin Nokin istumaan rauhallisena ennen omaa vuoroamme. Se olikin huomattavasti helpompaa kuin ensimmäisellä radalla. Noki odotti hiljaisempana ja hallitumpana kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Lähdössä se jäi ensimmäisestä käskystä paikoilleen, mutta sortui haukahtamaan kaksi tai kolme kertaa, kun kävelin omalle paikalleni. Noki ei kuitenkaan nostellut takapuoltaan milliäkään. Aion ryhtyä systemaattisesti kieltämään Nokilta karjumisen ja kierrosten hehkuttamisen.

Väittäisin, että kierrosten pakkopudotus näkyi myös radalla. Noki teki nimittäin kontaktit paremmin kuin ikuisuuksiin. Pytstyin tekemään erinomaisen ongelmattomasti niin komeat sivuttaiset irtoamiset kontaktilta (ekalla radalla viimeiseltä puomilta ja tokalla radalla A:lta), että huhhei. Noki ei hievahtanutkaan, vaikka juoksin kauas sivulle. Se tuli kontaktit loppuun asti ja jähmettyi odottamaan lupaa. Eikä kierrosten laskeminen näyttäisi vaikuttaneen mitenkään Nokin vauhtiin tai työintoisuuteen. Se menee täysillä ja antaa kaikkensa, mutta tekee sen vain vähän hallitummin. :)


perjantai 6. joulukuuta 2013

itsenäisyyspäivän kisoissa

Jos keinu sujuisi oikeasti kunnolla, olisi tänään tehty mitä todennäköisimmin kaksi nollaa. Ensimmäisellä radalla ei ollut ainoaakaan putkea, mikä tavallaan yllätti, mutta toisaalta Mujuselta ei voinut muuta odottaakaan.. Keinu oli kolmanneksi viimeinen este ja sen jälkeen TIESIN, että on erittäin suuri riski, että koira hyppää maalihypyn eikä sitä hyppyä, joka piti hypätä. Pahuksen keinu sujui kuitenkin niin huonosti, että jouduin keskittämään ajatuksen siihen. Ja kun näin pääsi käymään, unohdin miettiä toiseksi viimeistä hyppyä. Siihen asti rata oli ollut sujuvan tuntuinen nolla. Ja sen keinun jälkeen rata oli HYL. Hyvä mieli kuitenkin, koska tekeminen oli jälleen erittäin luotettavaa ja sujuvaa yhteistyötä (keinua lukuunottamatta).

Toisella radalla päästiin Mujusen toiseen "omaan" juttuun eli suorien putkien kimppuun. Keskityin niin vahvasti radan alkuosaan ja sen ohjaamiseen, että sitten kun ennakolta vaikeimmaksi uskomani kohdat oli suoritettu, lipesi homma hanskasta.

Kolmannella radalla eiliset Niinulan treenit ja edellisen radan suorat putket alkoivat todellakin painaa jaloissa. Keppien jälkeen jalat hyytyvät ja jään ihan jälkeen. Tätä edesauttoi se fakta, että todella moni koira oli sössinyt kepeillä, joten päätin tehdä ne niin tarkasti, että siinä ei ainakaan virhettä oteta. Eikä otettukaan. Aika monessa kohdassa Noki joutuu katsomaan minua, kun jään jälkeen tai en kerro seuraavaa estettä kunnolla. Niinpä rata oli vähän kangerteleva. Nolla kuitenkin.


torstai 5. joulukuuta 2013

aksalapsi

Pika osaa ja ei osaa. Sillä on vielä suuria aukkoja "aksasivistyksessä", mutta toisaalta joistakin jutuista se tietää jo melkoisen määrän. :) Tänään päästiin Timon treeneissä selvästi Pikan jo hallitsemiin juttuihin kiinni. :) Kun tehtiin syksyllä ensimmäisiä treenejä Timon johdolla, ei kääntymisestä ja valsseista tullut hittojakaan. Pika teki vammalaukkajarrutuksia enkä itsekään tiennyt mitä valsseissa tekisin. Milloin pitää odottaa ja milloin mennä?

Tänään valssit, peruskäännökset ja niistopersjättö sujuivat jo lähes kuin aikuisen koiran kanssa tehdessä! :) :) Edelleen minun oma hahmotukseni Pikan liikkumisen nopeuden, esteen lukitsemisen ja yleisen estehakuisuuden suhteen on hataralla pohjalla. Mutta tänään oikeastaan ensimmäistä kertaa uskalsin oikeasti luottaa, että Pika tekee, vaikka minä lähden jo kohti seuraavaa estettä. Jesjesjes.






















Ehdittiin tehdä kaikki kuvan treenit, mikä yllätti täysin. Aloitettiin valkoisista palleroista. Valssi kakkoselle, peruskäännös kolmoselle, valssi neloselle ja peruskäännöksellä vitosen kautta kutoselle. Ei ongelmia. 8) Uskalsin lähteä kakkoselta ja nelosen valssinkin uskalsin tehdä kohti ponnistuspaikkaa enkä valuttanut valssia taaksepäin. Jihuu! On lähes äimistyttävän outoa, miten hyvin Pika kääntyy peruskääntämisellä. Noki ei sellaisesta puuhasta tajua mitään, koska sille ei sitä ole koskaan opetettu. Harmi kyllä. Pika kääntyi kolmoselta ihan pelkällä peruskäännöksellä yhtä hyvin kuin Noki vahvalla jaakotuksella. Tämä todellakin vaatii totuttelua.

Valkoisten neliöiden suurin JES oli se, että kun tein niistopersjätön kolmoselle, en jäänyt aivovammapotilashenkisesti odottelemaan Pikaa niistoon, vaan näytin hypyn ja lähdin sitten jo juoksemaan kohti putkea. Pitää vain muistaa persjätön jälkeen katsoa Pikaa (huoh.. ;), koska muuten se lähtee kohtalaisen sokkona vain juoksentelemaan jalkojeni liikkeen suuntaisesti ilman määränpäätä.

Mustien neliöiden kanssa meinasi alkaa naurattaa (paitsi oikeasti alkoi vain hengästyttää), koska muutuin kyttyräselkäiseksi kääpiöksi putken jälkeen, kun yritin vammailla Pikaa neloshypyn käännökseen. Oikeastaan kyse oli siitä, että luovutin jo suoran putken aikana ehtimisen kanssa. Pikan nopeus voittaa ihan sata-nolla minut, joten epäusko sai kyyristymään mutkalle ja luopumaan lujaa juoksemisesta.

"Emmäehimillään!!!!"
"Ehditpäs, kun juokset. Uudestaan."
 ...yritys uudestaan...
"En ehdi!!"
"Juokse kunnolla ja lähde ajoissa liikkeelle. Uudestaan."
 ...uusi yritys...
"...Uudestaan."
..uusi yritys..
"No nyt se nelonen oli hyvä, mutta mitä sä jäit sinne seisoskelemaan etkä lähtenyt kohti vitoshyppyä? Uudestaan."
"No ku mä.."
"Uudestaan."

Voi läähk ja puuhk! Saatiin kyllä lopulta taisteltua tuokin pätkä alusta loppuun, vaikka epäusko ehtimisen suhteen meinasi voittaa.

Tänään tosiaan tuntui ihan agilityltä se tekeminen. Vaatii varmasti ihan hillittömän määrän toistoja, ennen kuin saan Pikan rytmin taottua omaan kroppaani niin vahvasti, että tiedän, milloin pitää kiihdyttää ja milloin jarruttaa. Mutta juuri tälläistä treeniä se yhteisen rytmin löytäminen vaatii! :) Tätä lisää! :)

tiistai 3. joulukuuta 2013

"fold." "raise!" "all in!"

Poikien uusi harrastus agilityn ohella: pokeri.
(c) Miika Kainulainen

maanantai 2. joulukuuta 2013

treenejä jälleen

Nokin kanssa on otettu nyt oikein tosissaan urakaksi pistää kaukaa kohti kutsutut hyppysuorat kuntoon. Ollaan parina päivänä käyty tekemässä näitä hyppysuoria ja aluksi rimat lentelivät ja Noki tuli jopa ali hypyistä, kun keskittyi niin paljon siihen, että minä olen neljän hypyn päässä edessä.

Lauantaina kuitenkin vihdoin saatiin hommaa iso harppaus eteenpäin. Oli hassua huomata, että Noki suoriutui hyppysuorasta parhaiten, kun pakotin sen keskittymään. Pakottaminen tapahtui niin, että häiritsin sitä parhaan taitoni mukaan hyppysuoran päässä. Heiluin, hypin, kyykistelin, huidoin käsillä. Nokista näki, miten se joutui keskittymään kroppaansa paljon vahvemmin - ja rimatkin pysyivät ylhäällä. Tehtiin kuitenkin treeniä uudelleen, koska henkilökohtaisen nolaamisen ja itsehäpäisyn raja menee siinä, että en todellakaan rupea kisoissa kyykistelemään, hyppimään ja vispaamaan käsiäni, jos tuollainen alkusuora joskus osuu kohdalle. ;)

Pikan kanssa tehtiin U-putkeen menoja pimeistä putkikulmista. Ne osoittautuivat Timon treeneissä torstaina ihan mahdottomaksi tehtäväksi ja Pika muuttui aivan epävarmaksi sen suhteen, mitä siltä ylipäätään halutaan. Pikan vauhti hidastui ja minun hermoni kiristyivät äärimmilleen. Perjantaina marssittiin Tattarisuon halillle nakkipaketin kanssa minimipituuteen asetellun putken ääreen. Nopeasti Pika keksi, miten nakkipalat saa lentelemään. Se haki putkea lopulta täysin pimeästä putkikulmasta ilman mitään ongelmia. :) Lisäksi sain samalla opetettua sille, mihin suuntaan pimeän putkeenmenon jälkeen pitää kääntyä.

Pikan kanssa tehtiin myös hyppysuoraa. Huomaa, ettei sillä ole vielä vahvaa estehakuisuutta tai itsenäisyyttä, sillä kun vietiin lelu neljän hypyn päähän ja laskin Pikan juoksemaan, se saattoi kaartaa toisen tai kolmannen hypyn ohi ja kirmata suoraan lelulle. Esteiden suorittaminen oli varmempaa, jos minä juoksin myös kohti lelua. Tehtiin myös lyhyehköä "rataa" jossa hyppysuoran jälkeen piti löytää U-putki pimeästä putkikulmasta ja putken jälkeen osata kääntyä minua kohden. Alun hyppysuora sujui ongelmitta, jos muistin antaa Pikalle "kontaktin" itseeni kääntämällä posken Pikaa kohden. Jos juoksin katse suoraan eteen suunnattuna, Pika saattoi lähteä taviottelemaan jalkojani ja siirtyi pois hyppysuoralta.

Tämä on sitä agilityä, jota en enää oikein muista tai osaa. En enää muista, millaista on auttaa koiraa enkä arvaa ennalta, mikä treenissä tulee olemaan se vaikea juttu. Enkä takuuvarmasti muista, että Nokin kanssa olisi ikinä treenattu juttuja, joissa posken asennolla on jotain merkitystä. ;) Pikan kanssa tehdään tavallaan paljon haastavampia juttuja kuin mitä Nokin kanssa alkeisopetuksessa tehtiin. Nokin kanssa siis tehtiin juttuja, jotka silloin olivat vaikeita minulle - mutta eivät ehkä niinkään Nokille. Nyt tehdään juttuja, jotka ovat minulle muuttuneet liki itsestäänselvyyksiksi, joten on vaikea muistaa, että asiat ovat Pikalle vaiketa kokemuksen puuttumisen vuoksi.

Mutta ajan kanssa, ajan kanssa.. :)

Lopuksi Nokin hyppäämistä hidastettuna. Ihan hemmetin kaukaa tuollainen maksikoira hypylle ponnistaa, ei sitä usein tule edes ajateltua. Kyse on jotakuinkin kolmesta metristä ennen varsinaista hyppyrimaa.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

uusi oivallus videona

Tässäpä tämä siis myös videona. :) Vastakädellä ohjaaminen ja putkeen vapauttaminen toimii edelleen, vaikka putki on ihan suoraan kahden hypyn edessä tarjolla vain ehkä neljän metrin päässä toisena olevasta hypystä. Ou jes ou jes ou jes!




Ja päivän päätteeksi vielä vähän Kompputokoilua. Kola käyttää itseään agilityssä niin hurjalla tavalla ja kroppaansa säästämättä, että käytetään välillä aikaa muuhun kivaan. Kummasti nuo vuosia sitten opitut ovat muistissa edelleen. Ja tietysti sekaan voi pistää vähän hassuttelukieppumisia, ettei menisi liian tokoksi.



tiistai 26. marraskuuta 2013

ehkä uusi oivallus

Noki teki taas tänään töitä täydellisenä luottopelaajana. Ei se ole maailman nopein. Lähellekään. Enkä minä lähellekään maailman taitavin ohjaaja. Mutta yhteistyö toimii ja tuntuu, että pystyn antamaan Nokille melko hyvin aina sen, mitä tällä hetkellä osaan - ja Noki haluaa antaa aina kaiken sen, mitä se osaa ja mihin minä vain annan tilaa ja mahdollisuuksia.

Tänään tehtiin valkkuryhmän treeneissä kahdeksan esteen sarjaa, johon kokeiltiin erilaisia ohjauksia ja erilaisten ohjausten yhdistelmiä. Valssi, persjättö, niistosokkari, takanaleikkaus, takaakiertovalssi, pyöritys... Kaikki toimivat. Toiset nopeammin kuin toiset, mutta missään kohtaa ei joutunut vääntämään tai panikoimaan. Minulla on Nokin kanssa nykyään ruhtinaallisen paljon aikaa tehdä kaikenlaista, koska luotan siihen, että Noki tekee omat hommansa, jolloin minä voin keskittyä omiini.

Tänään koin ehkä mahdollisesti ison oppimisharppauksen, kun Lotalle kerroin, miten Nokin saaminen tietyissä tilanteissa oikeaan putken päähän on liki mahdotonta. Tai jopa täysin mahdotonta. Noki lukee U-putkien suut niin, että se valitsee AI-NA sen pään, joka on omalla puolellaan. En kerta kaikkiaan saa sitä vedoilla minun puoleiseeni putken päähän. En millään. Lotan Plikalla on kuulemma ollut sama ongelma siinä vaiheessa, kun Plikka alkoi olla aika itsevarma ratojen lueskelemisen ja estehakuisuuden suhteen. Se ei enää vaivautunut niin katsomaan ohjausta putkilla, vaan teki omia päätelmiään radan kulusta. Ja samaahan Nokikin tekee. Se on yleistänyt, että U-putkissa homma menee näin (niin kuin se liki aina meneekin, mutta ei kuitenkaan aina!) ja sitten se tekee niin kuin kuvittelee aina tehtävän. Lotta opasti ohjaamaan putkeen vedon kuin päällejuoksun. En siis yritäkään väkisin vääntää hartioilla Nokia oman puoleni putkenpäähän, vaan otan vastakädellä kiinni ja pidän hartialinjan suorana. Ja jos se ei riitä, vapautan Nokin putkeen vastakädestä. En siis anna missään vaiheessa edes mahdollisuutta siirtyä Nokin puoleiseen ohjauskäteen, jolloin _MIKÄÄN_ ei ohjaa kohti putken Nokin puoleistä päätä.

Olen ihan hirmuisen toiveikas sen suhteen, että tämä todellakin on ratkaisu. Olen ohjannut vedot aina hartialinjalla, eli ihan päinvastaisesti tähän uuteen ajatukseen verrattuna. Paljon tehokkaampaa on pitää Noki sen puoleisen käden ohjauksessa, jonka puoleiseen putkeen olen Nokia ohjaamassa. Siis tässä tapauksessa ristikädessä. Ja sitten ikään kuin "väärällä" kädellä ohjaan putkeen. Näin toimiessa Nokista oli silmiinpistävää huomata, miten Noki todellakin tuijotti kiinteästi vastakättäni ja sitten käänsi katseensa juuri siihen putken päähän johon halusinkin, kun päästin sen ohjauksesta "irti". Wau. Wau wau wau. Tämä täytyy ehdottomasti ottaa aktiiviseen testailuun.

(Olen aivan satavarma siitä, että kykenen nykyään ohjailemaan kroppaani suhteellisen monimutkaisiakin reittejä vain ja ainoastaan siitä syystä, että olen avannut ajatussolmujani tähän blogiin. En millään pysty hahmottamaan liikkumistani nopeasti tai käsittämään sijaintiani tilassa. Avaruudellinen hahmottaminen tuon asian osalta on todella heikkoa. Mutta kun "pureskelen" liikkumiseni ajatuksen tasolla, pystyn seuraavalla kerralla kiinnittämään edes hitusen huomiota siihen, mikä edellisellä kerralla meni pieleen. Ja näköjään pystyn nykyään yleistämään oppimaani ja siirtämään oman liikkumiseni tietoista hallintaa myös uusiin ohjauskuvioihin ja uusiin tilanteisiin. Se on mahtavaa.)

maanantai 25. marraskuuta 2013

15 minuuttiani julkisuudessa?

Pikkuveli ja minä ulkoiltiin Espoon Kaupunginkallion lähialueella otsalampun ja taskulampun avulla tuossa viiden jälkeen tänään. Noki meinasi nostaa jonkun elukan metsästä, joten karjuin sen takaisin. Pikakin sähläsi jotain, varmaan söi kakkaa. Karjuin senkin takaisin. Miskakin oli hetken aikaa pimeyden syövereissä, joten sekin huudettiin pikkuveljen kanssa takaisin.

"PIKA! TÄNNE! PIKA! ÄKKIÄ NYT! MIS! TÄNNE! VÄLITTÖMÄSTI!" 

Mitäs tästä sanotte?
Ei. voi. olla. totta. ? Eihän?

erilaisia kerta kaikkiaan

Mentiin poikien kanssa MiikaMaiMiskalaan kylään. Ajatuksena oli ottaa vähän erilainen valokuva koirista. Nähtäväksi jää, miltä lopputulos näyttääkään - toivottavasti Miika saa fiksailtua kuvan pian valmiiksi. (Melkoiset studiosysteemit Miikalla tätä nykyä: on salamaa, jalustaa, varjoa, pehmojotainjuttuja, iPad-kauko-ohjattu kuvaussysteemi, jne jne jne...)

Pojat suostuivat istumaan kuvattavana suhteellisen vaivattomasti, kunhan tunki juustoa vähän väliä nassuun. Sen suhteen olivat siis kaikki jokseenkin samanoloisia. Mutta siinä vaiheessa, kun kuvaus oli ohi, Mai saapunut koulusta ja koirat saivat hortoilla vapaasti asunnossa, erot nousivat pintaan.

Kola stressasi. Sitä ärsytti ja ahdisti, koska on vain vähän tilaa väistää tai tulla väistetyksi. On liikaa ihmisiä, liikaa koiria, liikaa liikettä, liikaa ääntä. Kola ärvähti Nokille ja Noki otti ruman sanan kiltisti vastaan, koska se on apulaisseriffin tehtävä.

Nokia jännitti, koska Kola stressasi. Sitten, kun Kola rajattiin keittiöön ja kolme muuta koiraa olohuoneeseen, Noki vähän rentoutui. Mutta vain vähän. Se olisi halunnut leikkiä Miskan kanssa, mutta Miska ei tajunnut YHTÄÄN, miksi Noki kellahtaa sen edessä selälleen. Noki makasi passiivisesti selällään ja lopulta jännittyi, kun ei tapahtunutkaan sitä mitä piti. Ja kaiken muun tyhmän lisäksi Noki meinasi jäätyä, koska ilman turkkia on toooo-ooo-osi kylmä. (Turkki lähti eilen, koska alkoi olla ihan tumppuuntuva ja takkuinen.)

Ja Pika.. Pika nosti jalkaa olohuoneen pöytää vasten. Pika maisteli vyötä. Pika kiipesi sohvalle, johon koirilla ei ole asiaa. Pika vispasi aivan villisti häntäänsä Miskalle ja haukkui. Pika töpsytteli ja tepsutteli sinne ja tänne. Pika olisi halunnut maistaa pullaa. Pika meinasi maistaa sohvalla ollutta vaatetta. Pika heilui pehmojalkapallo suussa ja yritti pakottaa Nokin leikkimään. Lopulta Pika sai tahtonsa läpi, kun Miika ryhtyi riehumaan Pikan kanssa. Pika suorastaan puhkui, sillä sen pää meinasi räjähtää innostuksesta. Se vispasi häntäänsä, tunki itseään Miikan alle. Yritti tarttua hampailla käsistä. Haukkui. Vispasi lisää häntäänsä ja kiemurteli kuin sekopää Miikan ympärillä. Välillä Pika kävi vispaamassa villisti myös Maille ja palasi sitten painimaan Miikan kanssa. Miika pyöritti Miskaa ja Pikaa kuin pesukoneen linkousohjelmassa. Ja molemmat koirat nauttivat hillittömästä sekoilusta täysin rinnoin.


Pika on kyllä jollain tavalla erittäin epäperro. Se kyllä hälyyttää hyvin perromaisesti esimerkiksi lenkeillä. Mutta kaikilla muilla tavoilla se on jotenkin aivan erilainen kuin useimmat tapaamani perrot. Se rakastaa ihmisiä. Se rakastaa ihmisten kosketusta. Se rakastaa koiria. Se ei arastele toimia itsenäisesti (paitsi nykyään sentään jättää menemättä ihan iholle asti, jos lenkillä kohdataan yllättäen vieras koira - onneksi). Se lähtisi ihan yhtä mielellään Miikan kanssa lenkiltä kotiin kuin minun kanssani. Pika säheltää ja sählää ja haluaa leikkiä ja riehua niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa eikä tajua urosjutuista edelleenkään tuon taivaallista. (Paitsi sohvatyynyjen kanssa. ;) )

Varmaanhan Pikakin jossain vaiheessa rauhoittuu ja aikuistuu. Mutta tuskinpa tuo luonne tuosta missään vaiheessa muuttuu Kolaa tai Nokia muistuttavaksi. Noki ei ole koskaan eläessään ollut vieraista kiinnostunut, vaan suhtautunut muihin kuin minuun hyvin välinpitämättömästi. Minä olen sen maailma. Minä olen myös Kolan maailma, tosin Kola suhtautuu hyvin rakastavasti myös niihin ihmisiin, jotka kuuluvat sen ydinlaumaan. Nokin ydinlauma olen minä. Pikan ydinlauma on koko maailma. Se on kiinnostunut kaikesta, haluaa nähdä, haistaa, maistaa, leikkiä ja tehdä. Eikä siihen kaikkeen mitenkään välttämättömyytenä tarvita minua. Siihen tarvitaan Pika - ja maailma.

Toivottavasti huomenissa saisin nähtäväkseni, mitä kuvaussessiossa saatiin aikaan.

torstai 21. marraskuuta 2013

kaikki on mahdollista

Sateinen aamu. Ärsyttää jo valmiiksi, kun yhdessä kädessä yritän taiteilla koirien hallinnan kanssa ja toisella yritän rutistaa sateenvarjoa tuulta vasten. Noki kiskoo yhteen suuntaan ja Pika on päättänyt, että "MINÄ EN KÄVELE SATEENVARJON ALLA!!", joten se raahautuu perässä kiviriippana. Kolan hihna sotkee kahta eri suuntaan kiskovaa mustavalkoisen hihnaa, tuulee ja sataa. Parasta ikinä.

Pääsen vihdoin takaisin kotiovelle, puristan kramppaavalla kädellä hihnoja ja yritän samalla kädellä auttaa sateenvarjon sulkemisessa. Marssin rappuset ylös suhteellisen tumma pilvi pääni päällä, vaikka rakennuksen sisäpuolella ei varsinaisesti sada. Astun sisälle kotiini ja päästän Nokin ja Pikan hihnasta. Käännyn päästämään hihnasta Kolaa vain huomatakseni, että se ei olekaan siinä. Mihin halvattuun se jo ehti luikahtaa? Kierrän kotini ympäri, mutta eipä löydy. Kurkistan Kolan olohuonenurkkaukseen vielä uudelleen ja lievä paniikki alkaa hiipiä iholle. Siis mitä hemmettiä?! Lenkin aikana on kadonnut yksi koira. Kierrän vielä kerran kurkkaamassa keittiönurkkaukseen, makkariin, vessaan ja olohuoneeseen. Ei missään. Huikkaan Kolan nimeä kodin ovesta rappukäytävään. Hiljaisuus. Mitä hem-met-ti-ä?? Ei voi olla mahdollista, että olen hävittänyt aamulenkillä yhden koiristani.

Otan avaimet mukaani, ja hölkkään rappuset kohti kerrostalon ulko-ovea. Minua kohti tuijottaa pysähtyneen passiivisesti ja lievästi tympääntyneenä tutun näköinen karvaturpa. Kola seisoo tuulikaapissa hihna oven välissä, eikä eleelläkään osoita, että olisi millään tavalla häiriintynyt hieman oudosti päättyneestä aamulenkistä.

Kaikki on mahdollista: kymmenen minuutin hihnalenkilläkin voi näköjään kadottaa koiran.

maanantai 18. marraskuuta 2013

keppejä jälleen


Tänään jälleen keppien kimpussa. Käänsin lopulta toista paria liki suoraan linjaan ja miltei oikealle etäisyydellekin. Vaatii vielä toistoja, mutta hyvin tuo tikuttaa yksin eteenpäin, ei kaipaa minua tuekseen. :)

lauantai 16. marraskuuta 2013

BATin kisoissa

Tänään tekeminen tuntui siltä, että jotain alkaa vihdoin olla tavoitettu ja opittu. Jotenkin tuntuu siltä, että Nokin ja minun yhteistyön perusteet alkavat olla hallussa. Monet kaarrokset valuvat ja minä rytmitän huonosti jne jne jne, mutta perustekeminen tuntuu hyvältä ja helpolta.

Hyppärillä rimat olivat tapissaan 65 cm:n korkeudessa. Ja ilmeisesti tästä syystä rimat sitten räiskyivät. Noki pudotti kolmessa kohdassa riman. Ja väittäisin, että nuo rimat eivät ainakaan kaikki olisi pudonneet, jos olisivat olleet 5 cm alempana. Rimat tippuivat tilanteissa, joissa en tee mitään erityisen kammottavia hirveyksiä, joten niiden olisi pitänyt pysyä. Täytyy ottaa kuusvitosia treeneihinkin taas, kun ei olla niitä tehty kai kesän SM-skabojen jälkeen.. Eka rata sujui siis riman putoamisia lukuunottamatta vaivattomasti ja ongelmitta. (Tykkäsin aivan hullusti tuosta loppusuorasta. Pussin aikana vaihdoin juoksutyylin puhtaasti minua hyödyttäväksi ja päätin luottaa siihen, että Noki kyllä suorittaa matkalla olevat esteet, vaikka minä käytän käsiäni vain oman vauhtini kiihdyttämiseen. Juoksin lujempaa kuin koskaan aikaisemmin aksakisoissa. :D Tuon lujempaa minä en tappijaloillani pääse.)

Toisella radalla oltaisiin tehty nolla, ellen olisi täysin turhaan kääntävää valssia tehdessäni käskyttänyt Nokin ollessa riman päällä "KIIPEE!" Täysin turha häiriö, täysin turha vitonen. Muuten rata oli jälleen sujuvaa menoa.

Kolmannella radalla pääsin kokeilemaan jotain, mitä en olekaan koskaan aiemmin tehnyt: layeroin tuomarin. Jep. Tuomari oli aivan keskellä juoksulinjaani, kun Noki juoksi puomilla. Minä halusin mennä seuraavalle hypylle tekemään päällejuoksua, joten olisi pitänyt saada juosta suorinta linjaa kohti sivussa olevaa hyppyä. Mutta jäi suunnitelmaksi, koska tuomari hölkkäsi täysin keskellä minun linjaani. Siinä juostessa hetket tuntuivat todella pitkiltä, kun kävin sisäistä pohdintaa, että kummalta puolelta ohitan edessä olevan tuomarin. Videolla tuo hetki on vain parin sekunnin mittainen. :D Onneksi Noki ei häiriintynyt, vaikka puomin alastulolla sen vieressä juokseekin yllättäen tuomari ja minä olen jossain ihan muualla. Noki jäi todella kiltisti puomin alastulolle ja vapautui käskystä. Minua nauratti jo siinä radalla juostessa tuomarin kiertäminen ja muurin ohjaamiseen keskittyminen meni aika plörinäksi. Sain homman kokoon vasta keinulla. Sitten keskityin vaikeaksi osoittautuneeseen keppien aloitukseen - ja unohdin vedättää niin, että pääsisin tekemään hyvän kääntävän valssin seuraavalle hypylle. Renkaalla Noki jostain syystä ponnistaa kauhean kaukaa ja rysäyttää renkaan palasiksi. Muuten rata oli jälleen kerran sujuvaa menoa.






Ja viimeisenä tuomarin leijeröinti:

perjantai 15. marraskuuta 2013

poispäinkääntöä koeajamassa

Noki ja Pika pääsivät testailemaan poispäinkääntöä suoran putken jälkeen. Kumpikin ukko teki sen ihan mallikkaasti. Noki tosin vaati ihan kevyen jarrupolkimen painalluksen ennen putkea, että malttoi irrottaa lukituksen edessä olevasta hypystä. Pikalle vaikeaa ei ollut poispäinkääntö - se sujui minut täysin yllättäen vaikeuksitta - vaan pimeät putkikulmat. Niitä ei ollakaan tehty aikoihin, joten menevät muistiinpalautteluun.

Ohjaamiseen vaikuttavat monet asiat ja testattua tuli se, miten olennaista on se, että ohjaajalla on hyvät kengät. Ajattelin, että kyllähän mä nyt yhden radan juoksen paljain jaloin. Ja juoksinkin kyllä. Juoksin koko treenit ( eli vartin verran ) paljain jaloin. Eikä suoraan juoksemisessa olekaan mitään ongelmia. Mutta valssit olivat aivan horror-kamaa. Painajaista. Eihän jaloissa ole mitään pitoa tai tukea, kun ei ole kenkiä jalassa! No, tulihan kokeiltua, mutta eipä tarvitse uudestaan enää kokeilla, oli sen verran hurjan tuntuista valssata ilman kenkiä. Videossa näkee, miten olen valsseissa jotenkin ihan holtiton eikä ajoitus suju tippaakaan.


tiistai 12. marraskuuta 2013

niiiiiiiiin hyvät treenit. taas.

Lähdettiin vähän lyhyellä varoitusajalla Maijan kanssa Janitan treeneihin. Vitsi mitkä treenit! Taas. :) Sama tyytyväinen hyrinä kuin edellisistä Janitan treeneistä. Tällä kertaa aiheena olivat erikoishypyt ja niitä totisesti radalla riitti. Kaikki hypyt olivat joko muureja, oksereita, renkaita tai pituuksia.

Kakkosen ihmisnuoli: ei mitään ongelmaa.
Kolmosen valssi muurille: ensimmäisen suorituksen jälkeen ei mitään ongelmaa, kun itse päästin irti "apua mulla tulee kiire" -tunteesta.
Kutosen niisto okserille: päivän ihan parasta antia. Oikea aarre. Ensin Noki hyppäsi niiston todella vinoon ja laskeutui miltei kohti muuria, ja kaarre valui ja valui. Tehtiin muutamia toistoja, koska ohjasin vitosen vekkiä huonosti. Ja yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskusta, Noki löysi kropastaan oikeat asetukset okserin niistoon. Ihan tosta noin vaan. Se pyörähti okserin ympäri aivan kuin se olisi ihan tavallinen hyppy. Hittovie! Aivan käsittämättömän suuri muutos.
Muurilla Noki pudotti palikat pariin kertaan, kun häsläsin ja käänsin katsetta liian aikaisin pois juoksulinjalta. Mutta kun sain oman toimintani hallintaan, alkoi homma toimia muurinkin osalta. Noki kääntyi muurin takaakierrossa niin nätisti, että ikään kuin hidastetussa filmissä ihailin sen työskentelyä esteellä 23. Pituudellakin käännös toimi aivan erinomaisesti.

Toinen päivän tähtihetkistä oli poispäinkääntö okserille 20. Janita pakotti maassa olevan riman avulla minut pysymään tarpeeksi kaukana okserista 20, jolloin Noki sai tilan tehdä poispäinkäännöksen oikein. Olin niin kaukana, että luonnollisinta oli layeroida pituus kepeille mentäessä.

Viimeisen okserin sylkkäri oli vähän hankala (minulle) ja sitä edeltävä valssi myös. Korjasin kuitenkin toimintaani ohjeiden mukaiseksi - ja Noki sai työskentelyrauhan.

Ihan treenin lopussa sain puolikkaan kehun toimistani - ja puoliksi se oli moite.

"Sä noudatat annettuja ohjeita ihan todella hyvin, mutta mitä jos tekisit ne muutokset sun koiralle, et mulle? Älä tee niitä muutoksia mua varten vaan sun koiraasi varten.. :D" Haha. Kehuna otin ihan epäröimättä sen, että kouluttajakin huomaa, että nykyään pystyn noudattamaan annettuja ohjeita suhteellisen hyvin. Moitteena oli pakko ottaa se, että tein tosiaan muutokset toimintaani aivan robottina sen takia, että "kapteeni käskee" enkä sen takia, että olisin ihan aina välttämättä ymmärtänyt, miksi joku muutos tehtiin. En katsonut Nokia, vaan keskityin noudattamaan Janitan käskyä. :D

Jäi tosi hyvä mieli siitä, etten saanut ainoaakaan suurempaa moitetta valsseista. Valssit ovat vähitellen alkaneet tuntua ihan kivoilta. Hykerryttävältä tuntuu myös se, että koin ansainneeni ne kehut, joita sain - ja joita Noki sai - ja kaikki kritiikki tuntui täysin oikeutetulta. Erityisen hyvä mieli jäi siitä, miten estetaitava Noki on. Okserit todellakin menettivät tänään suurimman osan "apua okseri radalla" -maineestaan. :)

Miten tämän hykertelevän moottorin hiljentää edes sen verran matalille kierroksille, että pääsisin nukkumaan..?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Pika ohjatuissa treeneissä

Edellisistä ohjatuista treeneistä onkin todella kulunut aikaa. Treenattu on toki silti, mutta enimmäkseen esteosaamista: keppejä ja kontakteja.

Tänään päästiin vierailemaan seuran omissa treeneissä. Aiheena olivat kontaktit ja sylkkäri. Kuinka sopivaa! :) Ja kuinka hurmaavaa, että Pika toimi ihan kuin oikea agilitypoika. Tehtiin ensimmäistä kertaa piii-itkään aikaan puomia ihan täyskorkeana. Eka kerta meni vähän himmaillessa, mutta sen jälkeen hyvä vauhti löytyi jälleen. Jes jes jes! Pika myös pysähtyy puomin alastulolle kuin liimattu, eikä häiriinny minun liikehdinnästäni mitenkään. Voin juosta ohi, jäädä taakse tai irrota kauas sivulle - se menee puomin alapäähän omalle paikalleen. Ja vapautuu käskystä! Jes jes jes!

Sylkkärikin toimi paremmin kuin olisin voinut uskoa. Ei sitä olla esteiden kanssa tehty kuin kai kerran tai kaksi. Ongelmia oli oikeastaan vain yksi: Pika tuli kohti kuin höyryveturi. Hommasta tuli lieävästi sanottuna hallitumpi, kun ensin Tean ohjeistamana pakotin Pikan pysähtymään sylkkärikäden hallintaan. Ekalla kerralla, kun yritin pysäyttää Pikan hallintaan, Pika tuli kohti ja kun en väistänytkään alta pois, se loikki viimeisenä askelenaan vielä vammalaukan ja pysähtyi täysin hallitsemattomasti. Pulma onneksi korjaantui ja käännökseenkin tuli vähän enemmän rotia. :D Pika luki sylkkäriä maanmainiosti myös "osana rataa" eli kun tultiinkin sylkkäriin niin, että minäkin liikuin kohti sylkkäripaikkaa enkä seissytkään siellä valmiina.

Taitava kakara! Kivat treenit! Jee! (Maanisuus kunniaan.)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

oppimisen paikka

Käytiin testailemassa toista keppiväliä Ojangossa. Pika on kovin tykästynyt yhdessä tekemiseen, joten se on aina hiljaisen porun paikka, kun treenit tulevat päätökseensä. Pika EI tahdo lopettaa. Ei ihan vielä. Vielä ihan vähän jos tehdään. Ihan vaan vähän, jooko. En lähde vielä! EN.

Pikan päätös treenien jatkumisesta on vahvistunut kerta kerralta. Kunnes viime kerralla Pika sitten totesi, että sinä voit lopettaa, minä jatkan ja tästä ei neuvotella. Pika hölkytteli kentän toiselle puolelle seisomaan ja tuijotti minua sieltä sellainen ilme kasvoillaan, ettei jäänyt epäselväksi. Pikan treenit jatkuvat vielä. Piste.

No. Eihän siinä sitten mitään. Pika sai jatkaa treenejään. Yksin. Minä nappasin isot mukaani ja lähdin. Illan pilkkopimeydessä Pika seisoi valaistulla kentällä aika riemuissaan. Avasin Ojangon treenialueen portin ja kerroin, että me olemme nyt menossa, mutta hauskoja treenejä sitten vaan! Pika seisoi lelu suussaan ja oli täydellisen varma, että jatkaa treenaamista. Käänsin selkäni treenaajalle ja lähdimme isojen kanssa tallustamaan pimeyteen. Hetki siinä meni, kun Pika katseli menoamme. Vähitellen olimme niin pitkällä pimeyden seassa, ettei se enää valaistulta kentältä nähnyt meitä. Ja silloin Pikan treenit yllättäen loppuivat. Se lähti juoksentelemaan verkkoaidan viertä ja testasi, mahtuisiko kentän aidan ali kanssamme samalle jäähdyttelylle. Ei mahtunut. Rupesi näyttämään siltä, ettei Pika ehkä haluakaan jäädä treenailemaan yksin, vaan ihan oikeasti haluaa nimenomaan juuri meidän kanssamme jäähdyttelemään. Katselin tilannetta vielä hetken hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kun olin todennut, että näköjään se pikkumies ihan oikeasti haluaa mukaamme, lähdimme isojen kanssa avaamaan porttia. Mutta kuinka ollakaan, treenit eivät sittenkään päättyneet vielä. Pika pinkaisi takaisin esteiden sekaan ja minä totesin, että ei sitten. Otin isot ja lähdimme uudestaan kävelylle. Nyt Pika vaihtoi mieltään jotenkin kauhean nopeasti. (Kerrassaan päättämätön koira.) Kun katosimme pimeään, Pika laukkasi portille. Odotin vielä hetken ja menin avaamaan portin ilman isoja. Ja sillä erää treenit Pikankin osalta olivat siinä. Se oli kanssani ihan samaa mieltä siitä, että treenit ovat nyt päättyneet, joten lähdimme jäähdyttelylle yhdessä koko lauman kesken.

Tänään tehtiin jäähdyttelyt Ojangon kentillä, koska unohdin otsalampun kotiin eikä pilkkopimeässä kerta kaikkiaan pystynyt kulkemaan. Kuljettiin ympäri kenttiä. Sitten jäähdyttelyt oli tehty - paitsi ei Pikan osalta. Pikan jäähdyttelyt jatkuivat vielä. Huikkasin isot mukaani ja Pikallekin sanoin, että on tervetullut lähtemään kotiin. Pika jäi esteiden sekaan: "En vielä. Mullon vielä kuuma, mun pitäis vielä jäähdytellä vähän." Mjaa. No, urheilija tuntee kroppansa paremmin kuin minä, joten mikäpä siinä, silloin on jatkettava jäähdyttelyä. Käänsin selkäni urheilijanuorukaiselle ja lähdimme isojen kanssa portille. Mutta kuinka ollakaan, kun avasin portin, aivan kuin sattuman oikusta myös urheilijanuorukainen oli saanut jäähdyttelynsä saatettua loppuun asti ja se luikahti samalla portin avauksella kentältä pois. Jouduin kuitenkin vielä palaamaan kentälle sammuttamaan treenikentän valoja. Pika pinkaisi kentälle ja oli aloittamassa treenailua esteiden seassa. Sammutin treenikenttäni valot ja avasin portin uudelleen. Ja kuin taikaiskusta pikkuherra Pikachukin päätti jättää treenailun sittenkin sikseen ja lähti autolle yhtä matkaa minun ja isojen kanssa.

Niin. Minä en rupea pikkuherrojen kanssa neuvottelemaan. Sitä joko treenataan - ja lopetetaan treeni - silloin kun minulle sopii tai sitten treenataan ja jäähdytellään ihan keskenänsä. Tylyä.

tää on ihan kainalosta

"Multa vietiin talviturkki. Paskiaiset. Ja toi yks raitapaita änkee mun kanssa samalle sohvalle aina. AINA. Paskiainen. Onneksi se on sentään lämmin."



















Pitäisi ostaa isompi sohva. Minä, Noki ja Pika on melkein liikaa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

keppejä, valsseja ja niistoja

Pika puuhasteli keppien parissa ja Noki uurasti niistojen ja valssien kanssa. Kola pääsi tykittämään hiukkaskiihdytinhengessä vauhtiympyrää. Tunti siinä meni ja hiki tuli ja videolle tarttui paljon onnistumisia ja oppimista. :)

Ärsyttävästi palkkasin Pikan keppitreenissä kertaalleen jälleen väärästä suorituksesta. Ja aivan yhtä ärsyttävästi en tajua, miksi niistoista on tullut Nokille ongelma ja miksi ongelma tarttui videolle kohdassa 2:52 (alempi video). Miksi se ei hyppää, vaan kääntyy pois? En vain tajua. En ymmärrä, miksi juuri tuolla suorituksella se ei hyppää, kun muilla hyppäsi.



Muutoin treeneistä jäi jälleen tosi hyvä mieli. Olen oppinut valssaamaan paljon paremmalla ajoituksella. Vieläkin osa valsseista on myöhässä, mutta ne eivät ole enää MYÖ-HÄS-SÄ - siis siihen tyyliin, että valssi lähtisi, kun koira on ilmassa tai peräti vasta siinä vaiheessa, kun koira jo laskeutuu hypyltä. Edelleen harjoitusta _minulta_ vaatii se, että myös niissä tilanteissa, kun en ehdi tekemään valssia ihan hypyn lähelle, voisin tehdä valssin ajoissa. Valssin voi tehdä kauempanakin. Kun vain saisin hiottua aivojen ydinjatkeeseen sen, että jos en ole ehtimässä hypylle, on ihan turha yrittääkään vaan pitäisi tehdä valssi vain vähän kauempana. Kyllä se kiltti kuuliainen piski sinne hypylle menee. :)

Hidastettu video on jälleen ystävä. :) Myöhässä olevat valssit näkee helposti. Noki ei ehdi koota ponnistustaan, koska saa tiedon kääntymisestä vasta siinä vaiheessa, kun on jo ponnistamassa. Pitäisi kertoa valssista ennen ponnistusta edeltävää laukka-askelta. Ja kun kerron käännöksestä ajoissa, Noki kääntyy todella hyvin. Myös niistoissa näkee, miten hemmetin pienesti Noki parhaimmillaan kääntyy: siivekettä nuollen.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Sano än, sano oo, sano koo, sano ii!

On ollut aika Pika-painotteista tämä blogin päivittäminen viimeaikoina. Ja syystäkin. Pikan kanssa tapahtuu paljon, opitaan uutta, tehdään monia juttuja ensimmäistä kertaa.

Mutta se Pikasta. Tämä postaus on omistettu Nokille.

Tänään Lotan treeneissä yhteistyö sujui Nokin kanssa taas niin kuin se vain parhaimmillaan sujuu. Aivan käsittämättömän vaivatonta. Voin pyytää Nokilta oikeastaan mitä tahansa, ja se tekee sen kaiken. Lähetän sen kepeille ja tiedän ilman epäilyksen häivääkään, että Noki menee kepeille ja tekee ne loppuun asti, vaikka menisin keppien päähän tekemään kärrynpyörän. Voin lähettää Nokin hypyn takaakiertoon ja tehdä persjätön niin huolettomasti ja ajoissa, ettei mitään järkeä.

Ja sitten, kun Noki innosta puhkuen vapauttaa itsensä puomilta liikkeestäni, se tietää heti miten korjata toimintaansa, kun sanon "ohhoh" ja tehdään puomi uudestaan. Se ikään kuin rauhoittaa olemustaan pienen hitusen verran. Juuri sen verran, että tiedän sen takuuvarmasti ottavan uusitun kontaktin kunnolla. Noki tietää, että myös seuraava kontakti pitää tehdä huolella. Ja sitä seuraava. Kontaktit ovat ikään kuin leikki: Noki tietää, että kisoissa pelataan vähän eri säännöillä ja siellä se varautuu lähtemään 2o2o-paikalta välittömästi. Toisaalta se tietää ja tunnistaa myös sen tilanteen, kun kisatilanteessa päätänkin vaatia kontaktilla oikeasti pysähtymisen. Ja vaikka kisoissa kontakti tehdäänkin usein Nokin näkökulmasta madalletulla vaatimustasolla, se tekee kontaktin aina loppuun asti. Se on kuuliaistakin kuuliaisempi.

En voisi saada parempaa treenikaveria. En millään. Se on mahdotonta. Ja vaikkei pitänyt kirjoittaa Pikasta, niin sen verran on pakko sanoa, että Pika saisi tehdä aikamoisia taikatemppuja, jotta pääsisi milloinkaan siihen pisteeseen, missä nyt olen Nokin kanssa. Jollain tasolla luulen (ja pelkään), että Noki on once-in-a-lifetime -tyyppinen harrastuskaveri. Tämä ajatus pohjautuu osaltaan jo ihan siihen faktaan, että Noki on se koira, jonka kanssa olen kokenut suurimmat oppimisen harppaukset agilityssä. Se on ollut niin mieletön harjoituskohde kaikelle uudelle, mitä ikinä olenkaan päättänyt testata, ettei sellaista yhteisymmärrystä ja yhdessä oppimisen kautta muodostunutta yhteyttä voine muodostua toista kertaa.

Minulla on treeneissä ja kisoissa tunne, että Nokin kanssa olemme koirakko. Tiedän, mitä me koirakkona osaamme ja mitkä ovat heikkoutemme. Tiedän, mihin Noki pystyy ja aavistan yhä useammin, miten se erilaisiin ohjauksiin ja tilanteisiin reagoi. Se on huikea tunne. Voin kertoa jo ennen suoritusta, että "jos teen näin, Noki tekee noin, joten siksi en tee sillä tavalla vaan valitsen toisen toimintatavan". Se on kuin taikuutta: pystyn ennakoimaan minusta irrallisen ja täysin eri lajia olevan otuksen toimintaa tilanteessa, jossa tuo otus voisi teorian tasolla tehdä ihan mitä tahansa. Se tuntuu siltä kuin voisin lukea Nokin ajatuksia ja Noki kykenisi samaan minun ajatusteni osalta. Äänetöntä keskustelua.

Joo. Oli aivan huikeat treenit jälleen kerran. :)

keppiprojekti jatkuu

Eilen ja tänään on taas jatkettu kepittelyä. Maijan ohjeistuksesta muutin palkkausta lähemmäksi keppiväliä ja homma alkaa toimia. Tänään pääsin lisäämään toisen keppivälin ja videon lopussa näkyy, että se lähti sujumaan hienosti. (Tosin palkan heitto on vaikeaa. ;)

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

iik jäädyn!






Pika pääsi turkistaan. Voi surkeutta. Viime yö meni häröillessä, koska a) pylly oli ihan outo ja b) pylly oli TOSI outo ja c) oli aika kylmä!

Turkin ajelu kävi tällä kertaa suorastaan helposti. Ainoastaan ihan kirsun ympäriltä huristelu oli sen verran ällöttävää, että tarvitsin apukäsiä.

Turkin ajelu aiheutti Pikassa suhteellisen hallitsematonta reuhaamista ja sekoilua. Se suti kyljellään pitkin mattoja ja ponnahteli kuin fysiikan lakeja vastustava kumipallo sinne ja tänne. ..kunnes ei enää tehnyt niin, sillä Kolalla kärähti käämi. Se pyöräytti Pikan tatamiin, mutta lopetti parissa sekunnissa, kun minä totesin, että pyöritys saa luvan riittää. Ensimmäistä kertaa kuitenkin Kola onnistui survaisemaan kulmahampaalla sen verran, että Pikan korvaan tuli naarmu. Voi sitä veren määrää, minkä trimmattua nakupellekroppaansa ravistellut Pika sai ihan hetkessä leviteltyä pitkin seiniä ja ovia. Halloween tosiaan. Siinä olikin pähkimistä, että millä ihmeellä saadaan Pika olemaan ravistelematta itseään sen hetken, että haava lopettaa vuotamisen. Sylipotilaana vietetty tunti auttoi, mutta varuiksi teippasin korvanlehteen vielä yöksi laastarin, sillä Lahden kotikodissa on tapetoitu makuuhuone juuri hetki sitten, joten olisi vähän turhan dramaattista koristella valkoinen tapetti punaisilla veriroiskeilla lattiasta kattoon. ;)

Aamulla silmät avatessa eteen ei onneksi avautunut veriroiskeiden tahrima seinä, vaan haava oli umpeutunut eikä sen jälkeen ole enää vuotanut.

Dramaattista.

lauantai 2. marraskuuta 2013

kolmas kerta toden sanoo?

Kola on todellakin tajunnut Pikan viihdearvon. Komppunen on leikittänyt Pikaa nyt jo kolmena päivänä, joten kai se nyt sitten on virallista. Pika on päässyt Nokin kanssa samaan kastiin: Kolan lempparipojaksi. Pika vielä vähän hakee rajoja sen suhteen, että mikä Kolalle on ok ja mikä ei, sillä Kola tarjoutuisi leikkimään myös makuuasennossa, mutta se on Pikalle toistaiseksi vielä vähän turhan hurja asetelma. :)

Loistavaa, loistavaa, loistavaa.

torstai 31. lokakuuta 2013

onnistunut koirapäivä

Pikkelström teki tänään isojen koirien puomia todella mainiosti! Jeiiii! Jeii! Puomia oli edelleen vähän madallettu, mutta en usko puomin korottamisen olevan ongelma, kunhan päästiin vihdoin siihen pisteeseen, että Pika uskaltaa juosta lujaa kapeampaakin alustaa pitkin. Lisäksi Pika kestää ohijuoksun aivan ensiluokkaisen hienosti, eikä karannut liikkeeni mukaan yhtä ainoaakaan kertaa.
(Äänitehosteet teille tarjoili Maiju. :D :D)

Lisäksi Maijan avustuksella saatiin keppiprojektiin uusi ote ja lisäuskoa siihen, että kepitkin saadaan kuntoon lähiaikoina. Ou jes ou jes!

Muutenkin tuntui tänään omatoimitreeneissä, että Pikan kanssa voi tehdä jo vaikka mitä. Lähestyminen puomille tehtiin takaakiertovalssista, eikä Pika osoittanut mitenkään, että uudenlainen puomille vienti olisi sille jotenkin ongelma.

Tämä puuhahan alkaa ihan oikeasti olla vähä vähältä sellaista, että voi kuvitella tekevänsä ihan ratasuorituksiakin jossain vaiheessa. Huh. :)

Ja mikäpä olisi parempi tapa päättää onnistunut koirapäivä kuin katsella vartin verran painiskelevia Kolaa ja Pikaa? Ihan oikeasti ne painivat vartin. :O Suhteellisen käsittämätöntä. :) Pika jopa nosti etutassunsa Kolan selkään painin tuoksinassa, mutta siitäkään ei tullut rankkua. Pika on niiiiiin päässyt Kolan sydämeen ja luottamuspiiriin. :)

Videon laatu on aivan karmea, koska sisällä on tosi hämärää, enkä viitsinyt nousta laittamaan lisää valoja, koska olisin häirinnyt painipoikia.  

maanantai 28. lokakuuta 2013

hei me juostaan taas

Herra Pikkelström proudly presents: vauvapuomia huiskis vaan!




Ensimmäisellä suorituksella palkkalelu on sekä minulla että Katjalla. Katja palkkaa. Toisessa tauon jälkeen Katja on vain kameramiehenä ja palkka on minulla.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

yllätysten pikkumies

Pika kävi Hertassa kuvattavana. Pikkumiehellä on todistettavasti lonkat ja kyynärät ja muutaman viikon päästä saadaan tietää, millaisen arvion se niistä saa.

Yllätyksenä tämä päivä tarjoili sen, miten hitsin hienosti Pika osasi käyttäytyä. Paikalla oli kolme Pikan sisarusta, kaksi pikkupentua ja yksi muu perro ja lisäksi kuusi ihmistä. (Ja lisäksi huoneessa käväisi lyhyesti pari muutakin perroa.) Hulina oli melkoinen.

Ja miten käyttäytyy herra Pikkumies? Pika ei hermostunut. Ei pelännyt. Ei uhonnut. Ei väistänyt. Eikä oikeastaan haukkunutkaan. Ei sählännyt. Ei riehunut. Pika vispasi kopterihäntäänsä oikeastaan tauotta, kierteli katselemassa kaikkia koiria ja ihmisiä. ...ja vispasi häntäänsä taas vähän lisää. Se ei pyrkinyt ihmisten luo sähläten, mutta otti vastaan kopterihäntineen rapsutuksia. Se otti leikkiasennon yhdeksänviikkoisen pennun edessä ja huitoi pentua kevyen varovaisesti tassulla. Se antoi narttujen olla rauhassa ja korkeintaan haastoi siskoja leikkiin. Se suhtautui veljeensä välinpitämättömän ystävällisesti, koska veljeä hieman jännitti kaikki se meno ja meininki. Pika ei haukkunut huoneeseen saapujille eikä ollut huolissaan, jos minä poistuin käymään autolla. Se hengaili aivan rentona ja suhtautui ihan kaikkeen tapahtuneeseen tasapainoisen ystävällisesti. :) Hieno piski kertakaikkiaan! :) Rauhoituspiikin saatuaan se lösähti makaamaan eikä siinäkään yhteydessä hermostunut. Se ei hermoillut myöskään herätyspiikin saatuaan, vaan nuokkui rauhallisesti paikoillaan. Kotiin tultua Pika söi ja jäi rauhallisesti olohuoneeseen katsomaan, kun minä ja isot lähdimme päivälenkille.

Kerta kaikkiaan hermostusvapaa otus, ei voi muuta sanoa. Eihän tuollaista olekaan. :)

Tiesin kyllä, että Pika on tasainen ja ystävällinen ja kaikkea, mutta sen hermothan ovat puhdasta rautaa.  :O

lauantai 26. lokakuuta 2013

tupla

Lunastettiin tänään Nokin kanssa viimeinen SM-kisojen ja MM-karsintojen pääsylipun osanen KATin kisoista Vuokkosilta.

Aamu tosin alkoi hieman katastrofaalisesti, kun ajelin (onneksi) suht hyvissä ajoin Purinalle todetakseni, että kisathan siis alkavat puolen tunnin päästä siellä Ojangossa eikä suinkaan Purinalla. Tein päätöksen, että nyt en ryhdy hermoilemaan, vaan pää kylmänä keula kohti Vantaata. Tiesin kyllä ehtiväni rataantutustumiseen, mutta lämmittelyyn ei paljon aikaa jäänyt.

Ensimmäistä rataa ei ehtinyt jännittää tai ylipäätään paljon miettiä, vaan marssittiin Nokin kanssa radalle aika aivot tyhjinä. Eipä se näyttänyt silti haittaavan, sillä juostiin maaliin epävarma nolla käpälissä. En ollut ihan varma, antoiko tuomari kieltovitosen, kun Noki kiepsahti itsensä ympäri ennen erästä putkea. Lopulta tulokset ilmestyivät hallin seinälle, joten varmistui, että se oli kuin olikin nolla.

Toisella radalla tuntui olevan useampiakin kohtia, jotka olivat haasteellisia. Asko Jokinen oli onnistunut suunnittelemaan radalle okserin sellaiseen kohtaan, että katsomossa seisseiden kavereiden arvioimana okserin sekaan sukelsi (tai pudotti taemman riman) noin 80 prosenttia koirista. Okserille tultiin kepeiltä niin, että kepeiltä poistuttiin noin 180 astetta paluusuuntaan okserille, jonka jälkeen oli taas 180 asteen käännös kohti maalihyppyä. Koirat linjautuivat okserille aivan vinosti eivätkä ehtineet kiihdyttää kepeiltä tiukasti käännyttyään vauhtiaan sellaiseksi, että okserin suorittaminen ja okserilta kääntyminen olisivat onnistuneet turvallisesti. Olin kymmenes starttaaja ja yhdeksän ensimmäisenä koirakon joukossa 1-2 koiraa meni ongelmitta okserin yli. 1-2 pudotti taemman riman ja loput 5-6 sukelsivat täysin hallitsemattomasti keskelle okseria niin, että rimat ja siivekkeet lentelivät. Mielessä kävi, että jätän koko radan tekemättä. Liioittelematta pelotti ja jalat tärräsivät, kun mentiin lähtöön. Mielikuvissa sinkoili ajatuksia jalkansa katkaisevasta Nokista, joka makaa kirkuen okserin seassa. Lähdettiin sitten kuitenkin radalle ja päätin, etten edes yritä kääntää okserilta Nokia yhtään mihinkään, vaan juostaan yhtä matkaa okseria kohti ja saatan sen aina okserin laskeutumispaikalle asti. Tällä tavalla saatiin kuin saatiinkin okseri sitten suoritettua ilman virheitä ja juostiin nollalla maaliin.

Suututti. Todellakin suututti. Olin pistänyt Nokin tilanteeseen, joka on vaarallinen. Suututti, että tuomari oli rakennuttanut radan, jossa koira koiran perään rysähti keskelle okseria. Eikä kyse ollut edes siitä, että huonot ohjaajat eivät vaan osaa ja Turun jengi vetää tiukalla käännöksellä okserin ilman mitään pulmia. Juu ei. Jopa nämä agilityn superjulkkikseksi luettavat päätyivät lopulta viemään koiran okserin laskeutumispaikalle asti - ja aiheuttamaan siten koiran etenemiselle hirmuisesti ylimääräisiä metrejä - kun rysähdyksiä oli kertynyt niin järjetön määrä.

No, nyt on tupla, vaikka se tulikin radalta, josta jäi suuhun vain paska maku.

Kolan kanssa päätin jo ennen tuota rataa, että jos alla ei ole nolla, en lähde testaamaan, miten reikäpää-Kola okserin suorittaa. Otettiin hyl radan puolivälissä, joten huokaisin helpotuksesta ja tultiin radalta pois. (Joo, kiva rata todella, kun hylkäyksen kohdalla tunsin helpotusta.)

Kolmas rata oli jokseenkin mahdoton. Toiseksi viimeisenä ollut putki osoittautui makseille niin vaikeaksi, ettei nollia juuri tullut sen enempää hitaille, nopeille, tavisohjaajille tai superjulkuillekaan, koska koira koiran perään meni putken väärään päähän. Myön Noki ja Kola ottivat radalta hylkäykset.

Nyt on tunne, että voitaisiin pitää kisaamisesta muutaman viikon tauko. Voihan se olla, että tämä tunne ei kanna viikkoa kauempaa, vaan löydetään itsemme jälleen kisaradoilta. Mutta suon itselleni sen mahdollisuuden, että levätään hetki. 


perjantai 25. lokakuuta 2013

Pentusen juoksukoulu

Pentu Pentunen pääsi hiomaan puomille vauhtia. Aluksi oli vähän tahmeaa - tosin nauratti kyllä, kun testasin miten Pika kestää vartioimatonta etupalkkalelua. No... Videolta sen näkee, miten tukka hulmuaa matkalla kohti palkkalelua.

Tehtiin muutama toisto myös "muka"etulelulla eli vietiin lelu yhdessä siivekkeen taakse ja sitten nappasin sen sieltä matkaani Pikan selän takana ja mentiin tekemään puomi. Siitä hommaan tuli uutta vauhtia. :)

Jotain Pika on kuitenkin jo oppinut: se kestää minun liikkeeni tosi hienosti. :) Pystyn juoksemaan ohi oikein mainiosti.




keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Pentu Pentunen juoksee!

Pika on himmaillut puomilla etenemisen suhteen, joten nyt ei olla sitä treenattu kuin apupalkkaajan kanssa. Vauhtia on tullut jonkin verran lisää, mutta ei niin paljon kuin olisi saanut tulla. Niinpä tänään oli ajatuksena treenata madallettavalla puomilla. Ikävä kyllä kävi ilmi, ettei sellaista Ojangossa ole yhdelläkään kentällä. Niinpä tehtiin vauvapuomilla.

Se oli loistava idea! Pikaan tuli kerta rykäisyllä ihan uusi vaihde ja se harppoi laukaten puomin päästä päähän. Oikealle paikalle pysähtyminen sujui lujastakin vauhdista hyvin, mutta muutamia kertoja Pika ennakoi vapauttamiskäskyä. Yhden kerran Pika juoksi puomin sen verran lujaa loppuun asti, että jarrupoljin ei vain enää riittänyt hidastamaan vauhtia riittävästi, joten Pika päätyi 0o4o -tilanteeseen. :D Se teki kuitenkin saman kuin Noki aikanaan ja haroi takajalkansa takaisin puomille. Vapautin ja Pika sai ansaitsemansa palkan.

Ilmeisesti kapea ja korkea puomi on Pikan mielestä aika hurja, joten siirrytään treenaamaan vauvapuomilla joksikin aikaa ja testataan myös ihan litteäksi madallettua isojen poikien puomia. :)

Jesh.

tiistai 22. lokakuuta 2013

jing ja jang tasapainossa

Laumassa on tällä hetkellä jotenkin erityisen seesteistä. Kola on hyväntuulinen ja mitä ilmeisimmin Pika on vähä vähältä päässyt tunkeutumaan Kolan inhoon-sua-varmuuden-vuoksi -suojakilven läpi. :) Tiitiäistä tämä uusi fiilis vähän jännittää, koska Kola käyttäytyy niin oudosti. Pakko vähän sheikata peppua ja yrittää väkisin nuolla naamaa, ettei vain tulisi herra Führerille paha mieli.

Ja Pika on Nokia huomattavasti fiksumpi nuoren uroksen puuhissaan: se ei _vahingossakaan_ edes harkitse nousemista Kolan selkään humppailemaan. Pika suorastaan välttelee tilanteita, joissa Kola on sen alapuolella.

Pehmopoikien ystävyystuokio:

maanantai 21. lokakuuta 2013

suojele sitä! ..ei kun..! suojaudu siltä!

Villisti räyhäävä mäyräkoira. No, eipä siinä, pakkohan siitä oli ohi mennä. Koirille tiukka "ANNA. OLLA. >:| " -käsky ja sitten mennään. Ja silloin, kun muistan antaa ANNA.OLLA.-käskyn ajoissa ja todellakin tarkoitan sitä, että joko ohitettavan annetaan olla tai vaihtoehtoisesti valmistaudutaan muuttumaan rukkasiksi ja taljaksi, niin ohitukset sujuvat ihan mainiosti vaikeammissakin tilanteissa.

Niinpä ohitettiin selällään karjunut nakki sulassa sovussa. Niin, se nakki makasi karjuen selällään, koska omistaja piti koiraa selällään ja hoki, että "lopeta. lopeta". (Mielessä kävi, että varmaan on kiva maata selällään, kun muutenkin hermostuttaa ja ohi kulkee kolme itseä hurjasti suurempaa koiraa.)

Jatkettiin matkaa. ..kunnes yhtäkkiä totean, että mäyränakki tulee hurjasti karjuen ja ilman hihnaa kohti ja perässä juoksee aika hurjasti karjuva omistajanainen. Nykäisin koirat selän taakse niin hyvin kuin pystyin, mutta eihän se oikein kolmen kanssa onnistu millään. Etenkin, kun Kola otti mäyräkoiran fiiliksistä heti kopin ja oli valmis ottamaan nakista mittaa. Ehdin ajatella, että eipä tässä hätiä mitiä, kun minun isot koirani ovat hihnassa ja Kola hoitaa ärähdyksellä raivokkaan nakin kauemmas. Vääääääääääääääääääärin. Hetken aikaa tosiaan ajatukseni oli suojella nakkia laumalta. Mutta sitten tajusin, että tosiasiassa laumaa pitikin suojella hampailla varustetulta nakilta. Raivoisa mäyris puski kerta toisensa perään laumani jalkoihin räyhäämään. Onneksi omistaja sai koiransa melko nopeasti kiinni ja minä ehdin polkea jalkaa ja karjua perkelettä raivostuneelle eineshyllyn tuotteelle vain pari kertaa.

Mäyräkoiran omistaja kertoi tilanteen pysähdyttyä, että ohituksissa on ongelmia. (No shit, Sherlock.) Ja että ajatuksena on saada ongelma kuitatuksi alistamalla mäyräkoira ohitustilanteissa. Omistaja vaikutti olevan sen verran rikki koiransa toiminnan vuoksi, etten kokenut tilannetta oikeaksi se suhteen, että olisin ryhtynyt avautumaan ajatuksistani vahvatahtoisen räyhäävän koiran alistamisesta. 

Oma adrenaliinitasoni ei noussut välikohtauksessa, koska ajatukseni oli, että "no olipa kiva, että pikkukoirasta ei tullut mureketta". En siis kokenut oman laumani olevan lainkaan vaarassa, koska kokoero oli niin hurja. Ja koska Kola lukee ajatuksiani, laumani siirtyi hässäkän jälkeen uskomattoman nopeasti "ihansamamitävälii"-mielialaan. Kola siis kopioi minun mielialaani ja mustavalkoiset noudattelivat Kolan esimerkkiä. Jatkettiin rennolla fiiliksellä korttelin ympäri kohti kotiovea.

Ja siellähän se samainen mäyräkoira odotti uudemman kerran. Oltiin kierretty siis sama lenkki vastakkaisiin suuntiin. Great. Ja kaupan päälle jalkakäytävän toista reunaa kansoitti naapurin terrierimix, joka puhuu koiraa ainoastaan karjumisen ja vaahtoamisen kautta. Eikä kahta ilman kolmatta, sillä terrierimixin vieressä samaa peacelove-mielialaa levitti raivoisa spanieli. Nice. Katselin hetken, että ihanko totta kukaan kolmesta raivopäästä ei väistä, että pääsisimme ohi. Lopulta mäyris luikahti omistajineen sivulle, jolloin pääsimme jatkamaan matkaa jalkakäytävän äärimmäistä laitaa pitkin. Terrierimix ja spanieli sylkivät meitä kohti kaikki koiramaailman solvaukset, mitä keksiä voi, eivätkä siirtyneet millin milliä mihinkään suuntaan. Eihän siinä sitten muuta kuin. "ANNA. OLLA." Ja menoksi. Marssittiin solvaussateessa tyynesti kohti kotiovea. Jopa Pika malttoi pitää turpavärkkinsä ummessa, vaikka yleensä noin kuumottavassa tilanteessa Pikan on pakko sanoa edes pikkuruinen "vöh!".

Jälkikäteen sain kuulla kaverilta, että mäyräkoirat ovat Siihen Mielentilaan päästessään varsinaisia pienpetoja. Onneksi en tätä tiennyt, vaan ajatukseni on, että "oho toivottavasti ei tapeta tuota sylihauvaa". Sillä koska en itse hermostunut, ei laumakaan ollut välikohtauksesta jälkikäteen oikein millänsäkään. Harmittaa kuitenkin mäyriksen omistajan puolesta. Alistaminen ja selättäminen on aivan järjetön toimintatapa, jos tarkoituksena on madaltaa mäyräkoiran kierroksia. :(

Kolme koiraa on lauma?

Eikö yksi koira riittäisi? Tai kaksi? Eikö kolme ole ihan liikaa?

Kyllähän se välillä ärsyttää, kun pojat tyhmäilevät hihnalenkillä. Mutta sen ärsytyksen voittaa ihan sata-nolla ne hetket, kun huomaan hekottavani ääneen yksin keskellä metsää, kun Kola yhtäkkiä saa hirmuisen hepulin ja innostaa takapuoli pystyssä leikkiasennossa ja häntä vispaten mustavalkoiset rallaamaan pitkin huurteista metsää. (On muuten aika hemmetisti paljon hiljaisempaa se takaa-ajoleikki, kun jahdattavana on Kola - kun siis vertaa siihen tilanteeseen, kun isot ajavat karjuen ja kirkuen takaa perheen pienintä tai jos Pika ja Kola yrittävät saada puraistua pakenevaa Tiitiäistä persuksesta.) Aivan hipihiljaa mustavalkoiset pinkoivat Kolan perässä, mutta hauskaa näytti silti olevan. :)

Samalla lenkillä mustavalkoiset pistelivät peräkkäin miljoonaa pitkin metsää ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran. Ihan selkeää on, että Noki on minun laumani notkein, kiihtyvin ja sitä kautta nopein otus. Se pistelee kärkipaikalla menemään tukka hulmuten mutta löysäillen - paitsi siinä vaiheessa, kun Kolalla lähtee mopo hanskasta ja se lähtee kimeästi kiljahdellen perään aikomuksenaan todellakin rouskaista hännästä. (Sillä tavalla ystävällisessä hengessä kuitenkin. :) Pikan tai Kolan johtaessa juoksuleikkiä Noki himmailee vauhdissa ja antaa edessä juoksevalle tarkoituksella etumatkaa.

Eikä se yhdessä riehaaminen siihen lopu. Mustavalkoiset painiskelevat keskenään pitkin päivää myös sisällä. Välillä Nokilla kärähtää käämi ja silloin se ärähtää todella pahan kuuloisesti... tajutakseen vain, että "tulipa sanottua kauheita juttuja", ja alkaa nuolla läpsyttää rauhoitellen Pikan silmiä ja naamaa. Nuo ärjähdykset ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia, että Pika lopettaa säheltämisen ja jähmettyy nuoleskelun kohteeksi.

Tänään lauma vietti myös iltaunia sulassa sovussa keskellä olohuoneen lattiaa. Hyvin tämä minun ukkolaumani tulee juttuun keskenään. Pikalla on edelleen tiukemmat säännöt kuin lellikoira Nokilla. Onneksi Pika osaa ja haluaa noudattaa Kolan lakipykälöitä parhaansa mukaan. Se välttää provosoimasta ja jos sattuukin epähuomiossa provosoimaan Kolaa, Pika ryhtyy leikkimään tapettia. ;)

Kolme koiraa on lauma. Ymmärrän nyt, mitä se tarkoittaa. Kolmen koiran välillä on useampia erilaisia vuorovaikutussuhteita ja laumajärjestys on monimutkaisempi. Hyvin toimiva kolmen koiran lauma on ihan eri tavalla mielenkiintoista seurattavaa, kun sitä vertaa elämään kahden tai vain yhden koiran kanssa. Yksi koira on pääosin vuorovaikutuksessa vain ihmisten kanssa. Kaksi koiraa muodostaa yhden vuorovaikutussuhteen keskenään. Kolmen koiran kanssa pääsee seuraamaan sivusta, miten erilaiset luonteenpiirteet vaikuttavat yhdessä elämiseen ja millaisilla keinoilla erilaisilla ominaisuuksilla varustetut otukset selviävät samassa laumassa. :)

Vaikka Kola pitää alaisilleen tiukkaa (tai vielä tiukempaa) kuria, niin väittäisin laumani olevan sisäisesti sopusoinnussa. Jokaisella koiralla on tässä taloudessa oma paikkansa, joka on selvä sekä piskille itselleen että myös kahdelle muulle lauman jäsenelle.

Sopusoinnussa:

lauantai 19. lokakuuta 2013

kompakysymyksiä

Varmaan ihan jokainen suomalainen on kuullut kysymyksen viidestä norsusta ja siitä, miten ne saadaan mahtumaan auton kyytiin. (Vastaus: kaksi eteen, kolme taakse)

Ja ihan takuulla suurin osa on kuullut myös sen aivopähkinän, miten joen yli kuljetetaan kettu, lammas ja kaali, kun veneen kyytiin mahtuu vain yksi kuljetettava kerrallaan eikä lammas saa jäädä yksin kaalin kanssa eikä kettu yksin lampaan kanssa. (Vastaus: Lammas toiselle rannalle. Palaa hakemaan kettua. Kettu kyytiin ja paluumatkalla palautetaan lammas lähtötilanteeseen. Kaali toiselle rannalle. Palaa hakemaan lammas uudelleen.)

Ja mitä saadaan, kun yhdistetään nämä kaksi kompaa?

Saadaan aikaiseksi koulutustoimikunnan kuusi jäsentä, joilla yhteensä 11 koiraa ja jotakuinkin 6-8 häkkiä JA kolme autoa, joista yksi hajoaa. Miten siinä tapauksessa kuljetetaan Turkuun nämä 11 koiraa, joista kolme ei periaatteessa mielellään voisi matkustaa samassa autossa?

Vastaus: Kuusi perroa yhteen autoon, jonne ajatuksen tasolla tungetaan neljä häkkiä. Löydetään uusi auto hajonneen tilalle ja sinne kaksi ei-keskenään-toimeen-tulevaa - toinen etupenkille ja toinen takakonttiin. Ja kolmanteen autoon loput koirat ja häkit.

..kunnes kompakysymyksen yllätystekijänä paikalle ilmaantuu serkku, joka voi ulkoiluttaa sittenkin kotiin jäävän Kolan, jolloin yksi keskenään ei-sopivista koirista poistuu yhtälöstä, kuten myös yksi häkki. Näin ollen yhteen autoon tarvitsee mahduttaa vain viisi keskenään toimeentulevaa perroa ja kolme häkkiä, toiseen autoon eteen yksi ja takakonttiin toinen ja kolmanteen loput.


perjantai 18. lokakuuta 2013

6. kerta

Käytiin moikkaamassa ensimmäistä keppiparia tänään metsälenkin jälkeen. Pikachu viihtyi vallan mainiosti Neron, Nevan, Bertan ja Viivin seurassa räntäsateisessa metsässä, mutta hyvinpä tuota energiaa näytti riittävän myös viiden minuutin lyhyttreeneillekin. Nyt ensimmäinen keppiväli on 45 asteen kulmassa ja tämän päivän treeni sisälsi pelkkiä onnistumisia. :) (Ja onnistumisien lisäksi paljon pallo suussa ympäri hallia pomppimista. ;) Kameraa kannattelee Anna.

torstai 17. lokakuuta 2013

EPÄJÄRJESTELMÄLLISYYDELLÄÄNKÄÄNKÖHÄN?!

Äiti kysyi viime viikonloppuna, että onko koirilla jotkut omat nukkumapaikat ja että nukkuvatko ne koirapedeissä. Vastasin, että nukkuvathan ne koirapedeissä kyllä, mutta mitään omia paikkoja ei ole. Ja että makuuhuoneen suuri sininen koirapeti on suosituin, mutta se ei ole kenenkään oma nukkumapaikka.

..kuinka väärässä olinkaan..

Eilen illalla kannoin läppärin sänkyyn ja ryhdyin katsomaan netistä nukahtamisdokkaria. (Eli jotain dokkaria, jota en koskaan saa katsottua loppuun, kun nukahdan aina kesken.) Jossain kohdassa - jo hyvän aikaa ohjemaa katsottuani - havahduin siihen, että ehkä kymmenen sekunnin välein jostain pimeyden keskeltä kuului epämääräinen "NNNGH." ja että tätä oli jatkunut ehkä jo pitkäänkin. Uppouduin kuitenkin takaisin ohjelman pariin. Mutta neljän tai viiden uuden NNNNGHin jälkeen olin pakotettu nousemaan sängystä ja katsomaan, mistä oikein on kyse.

Makuuhuoneen ovensuussa istui suurilla, pyöreillä ja kosteilla silmillään kiinteästi makuuhuoneeseen tuijottava Noki. Ärsyynnyin lievästi ja käskin Nokin makuuhuoneen puolelle. Näytin tyhjää pientä harmaata koirapetiä makuuhuoneen nurkassa, mutta Noki ei tahtonut siihen. Se loikkasi isossa sinisessä pedissä nukkuvan Kolan ohi ja meni makuuhuoneen toiseen nurkkaan. Homma hoidettu, ajattelin, ja jatkoin ohjelman töllöttämistä.

Olin ehtinyt katsoa ohjelmaa eteenpäin ehkä kymmenen minuuttia, kunnes... NNNNGH. ...NNNNGH... ... NNNNGH... Havahduin siihen, että omituinen ähkiminen jatkui edelleen eikä ilmeisesti ollut missään vaiheessa loppunutkaan. Pistin valot päälle vain huomatakseni, että Noki istui niillä tassunsijoillaan, joihin se oli Kolan ohi loikattuaan laskeutunut. Se ei ollut käynyt makuulle puhumattakaan siitä, että olisi käynyt nukkumaan. Se tuijotti jälleen silmät kosteina ja pyöreinä eteensä. Ja vasta siinä kohtaa minulla piuhat yhdistyivät. Voihan tuuba. Noki tuijotti suurta sinistä koiranpetiä, jossa Kola veti zetaa niin että soi. "Alahan mennä siitä", sanoin Kolalle. Sillä oli täysin selvää, että Kola nukkui / leikki nukkuvaa Nokin sängyssä. Ei epäilystäkään. Ilman vastaväitteitä Kola vääntäytyi pystyyn ja marssi olohuoneeseen omaan sänkyynsä. Ja siinä silmänräpäyksessä Noki oli petaamassa omaa sinistä suurta petiään Kolan haisulipyllyn jäljiltä takaisin kuntoon. Aika kova petaaminen siinä olikin, se täytyy sanoa.

Petaamisen jälkeen taloon laskeutui hiljaisuus. Epäjärjestelmällisyys meinasi pilata Nokin yöunet.

---------------

Tänään Pikalle vähän enemmän toistoja, kun käännettiin ensimmäistä kertaa ekaa porttiväliä vähän vinoon.