sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

kääntymistä pohtimassa

Käytiin isojen kanssa tekemässä tuttavuutta okserilta kääntymiseen. Sehän ei eilen kisoissa Kolan kanssa juuri toiminut, ja nyt tiedän miksi. Kolaa ei voi mitenkään tukea omalla rytmillä kauas ponnistamisessa. Jos minun liikkeeni edes jotenkin viittaa eteenpäin pyrkimiseen, niin se on siinä. Kola pyrkii eteenpäin ja kaarros valuu aivan järjettömän monta metriä. Minun pitää liikkua Kolaa päin, jos haluan lähtötilanteessa saada sen ponnistamaan tokalta hypyltä lyhyesti. Kts. videolla kohta 0:48 -> Ensin tuen omalla liikkeelläni eteen ponnistamista. Ja sinnehän se ponnistaa: kilometrin päähän. Tokalla ihan sattumalta teen hyvän ohjauksen. Kolmannella peruutan askelilla, jolloin ponnistus menee taas pitkäksi. Ja neljännellä teen taas ihan ok ohjauksen enkä peruuta.

Kolan kääntäminen on myös sikäli aikamoista ydinfysiikkaa, että kun tehtiin kääntymistä U-putken jälkeen olevalla hypyllä, niin Kola pudotti riman, jos tein valssin liian myöhään ja omalla liikkeelläni pitkää ponnistusta tukien. Ja jos tein valssin ajoissa, Kola ponnisti hieman lyhyemmälle, mutta kuitenkin ihan hirmuisesti paljon pitkäksi. Ja jos epähuomiossa tein rytmityksen ennen valssia, Kola ponnisti todella hyvin ja kääntyi tiiviisti. Kts. 1:42, jossa ensimmäisen valssin täysin huomaamattani rytmitän oikein ja Kola kääntyy todella hyvin. Toinen valssi ei ole rytmitetty -> Kola valuu. Kolmas valssi on myöhässä, joten rima tippuu.

Ei oo helppoo.

Lopuksi videolla itseluottamuksennostatusavokulmia. (Siis minun itseluottamustani kasvattamaan.) Noki ei tehnyt ainoaakaan virhettä kepeillä, vaikken edes vetänyt sitä kropallani kepeiltä vasemmalle vaan annoin ihan rauhassa itse etsiä ensimmäisen välin puuttumatta mitenkään linjaamiseen. Hyvin se vetää. Taitava Tiitiäinen. Ja Noki siis kääntyy ihan ilmaiseksi okserillakin. Teen vaikka mitä väärin tai oikeinkin, niin se vaan kääntyy.


pentukurssilaisten luokkakuva

Vesikoirat vasemmalta oikealle: Ralli, Indi ja Pika. Kaikki muut pystyivät keskittymään kuvattavana olemiseen - paitsi allekirjoittanut näköjään.. ;)
(c) Liisa Summanen

komppusen vuoro

Nokin sairasloman takia Kola pääsi yksin kisaamaan JAU:n kisoihin Tuusulaan.

Ekalla radalla olin jotenkin ihan jäässä. Siis henkisesti. Suoraan sanottuna olin vähän ikään kuin antanut periksi jo ennen radalle lähtemistä, koska kepeille vienti oli Kolan taitotasoon nähden täysin mahdoton. Niinpä aivot eivät olleet edes ensimmäisessä ohjauksessa mukana, joten käännyin epähuomiossa täyden vastakäännöksen, vaikka tarkoitus oli valssata. Nokin kanssa se ei olisi tuottanut ongelmaa, koska olisin voinut vaihtaa ohjauspuolta seuraavalla esteellä takana leikkaamalla. Samaa yritin Kolankin kanssa, mutta ehdin siinä ohjatessani miettiä, että "ei tule onnistumaan". Kola ei osaa takanaleikkauksia varsinkaan hitaammasta vauhdista. Niinpä jouduin kalastelemaan Kolan esteen ympäri, kun se kääntyi kolmoshypyltä väärään suuntaan. Samaa kalastelua oli myös keinulla ja keinun jälkeen ennen putkea.

Ekan radan ehdoton ylpeyden aihe on toiseksi viimeinen hyppy. Sanoin jo ennen radan suoritusta tutuille, että aion ohjata hypyn rytmittämällä oman liikkeeni sellaiseksi, että juoksen suoran putken aikana täysillä ja askelen-kaksi vielä sen jälkeenkin ja sitten pudotan oman vauhdin niin, että Kola hidastaa ja kääntyy. Ja hittovie. Se toimi täydellisesti juuri niin kuin olin suunnitellut. :) Kola tosiaankin reagoi minun juoksunopeuteni muutoksiin (eli rytmitykseen) aivan älyttömän hyvin. En olisi millään ehtinyt ohjaamaan toiseksi viimeistä hyppyä niistolla tai pakkovalssilla tai millään muullakaan keinolla, koska Kolan ja minun kiihtyvyyteni suoran putken aikana eivät varsinaisesti muistuta toisiaan.. ;)

Toka rata näytti rakennusvaiheessa aika karmivalta. Kolan heikkous keppien lisäksi on putki-kontakti -erottelu. Kola ei edes näe kontaktia, jos sen vieressä on tarjolla putki. Onneksi rata kuitenkin rakentui lopulta sellaiseksi, ettei putki-puomi -erottelussa tarvinnutkaan mennä puomille. Harmillisesti keppien lähestyminen oli jälleen sellainen, että Kolan olisi pitänyt osata jarruttaa tai edes koota kroppa tiukkaan käännökseen, että osuisi ekan välin jälkeen tokaan väliin. Eipä Kola sellaiseen aikaa lähtenyt kuluttamaan vaan tähtäsi keppiviidakon sekaan juuri siitä kohdasta, joka nyt sattuu eteen tulemaan. Ja tällä kertaa se ei ollut eka väli.. :D

Tämän radan parasta antia oli keppien jälkeinen elämä. Kola pääsi todellakin esittelemään komeinta osaamistaan irtoamalla estesuoralla hypyn, pituuden, muurin ja hypyn kautta puomille. Minä jään kauas sivulle ja taakse, kun Kola lueskelee esteitä edessään ja pistelee menemään ihan hurmoksessa. :D Hienoa oli myös se, että vauhdikkaasta etenemisestä huolimatta se hyppi huolellisesti ja piti rimat ja muurin palikat ylhäällä. :)

Kolan kanssa kisaaminen vaan on niin hirmuisen erilaista kuin Nokin kanssa. Rataantutustumisessa Nokin osalta pohdin aina sitä, miten minun kannattaa liikkua, että näyttäisin radan jatkoa mahdollisimman selvästi, näyttäisin Nokille ponnistuspaikkoja ja olisin mahdollisimman vähän tiellä. Kolan kanssa tutustuminen menee enemmänkin Kolan ehdoilla: Miten sijoitun, että peitän Kolalta näkyvyyden väärälle putkelle? Mille puolelle menen keppejä, että saisin sen mahdollisimman varmasti oikeaan väliin? Miten vien Kolan keinulle, että pystyn samalla rytmilläni jarruttamaan ja siten välttämään lentokeinun? Kolan kanssa ohjaaminen on siis oikeastaan Kolan heikkouksien paikkailua ja Nokin kanssa pystyn keskittymään juoksulinjoihin, koska esteosaamista ei juurikaan tarvitse pohtia.




lauantai 29. kesäkuuta 2013

pierupussi

Huolimaton omistaja unohti roskapussin eteiseen lähtiessään Pikan kanssa treeneihin. Ja niinhän siinä kävi, että Tiitiäinen oli räjäyttänyt koko potin ja siinä samalla löytänyt roskan seastaa aarteen, jonka hintaa maksettiin sitten seuraava yö ja tämä päivä.

Noki siis löysi roskasäkistä Pikalta takavarikoidun lyhyeksi käyneen rullaluun. Eikä siinä sikäli mitään olisi ollut, mutta kun Nokin vatsa ei vain kestä halpisrullaluita. Se todettiin jo puoli vuotta sitten, kun Nokin kunto heitti häränpyllyä oikein urakalla. Silloinkin se oli syönyt rullaluun, jota sitten oksenteli ja sai suolistonsa ja vatsansa ihan tuhannen sekaisin. Noki ei ole yli puoleen vuoteen saanut rullaluita, mutta minun huolimattomuuteni takia kiusaus voitti ja Noki pölli roskiksesta itselleen kyseisen herkkusaaliin.

Seuraavana yönä heräsin tunnin unien jälkeen Nokin oksentamiseen. Tuli heti tunne, että nyt ei ole kaikki ok. Noki oksensi puunpalasia ja sitten löysin myös toisen kasan, jossa oli rullaluun kappaleita. Tuli kiroiltua, sen myönnän. Tiesin, että sen yön unet olivat sitten siinä. Hain peiton olkkarin lattialle ja pötkähdin valvomaan Nokin unta. Joskus aamuviiden jälkeen oltiin käyty ulkona, olin antanut Nokille vähän bulgarialaista jugurttia ja todennut, että Noki hengittää nukkuessaan ihan rauhallisesti. Niinpä vihdoin uskalsin itsekin palata sänkyyn nukkumaan.

Seitsemältä heräsin jälleen oksennuksen ääniin.

Kahdeksan jälkeen menin vielä hetkeksi nukkumaan, kunnes jälleen heräsin oksentamista suunnittelevan Nokin rauhattomaan liikehtimiseen.

Sen jälkeen konsultoinkin Sannaa ja mieli rauhoittui. Iltapäivällä totesin, että Noki ei suostu juomaan eikä syömään - paitsi ruohoa se olisi syönyt ihan maanisesti - sää oli kuuma ja Noki levoton. Niinpä tilasin ajan Herttaan ja viideltä mentiin hakemaan apua Nokin kurjaan oloon. Rtg-kuva ja muu lähempi tarkastelu paljasti, että rassukan vatsa on aivan kaasuuntunut ja Nokin elimistö oksentamisen jäljiltä kuiva kuin autiomaa, joten ei ihme, että oli vähän levoton ja huono olo. Nesteytyksen ja muun hoidon jälkeen Noki pääsi kotiin lepäilemään. Heti kotiin päästyä Nokin olo oli selkeästi parempi, koska ruoka maistui jälleen.

Ja nyt illalla Noki on virkeä, nälkäinen ja ympäristöstään jälleen kiinnostunut. :)

Ei tälläistä hintaa viitsi rullaluista enää maksaa: Mielenrauhan menettäminen, koiran tuskaisen levottomuuden katseleminen ja huolesta harmaana kulkeminen eivät todellakaan ole rullaluiden arvoista. Niinpä jatkossa niitä ei tästä taloudesta enää löydy.

Olen jälleen suunnattoman kiitollinen Sannalle asiantuntevasta avusta ja välittämisestä.

torstai 27. kesäkuuta 2013

ensimmäisen agilitykurssin päätös

Tänään päättyi Pikan ensimmäinen agilitykurssi. Niinulla tehtiin ihan oikeaa rataa ja minut täysin yllättäen päästiinkin ihan loppuun koko se osuus, mihin oltiin tutustuttu. Wautsi. :) Ja vielä PALJON pienemmällä "vaivalla" kuin mitä olin osannut ajatellakaan.

Pika liikkuu kuin pieni jousitettu keinuhepo - varsin pentuhöhhelisti siis. Se oli ensimmäinen huomio, kun videon jälkikäteen katson, ja nauratti kovasti. Lisäksi se karjuu niin kovalla äänellä ja niin vakuuttavasti, että Niinu totesi aika vinosti sen "haukkuvan kuin.. kuin iso koira.." Jep. Ei sitä keinuhepoliikettä muuten siinä treenatessa huomannut yhtään, mutta videolta pistää itselläni silmään. Lisäksi olen aika ajoin typerästi pentukyyryssä ja saattelen Pikaa putkelle kuin jotain aivotonta pehmolelua. Mutta... Elämä on. Ehkä tässä opitaan luottamaan ja tekemään yhdessä ja olemaan vähän vähemmän keinuhepoja, kunhan aika kuluu. :)

Paljon on jo opittu, ja lähes huomaamattani. ..Eihän me olla ehditty vielä treenaamaan niinku yhtään. Oikeesti. Parit hassut treenit Ojangossa ja parit vielä hassummat treenit Kivikossa, siinä kaikki.

EmppuTelevision proudly presents:
Pika von Agilityhepo


Ps. Jotainhan se kertoo Pika Petterin sielunmaisemasta, että se on ottanut toistuvaksi tavaksi mennä yöunille parvekkeelle. Yksin. (Ovi on joo raollaan läpi yön näillä helteillä. Tervetuloa rosvot, Kola syö teidät.) Kävin kurkistamassa - jälleen kerran - että missä halvatussa perheen pienin on. Siellä se retkottaa aivot off-asennossa ja parveke on tännä zetoja.

eiliset skabat Purinalla

Saviojan A-rata oli mukava ja sopivan haasteellinen. Kepeille viennissä kiljaisen "HYVÄ!!", kun Noki löysi vaikeasta kulmasta oikean keppivälin. Eihän asia varsinaisesti yllätys ollut, koska on noita poispäinkäännöksiä kepeille tehty sen tsiljardi kertaa.. Mutta jostain syystä tällä kertaa luotto ei pelannut ja yllättynyt kehu tuli juuri väärässä kohdassa. Noki tuli kepeiltä pois ja siitä vitonen.

Herralan rata oli huomattavasti hankalampi. Sekin sujui kaikesta huolimatta varsin mukavasti. Nelosrima putoaa, kun rytmitän tyhmästi ja valssaan myöhässä. Puomin jälkeen olevalla putkella Noki MELKEIN lipsahtaa väärään päähän putkea selän taakse, mutta päätyy sitten kuitenkin katsomaan minua ja menee oikeaan putkenpäähän - jonka ilmeisesti sen hetken peitin näkyvistä, kun Noki ehti harkita väärää päätä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

lapsella vain voi silmät niin loistaa lintuja kun hän katsella saa

Villi luonto tulee iholle!!

Mökin ikkunaan oli tumpsahtanut joku kanalintu, joten pääsin testaamaan, miten koirat suhtautuvat linnunraatoon. Noki ja Kola karjuivat kuin heikkopäiset. Viiden minuutin karjumisen jälkeenkään en saanut isoja tulemaan linnun luo. Kola pysyi metrien päässä ja Noki kaarsi raadon ympärillä litteänä kuin lätty ja karjui. Noki läähätti, tärisi ja karjui. Kola pysyi niin kaukana, että pelkkä karjuminen riitti.

..ja Pika.. No. Sen reaktio oli alusta asti selkeä. (Video on tallenne siitä kohtaa, kun koirat ovat saaneet katsella maassa nököttävää raatoa jo sen viisi minuuttia.)




torstai 20. kesäkuuta 2013

noki, lellipoika

Noki ja Kola ovat kyllä sellainen parivaljakko, että ihmeitä täytyy tapahtua, jos Pika ikinä lunastaa vastaavaa paikkaa tässä laumassa.

Täällä istumme aamupala käpälässä katselemassa parvekkeen ali lipuvia ihmisiä. Parveke on hiukkasen ahdas, mutta sopu sijaa antaa. Ikävä kyllä Tiitiäiselle tuli äkkinäinen tarve ryhtyä esittelemään pikkuruista punaista vinkulelua, kun Pika keksi jostain itselleen vaaleanpunaisen vinkulelun. Ja siitähän meinasi sitten soppa syntyä, kun Kola oli juuri kyöhnäämässä minun vieressäni ja Noki yritti mahtua pyykkitelineen ali tekemään kehuskelukierrosta vinkulelu suussaan.

Eihän siinä olisi ollut mitään ongelmaa, jos Noki tosiaan olisi pusertautunut pyykkitelineen ja Kolan muodostamasta kapeasta väliköstä - Kolan lellipoika Noki kun saa tunkea ihan ihollekin, eikä Kola hermostu. (Pika ei todellakaan saa tunkea iholle. Eikä kukaan muukaan koira, sen puoleen.) Mutta siinä meni sitten Kolallakin jo raja, kun pikkuherra Tiitiäinen lähti pusertumaan Kolan vatsan ali vinkulelu suussaan. Kolalla kärähti käämi välittömästi, mutta koska Noki on lellipoika, Kolan käämin punahehkuisuus katosi yhtä nopeasti kuin oli leimahtanutkin. Kola ikään kuin tajusi jo siinä karjumista aloittaessaan, että "Hupsis sehän on lellipoika!" Niinpä Kola hiljeni ja ryhtyi jatkamaan sitä mitä oli hetki sitten tehnyt eli seistä pönötti rentona vieressäni.

Ikävä kyllä lellipoika Tiitiäinen ei oikeastaan nähnyt, millä mielellä kääminsä käräyttänyt Kola tilanteen mentyä oli, koska pyykkitelineen vaatteet roikkuivat kasvoilla. Niinpä Noki jähmettyi nöyräksi pikku vänkyräksi ja anoi armoa. Pyykkitelineen seassa se kyhjötti niska notkolla ja selkäruoto pahoittelevasti mutkalla. Siinä kohtaa allekirjoittanutta alkoi naurattaa, sillä Noki selvästi odotti Kolalta armahdusta eikä Kola tajunnut tilannetta, koska Tiitiäinen tosiaan oli pyykkien seassa.

Lopulta Noki oikaisi itsensä nöyristelykyyrystä ja lähti jatkamaan pikkuisen vinkulelunsa kanssa. Hyvä kehuskelukierros meni kuitenkin ihan mönkään.

Auta armias, jos se olisi ollut Pika, joka olisi lähtenyt änkeytymään Kolan vatsan alitse. Siitä olisi tullut lihamurekkeen esiaste tai ainakin paljon aikaista mureampi. Noki on todellakin tehnyt hyvää työtä oman asemansa suhteen. Senkin lellipoika.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

vesikoirien jalostuksesta

Netissä käydään keskustelua vesikoirien jalostamisesta ja siitä, millaisia koiria tulisi käyttää jalostukseen.

Suoraan sanottuna itse en ole juuri missään määrin koirien jalostamisesta kiinnostunut. En tunnista koirien sukupuita tai virallisia nimiä. (Nimimuistini nyt on muutenkin olemattoman kehno ihan jo ihmispuolellakin, joten miten ihmeessä kykenisin muistamaan koirien virallisia nimiä..) En tiedä sukulinjoissa periytyvistä sairauksista tai koirien sukulaissuhteista. Ja kuten sanottua, ne eivät myöskään herätä minussa kiinnostusta.

Minulla ei siis ole minkään valtakunnan pätevyyttä lähteä arvioimaan erilaisten yhdistelmien hyviä ja huonoja puolia.

Mutta väittäisin olevani ammattilainen eräässä asiassa. Nimittäin tiedän täsmällisen tarkasti, millaista elämä on Kolan, Nokin ja Pikan kanssa.

Niinpä siinä kohtaa tulee lähes fyysisesti paha olo, kun joku suunnittelee käyttävänsä jalostukseen koiraa, joka muistuttaa luonteensa puolesta Kolaa. Tulee ihan hillitön turhautuminen ja ärsytys ja suuttumus. Miten kukaan voi olla niin ilkeä, pahantahtoinen tai vaihtoehtoisesti tietämätön tai ajattelematon, että tuottaa maailmaan tarkoituksella pentuja, joiden tulevaisuus on erittäin mahdollisesti joutua kiertoon, aiheuttaa perheelleen pahaa mieltä tai ahdistusta - ja ennen kaikkea tuottaa maailmaan koiria, joiden elämä ei ole varsinaisesti kukkasilla tanssimista?

"Tämä koira olisi toisenlaisessa perheessä ollut ihan toisenlainen. Se tarvitsi vain kuria ja johtajaa." Joo, noita koiriakin varmasti on, jotka omistaja on omalla käytöksellään muokannut kurjaan suuntaan. Mutta jos pentueessa on näitä "vääriin käsiin" joutuneita ihan hirmuinen määrä, niin pitäisihän siinä hälytyskellojen kilistä ihan täyttä häkää.

Kolan kanssa pystyy elämään hyvää elämää ja olettaisin Kolan elämänkin olevan niin laadukasta kuin sen hermorakenteella on mahdollista. (Eli sen elämässä on niin vähän ahdistusta ja stressiä aiheuttavia piirteitä kuin realistisesti on mahdollista.)

Miksi sitten olen ehdottomasti sitä mieltä, että Kolan tyyppisiä koiria ei ikimaailmassa pitäisi tuottaa tähän maailman ainoaakaan lisää? Ehkä inhoan Kolaa ja näkemykseni on vain tuon inhon kautta värittyvää propagandaa?

Listataanpa.

Kolan hyvät puolet
+ Kola on ollut erittäin terve. (Tosin sen sisaruksissa on 2kpl tgaa+, sydänpulmia ja kivesvika.)
+ Kolan työmoottori on vertaansa vailla. Se jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Tuhansia toistoja.
+ Kola motivoituu ruuasta, leluista ja ihan vain siitä, että saa tehdä töitä yhdessä minun kanssani.
+ Kola osaa rauhoittua. Se jaksaa levätä ja viettää sohvakoiran elämää.
+ Kolalla ei ole ylenmääräistä riistaviettiä. Se lähtee kyllä pupun perään, mutta tulee takaisin puolessa minuutissa.
+ Kola on nopea ja kiihtyy nanosekunnissa täyteen vauhtiin. Agilitykoiralle erittäin toivottava ominaisuus.
+ Kola on Persoona. Kolassa on jotain, joka jää mieleen.

Toisin sanoen Kolassa on harrastuskoiraksi pitkä lista niitä piirteitä, jotka ovat erittäin toivottavia ja tavoiteltavia. 

Siksi listaan tähän nyt ne käytännön elämän asiat, joiden takia pidän Kolan kaltaisten perrojen jatkojalostamisen epäreiluna tekona niin pennun kotiinsa hankkivien kuin koirankin näkökulmasta. Kirjasin perään myös arvion siitä, kuinka usein Kola (ja siten myös minä) joutuu kohtaamaan listaamiani ahdistavia asioita.

- Kola stressaantuu ja ahdistuu (= lihakset jäykistyvät, pupillit laajenevat, se valmistautuu reagoimaan, murisee/haukkuu, ryhtyy tuijottamaan) ihan hillittömän monista asioista:
1) Oudosti liikkuvat ihmiset (kohtaa lähes päivittäin)
2) Lepattavat vaatteet (kohtaa lähes päivittäin)
3) Lihavat ihmiset (kohtaa lähes päivittäin)
4) Lapset (kohtaa lähes päivittäin)
5) Miehet (kohtaa lähes päivittäin)
6) Päälle kumartuminen ja käden ojentaminen (kohtaa ehkä kerran parissa kuukaudessa - olen oppinut ennakoimaan ja estämään näiden tilanteiden synnyn)
7) Kolan tuijottaminen ja Kolalle puhuminen (kohtaa ehkä kerran parissa kuukaudessa - olen oppinut ennakoimaan ja estämään näiden tilanteiden synnyn)
8) Vieraan ihmisen kosketus (kohtaa ehkä kerran vuodessa - olen oppinut ennakoimaan ja estämään näiden tilanteiden synnyn)
9) Useat äänet (esim. yhteen vaiheeseen tuulen suhina aiheutti erittäin vahvaa ahdistusta) (kohtaa päivittäin)
10) Toruminen (kohtaa ehkä viikottain)
11) Surisevat ötökät (kohtaa lähes päivittäin kesällä)
12) Pamahdukset/kolahdukset/yllättävät äänet (kohtaa lähes päivittäin)

- Kola vahtii ylikorostuneesti. Se vahtii mm. hajuja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kola saattaa lenkillä löytää jonkun kiinnostavan hajun ja jos samaa hajua tulee nuuskimaan joku muu kuin oman lauman koira, Kola reagoi ärjähtämällä ja jyräämällä fyysisesti. Kola vahtii myös leluja, joilla se on sillä hetkellä leikkimässä, ruokaansa ja reviiriään. (tapahtuu ehkä kerran kuukaudessa)

- Kola ei lopeta ihmisen vahtimista, vaikka vieras olisi paikalla tuntikausia. Se ei tutustu uusiin ihmisiin eikä rentoudu uusien ihmisten läheisyydessä. Se on jatkuvasti toimintavalmiudessa. Kola vahtii myös lenkillä. Se kiinnittää huomiota ohitettaviin ja vastaantulijoihin ja nostaa häntäänsä ja korostaa fyysistä kokoaan ja jännittyy yhden lenkin aikana varmaankin kymmeniä kertoja. Vastaantulijat eivät tätä huomaa, mutta minä huomaan kyllä. (tapahtuu aina, kun Kola tapaa omalla reviirillään vieraita)

- Kola on erittäin terävä ja reagoi ylimitoitetusti pieniinkin asioihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kola ärjähtää aivan ylimitoitetulla volyymillä, jos vaikkapa astun sen häntäkarvoille tai tönäisen sitä, kun se nukkuu. (tapahtuu aina, kun Kolan fyysistä koskemattomuutta häiritään)

- Kola ahdistuu kiinni pitämisestä ja syliin nostamisesta aivan äärirajoille asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esim. kynsien leikkaamisen yhteydessä (tai talvella lumipaakkujen irrottamisen yhteydessä tai risun irrottamisen yhteydessä, jne jne jne) muiden koirien on syytä pysyä etäällä, sillä Kola on valmis puolustamaan fyysisesti itseään, kun pidän sitä tassusta tai kropasta kiinni. (tapahtuu aina, kun Kolan fyysistä koskemattomuutta häiritään)

- Kolan toiminta on vieraan silmissä erittäin ennakoimatonta. Kola saattaa näyttää täysin rennolta, mutta seuraavassa hetkessä se ärähtää ja hyökkää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kola on huomaamattani päässyt kiipeämään esim. sohvalle ja on siinä rentona rapsuteltavana. Ja ihan seuraavassa hetkessä Kola ärähtää, koska ihminen istuu viereen ja Kolan varvas jää istujan jalan "alle". Ikävää näissä tilanteissa on se, että olisin kyennyt tuonkin tilanteen syntymisen estämään, jos olisin ollut tarkkana. Kolan toiminta ei siis minun näkökulmastani ole kovinkaan ennakoimatonta vaan oikeastaan erittäin ennustettavaa. Ennustettavuus vain vaatii käytännössä taukoamatonta tarkkailua ja varautumista. (tapahtuu aina, kun Kolan fyysistä koskemattomuutta häiritään)

- Kola ei siedä lähellään kuin niitä koiria, jotka se on oppinut tuntemaan vuosia sitten - tai jotka ovat tulleet tuttuun laumaan uusina pentuina. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etten päästä Kolaa hihnasta tilanteissa, joissa sen lähellä on sille vieraita koiria (uroksia tai narttuja). Kola ei ole koskaan purrut toista koiraa niin, että olisi tarkoituksella aiheuttanut puruvahinkoja, mutta en pitäisi puremista missään määrin ihmeellisenä reaktiona. En myöskään ikimaailmassa uskaltaisi sanoa, ettei Kola pure ihmistä. Jos vieras ihminen menisi vaikkapa nostamaan Kolaa tai ahdistaisi sen nurkkaan, josta se ei pääse väistämään, olisin ennemminkin ihmeissäni, jos se ei purisi. (tapahtuu aina, kun kohdataan vieraita koiria)

- Kola ahdistuu minun kosketuksestani ihan samalla tavalla kuin kenen muun tahansa kosketuksesta. Se rauhoittelee itseään näissä tilanteissa maiskuttamalla. Maiskuttamisen käynnistymiseen riittää ihan vain pelkkä normaali silitys. Kola ei ahdistu, jos se on tullut itse silitettäväksi, mutta jos minä menen sen luokse ja kosken, alkaa maiskutus lähes poikkeuksetta. Myös pupillit laajenevat, katse muuttuu lasittuneen tuijottavaksi ja Kolan lihakset jäykistyvät. Siis pelkästä ihmisen (minä mukaan lukien) kosketuksesta. (tapahtuu päivittäin)

Jos kuvittelet tavallisen päivän, jonka aikana koira käy lenkillä, nuuskii kiinnostavia hajuja, sitä kosketaan ja tönitään, se kuulee erilaisia ääniä, kohtaa määrän X erilaisia ihmisiä - ja se erittäin mahdollisesti ahdistuu kaikissa näissä tilanteissa - saat ehkä lievän käsityksen siitä, millaista elämä Kolan kanssa on.

Olen tässä kuuden vuoden aikana oppinut monia kikkoja, joiden avulla pystyn lieventämään Kolan ahdistusta ja ennen kaikkea pitämään silmällä Kolaa jatkuvasti ja ennakoimaan niitä tilanteita, jotka ovat vaarallisia/ahdistavia Kolalle tai ympäristölle. Mutta kuka oikeasti haluaa koiran, jonka kanssa elämä on jatkuvaa varautumista ja ennakoimista? Ja vielä tärkeämpi kysymys: Kuka KEHTAA kasvattaa tuollaisia koiria tarkoituksella?

Jos koiran lähisuvussa on listaamiani ominaisuuksia, tuntuu täysin järjenvastaiselta, että kyseistä koiraa käytettäisiin jalostukseen. Mikään maailman mahtavin harrastuskoiraominaisuus ei korvaa edes murto-osaltaan sitä taakkaa, mikä tuollaisen koiran kanssa elämisestä arjessa treenikenttien ulkopuolella aiheutuu. Ei mikään. On mahdollista saada hyvä harrastuskoira, jonka luonteenpiirteet ovat helppoja ja vaivattomia ja koira pärjäisi aivan yhtä hyvin sohvapiskinä. (Esim. Noki.)

Toki tiedostan, että joistakin yhdistelmistä tulee vaikeita koiria, vaikka vanhemmat ja niiden lähisuku olisivat luonteeltaan priimaa. Sellaista elämä on. Mutta todennäköisyys vaikealle luonteelle kasvaa takuuvarmasti, jos pennun vanhemmat tai niiden lähisukulaiset ovat ns. viiripäitä.

Olisi mielenkiintoista keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka jatkojalostavat tarkoituksella Kolan tyyppistä luonnetta. Millä he nuo valinnat itselleen perustelevat? En näe tuollaisen jalostusvalinnan taustalla mitään muuta järjellistä syytä kuin rahallinen hyöty. Kukaan EI VOI tarkoituksella haluta itselleen kuvailemani kaltaista koiraa.

En pysty ymmärtämään edes sitä perustelua, että "Tämän koiran luonne on vähän sekundaa, mutta se on terve!" Noki on nuorempana kärsinyt kutisevasta ihosta ja jos pitäisi valita haluanko Nokin vai Kolan pennun, ottaisin hetkeäkään epäröimättä Nokin pennun. Nokin kutinaa pystyi lääkitsemään. Kolan luonnetta pystyisi lääkitsemään vain lopetuspiikillä. Jos on olemassa joku perustelu tälläisen koiran jatkojalostamiselle, tahtoisin sen ihan ilman sarvia ja hampaita tietää.

Ja lopuksi vielä se pointti, johon viittasin tuolla aiemmin. Ei, minä en vihaa Kolaa. Minä en inhoa Kolaa enkä ole katkera, että olen saanut sen taakaksi elämääni. Kola on opettanut ihan huiman paljon ja edelleen saan paljon onnistumisen tunteita siitä, että pikkuruisissa asioissa näen muutoksia siihen suuntaan, että Kola luottaa minuun/ympäristöönsä edes hippusen enemmän kuin vaikkapa vuosi sitten. Kolan kanssa harrastaminen on aivan huimaavan ihanaa ja sen kanssa olen kokenut koiraelämäni suurimmat onnistumiset aina onnenitkuun asti.

Mutta ottaisinko toisen Kolan, jos saisin valita? En ottaisi. En ikinä.


tiistai 18. kesäkuuta 2013

treeniä ja sukulointeja

Tänään käytiin moikkaamassa Indi-siskoa ja tehtiin päällejuoksutreeniä edelleen.

Päällejuoksut toimivat taas tosi hyvin. Pika luki kakkoshypyn joka kerta oikein ja sain sen ohjattua putkeen 3. Tehtiin samaa treeniä myös peilikuvana.

Tehtiin myös muutaman toiston verran käännöstreeniä siivekkeen ympäri.

Indi oli treenien jälkeen aika pitkälti sitä mieltä, että Pika voi vaikka tilata taksin johonkin toiseen ulottuvuuteen. Tyhmä poika. Pika oli sitä mieltä, että "Neiti, teidän peppu on aika... grrrr, ihQ." ja myös sitä mieltä, että "DINGDONG, jos vedän hännästä, niin onko ketään kotonaaaaa DINGDONG!!" Kyllä ne sitten lopulta Jakomäen hiekkakuopilla laittoivat uinnin jälkeen liikettä niveliin, kun Noki-setä pisti juoksukoulun pystyyn.

yöllisiä pohdintoja

Ajatuksia SM-viikonlopusta.
Lauantaista jäi tosiaan aika kitkerä jälkimaku. Ison ihmismassan edessä tehtiin sellainen suoritus, joka ei mitenkään vastannut osaamistamme. Kontaktit eivät kerta kaikkiaan ole meidän heikkous ja siksi tuntui suorastaan nololta, että mentiin sössimään nimenomaan kontakteilla. Joojoo, olosuhteet sen aiheuttivat ja onneksi Noki ei telonut itseään. Aurinko paistoi sellaisesta kulmasta, että A näytti mustalta möhkäleeltä, jota A:n varjo vielä venytti täysin epämuodostuneeseen muotoon. (Pari koiraa läsähti A:n kylkeen, kun eivät kai tajunneet sen olevan A. Ja sitten A vaihdettiinkin turvallisuusriskinä pois ja tilalle tuotiin hyppy.) Mutta silti harmittaa: että pitikin juuri sillä hetkellä juuri siinä kohdassa rataa tulla vastoinkäymisiä. 

..ja toki osaan kuitenkin olla ylpeä siitä, että kepit sujuivat mallikkaasti (niissäkin nimittäin oli _monilla_ vaikeuksia). Myös ensimmäiset kolme hyppyä menivät juuri niin kuin suunnittelin ja sijoittumiseni toimi aivan kuten olin ajatellut sen toimivan. Lisäksi tein radalla keinun jälkeen ohjauksen, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni, mutta jolla käänsin Nokin A:lle. Se toimi todella hyvin.

Harmittaa silti.

Sunnuntaina onneksi saatiin tehdä ihan oman tasomme suoritus, jossa oli paljon paljon enemmän onnistumisia kuin epäonnistumisia. Ensinnäkin oma liikkumiseni näyttää omaan silmään rauhalliselta. En huido enkä sählää. (Paitsi toki sitten siinä kohtaa hetken aikaa sählään, kun Noki karkaa väärälle hypylle.) Erityisen hyvää mieltä tunnen takakulmassa tehdyistä päätöksistä. Renkaan jälkeen kaksi hyppyä sujuvat kuin tanssi. Noki tulee ohjauksiin aivan mielettömän hienosti ja juuri ennen putkea otan Nokin varmalla mutta silti tilaa antavalla pyörähdyksellä hypystä yli. Siinä kohdassa tuli monille muille paljon pulmia koiran ottaessa kiellon, kun ohjaaja ohjasi hypyn huonosti ja koira ehti lukita putken ennen aikojaan. Ja kaikista iloisin olen siitä, että putken jälkeen kykenin muuttamaan omaa rytmitystäni niin hiuksen hienosti, ettei sitä videosta melkein edes huomaa, mutta sain silti Nokin pudottamaan ponnistusvauhtiaan okserille juuri sen verran, että kepeille lähestyminen onnistui täysin ongelmitta. (Siinäkin tuli todella paljon virheitä.) Jos olisin tehnyt vahvemman rytminmuutoksen, okserin rimat olisivat hyvin herkästi pudonneet, mutta onnistuin välttämään ylijarruttamisen. :)

Täydellinen floppi sunnuntain radalla on hyppy 14. Eikä niinkään vastakäännös. Vaan se, että huudan "NOKI!", kun kyseinen otus on juuri ilmassa hypyn päällä. Voi kuolema, mikä ajoitus. On se jännä, että kuusivitosen rima rämähtää alas.. Pituudella puolestaan keskityin ihan liikaa saattamaan Nokin varmasti takanaleikkauksesta huolimatta pituudesta yli, joten hyppy 17 muuttui siinä kohtaa mahdottomaksi ohjata. Olisi pitänyt luottaa Nokiin enemmän ja ottaa riski lähettämällä Noki itsenäisemmin pituudelle ja kertoa jollakin keinolla, mihin rata pituuden jälkeen jatkuu.

Maalissa oli kaikesta huolimatta hyvä mieli ja tuntemus siitä, ettei mokattu vaan tehtiin ihan hyvä rata. :) Ja jäi aivan hurjan suuri nälkä päästä näyttämään meidän osaamistamme uudelleen SM-radoilla. :)

Ajatuksia Pikan kanssa treenaamisesta.
Tämän päivän Pikan treeneistä jäi oikeastaan sama näyttämisen ja tekemisen nälkä kuin SM-kisoista Nokin kanssa. Voisin vaikka nyt heti pakata auton ja napata Pikan kyytiin ja painella viileään Ojangon yöhön treenaamaan esimerkiksi niistoa. Tai kääntymistä. Tai valssia. Tai kontakteja. Mutta täytyyhän tuon pikkumiehen saada varmaan kuitenkin levätä välillä. ;) Pika oli tänään niin kovin mainio. Se meni hyvällä vauhdilla ja jaksoi tehdä useita toistoja. Se ei harhaillut kertaakaan missään eivätkä sen ajatukset karanneet mihinkään muualle. Videosta jälkeenpäin itselle tärkeimpänä nousi se huomio, että Pika tosiaan keskittyi minun kanssani tekemiseen myös niinä hetkinä, kun itse keskityin vaikkapa siirtämään hyppyä. Toki se on vähän veristäkin puuhaa ajoittain, kun saan Pikan rajaamattoman huomion siirtymähetkissäkin. Pika nimittäin napsii käsiä, kun joutuu malttamaan, että päästään lähtöpaikalle.. Perhanan sika.

Lisäksi pikkusika on tajunnut, että se on maailman ensimmäiseksi epäreiluinta, jos Noki pääsee tekemään ja Pika joutuu odottamaan seinässä omaa vuoroaan. Voi sitä metelin määrää.. Ja yhtä hyvin voi karjua myös silloin, jos esim. Arpa pääsee tekemään ja Pika ei. EPPÄÄ!

Pika on ensimmäinen koiristani, jonka kanssa agilityä aletaan tehdä alusta alkaen koordinoidusti. Niinpä onkin jännittävää ja opettavaista nähdä, miten eri tavalla se pääsee monista asioista kärryille vaikkapa Nokiin - tai erityisesti Kolaan - verrattuna. Se hakee rimoja jo nyt paremmin ja omatoimisemmin kuin Kola. Se tarjoaa koko ajan jotain. Se juoksee putkeen tai ylittää rimaa, jos en anna mitään ohjeita. Sitä ei tee kumpikaan isoista. Toki erityisesti Nokin osalta kyse on siitä, että Noki tietää, että tekeminen kyllä jatkuu ja energiaa on turha suunnata päämäärättömään juoksentelemiseen. Kola puolestaan ei edes ymmärrä, että agilitykentällä voisi tarjota tekemistä. Sille ei ole sellaista omatoimisuutta koskaan opetettu, joten se on täysin kiinni minussa. Ja kyllä Nokistakin puuttuu se aktiivinen omatoimisuus, mikä Pikaan on syttynyt tässä kuukausien mittaan.

Päällejuoksutreenivideossa näkyy ainakin yksi kohta, missä Pika ehtii tarjoamaan riman ylittämistä, kun olen juuri siirtämässä hyppyä. :D Sen lisäksi Pika jaksoi tarjota putken läpi juoksemista kerta toisensa perään. Se ei lainkaan itsestäänselvästi jää hyörimään jaloissa, kun minun tekemiseni pysähtyy, vaan yrittää saada omalla toiminnallaan palkkaamiseen johtavan tekemisen käynnistymään taas.

(: Luulen, että Pikasta tulee vielä oikein mainio agilitytyömyyrä ja -yhteistyökumppani. :) 

Nyt menen nukkumaan ja yritän saada kuittua ne väsymysvelat, jotka eivät viime yön liki 11 tunnin unilla tulleet kuitatuiksi.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

pikan vuoro

Nokin kausi on saatu SM-kisojen osalta päätökseen, joten nyt on aikaa keskittyä myös Pikan kanssa tekemiseen. Yhteistyön hioutuminen vaatii toistoja, mutta kyllähän sitä jo nyt huomaa, miten paljon helpompaa yhdessä tekeminen on, kun itsellä on käsitys siitä mitä on tekemässä ja opettamassa.

Lievä SM-kisojen jälkeinen tyhjiö ja "tästä se taas lähtee" -fiiliksen löytäisen vaikeus ylitettiin, kun ajeltiin Katjan ja Arpan seuraksi Ojankoon.

Pikan ohjelmassa oli tänään peruskäännöstreeniä ja päällejuoksuja. Herra Räyhäpetteri olikin varsin taitava pentu ja etenkin päällejuoksut toimivat todella vaivattomasti. Peruskäännöskin toimii toiseen suuntaan, mutta toinen puoli on itselle selvästi kankeampi. Pika kokoaa itsensä lyhyeen ponnistukseen erinomaisesti etenkin yhdessä videopätkässä (0:40 -alkavassa suorituksessa), joten eiköhän sille saada taottua ihan hyvät käännökset ja kokoamiset. :)

Päällejuoksutreeni on Niinulassa tehdystä vaikeutettu versio. Niinulassa tehtiin pelkällä hypyllä ja nyt otin mukaan myös putken tuoman vauhdin. Ei ongelmaa. Pika poimii hypyn todella luotettavasti, vaikka itse olen jo vahvasti hypyn "ohi".



SM-kisoissa

Viikonloppu oli todella mainio - joskin lauantain radasta jäi aika kitkerä maku. Sunnuntaina pisteltiin niillä taidoilla mitä meillä tällä hetkellä on ja niiden perusteella jäi hyvä mieli - ja palo päästä ensi vuonna uudestaan. :) Nyt on viikonlopun tohinoiden jäljiltä niin mieletön väsymyskooma, ettei sen syvempää analyysiä pysty tähän tuuppaamaan. Palaan asiaan, kunhan olen nukkunut tämän aivokuoleman pois.



perjantai 14. kesäkuuta 2013

kahden kerroksen väki (osa x)


torstai 13. kesäkuuta 2013

Pikachu Niinulassa

Tänään treenattiin Pikan kanssa peruskäännöstä, pakkovalssia ja layerointia (!!!). Pika kokoaa itsensä ja kääntyy peruskäännöksessä (2 ylintä kuvaa) ihan hyvin, kunhan en jää itse munimaan ja tuijottelemaan mutta toisaalta muistan kuitenkin ohjata kunnolla hypylle. Hypyn lukitsemisen tunnistaminen vaatii minulta vielä opettelua ja Pikalta tietysti myös.



Harjoiteltiin myös layerointia. Kuvasta poiketen puomin ylös- ja alasmenot oli otettu pois, joten pennuilla ei ollut "vaarana" juosta nelosputken ohi puomille. Täysin minut yllättäen Pika teki puomin layeroinnin joka kerralla oikein. Olin todellakin hämmästynyt. :) Ainoa haasteen paikka treenissä oli, että toisaalta piti malttaa ohjata kolmosputkeen mutta samaan aikaan ei saisi jäädä hetkeksikään ihastelemaan putkeen juoksevaa pentua vaan pitäisi päästä lähtemään pakkovalssaukseen putkelle 4. Kertaalleen lähdin liian nopeasti kolmosputkelta liikkeelle, jolloin Pika ei ehtinyt lukita putken suuta, vaan kääntyi perääni. Mutta kaiken kaikkiaan mielestäni erittäin haastava treeni sujui älyttömän mainiosti. :)

Taitava pentu. :) Treenien jälkeen takakontissa oli kuoleman hiljaista. Ilmeisesti treenit imaisivat kakarasta mehut. ;)

viimeinen voitelu

Tänään oli Nokin viimeinen treeni ennen SM-kisoja. Juha Ruokonen oli tehnyt juuri sellaisen treenin, kuin sen pitääkin olla ennen kisoja: ei liian vaikea, jolloin jää hyvä mieli ja onnistumisia niin ohjaajalle kuin koirallekin. :)

Tehtiin heti ensimmäisellä suorituksella nollalla rata läpi, enkä seonnut sävelissä, vaikka hypyllä 3 tein suunnitelman vastaisesti persjätön ja hypyllä 16 olin sen verran myöhässä, että saksalainen vaihtui päällejuoksuun. Lisäksi rima 11 makasi maassa edellisen koirakon jäljiltä. Eli melkoinen määrä mahdollisia sekoamisen kohtia. ;)

Nyt on hyvä mieli ja kehuja sai Juhalta niin koira kuin ohjaajakin: "Kuuliainen koira ja taitava ohjaaja" -kommentilla on hyvä lähteä kohti viikonlopun haasteita. :) 

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

JEE ME JUOSTAAN!!

Hyvin sen tassut pistävät vipinää karvapöksyihin. Ja rimatkin pysyvät, vaikka vauhti huimaa päätä.


maanantai 10. kesäkuuta 2013

"Nehän on kuin...

..kolme marjaa."

Joo, olen Raimon kanssa samaa mieltä, koska olisi täysin järjetöntä olla mitään muutakaan mieltä. Vai mitä sanotte?

Noki, Kola ja Pika

Groucho, Harpo ja Chico


lauantai 8. kesäkuuta 2013

yllättäviä olotiloja

Tänään käytiin isojen kanssa oman seuran kisoissa ottamassa ruhtinaalliset kuusi starttia. Janne Karstunen oli tuomariharjoittelijan ominaisuudessa suunnitellut ihan mukavat radat. Ei mitään ylenmääräistä kieppumista tai ansaesteitä, mutta sen verran kinkkisiä juttuja, että nollien määrä pysyi todella rajallisena.

Ekalla radalla Nokilla rimat paukkuivat, mikä oli vähän outoa, koska ei se kuusvitosia ole tähänkään mennessä juuri pudotellut. Lisäksi jäin varmistelemaan, että meneekö se nyt varmasti putkeen ja olin myöhässä hyppysuoran päässä olevalla takaakierrolla, jolloin Noki hyppäsi hypyn väärinpäin.

Kola karkasi samalla radalla selän taakse täydellisesti minut yllättäen heti alussa ja syöksyi väärään putken päähän. Meno oli kolamaisen purskahtelevaa, mutta kaiken kaikkiaan eka rata sujui Kolalla paremmin kuin Nokilla. Olin kertaalleen jäänyt munimaan putkeen menon kanssa, joten Kolan kanssa päätin vain tylysti lähettää kauempaa putkeen ja sitten juosta kuin pieni maantiekiitäjä. Ja huoh. Vähän ärsytti jälkikäteen, koska kun vain lähdin päättäväisesti juoksemaan, niin ehdin kyllä ihan mainiosti ohjaamaan Kolan takaakiertoon. Nokin kanssa menin ihan liian löysin rantein ja luottaen, että "kyllä se sinne taakse menee ja kyllä mä ehdin.."

Tokalla radalla tiesin radan jo etukäteen olevan Kolan osalta 99% varmuudella hylly, koska kolmas este oli puomi, jonka ylösmenon ympärille ihan tiiviisti oli pistettu U-putki. Ei toivoakaan, että saisin Kolan puomille. Enkä saanutkaan. Lisäksi sitten sählättiin kepeillä, kun olin jo itse aivan luovuttanut ja pelkästään rallattelufiiliksellä pyrkimässä kohti maalia.

Nokin sähläohjasin putkeen, jolloin Noki otti kiellon ja lopulta meni vielä puomillekin kyselemään, että "anteeksi nyt ma ei jummarta mita sa huitoa!"Rima tai kaksi myös putosi. Äh.

Kolmannella radalla tuli jotenkin tunne, että nyt hittovie annan koirille työrauhan, enkä huidoskele ja säntäile sinne sun tänne. Ja yllättäen se auttoikin.. Nokin kanssa tehtiin kepeillä varsinainen taistelusuoritus, kun lähdin tekemään takanaleikkausta ihan typerästi ja Noki kääntyi kysymään, että "mitä hemmettiä sä sähläät siellä selän takana?" Sain kuitenkin ongittua Nokin oikein toiseen väliin, joten maalissa selvisi, että tehtiin rata nollana. :) Jäi kuitenkin sähläilystä huolimatta hyvä fiilis, koska tosiaankin keskityin siihen, että en huido (vaan otan Ohvia), vaan annan kuusivitosien ylittämiseen työrauhan.

Kolalle sanoin viimeisen radan alussa, että nyt tehdään parhaamme - ja niin tehtiinkin. Kepeille vienti oli jälleen vaikea. Avokulmat eivät ole Kolan juttu. Vaihdoin suunnitelmaa Nokin suorituksen jälkeen ja ohjasin kepit "hölmöltä" mutta varmemmalta puolelta. Sitten piti vain vängertää vähän huono valssi keppien päähän, että pääsen jatkamaan rataa oikealla puolella ohjaten. Kepeille vienti oli jälleen oikea tahtojen taisto, kun väkisin käänsin Kolaa oikeille väleille ensimmäisten keppien ajan.

Muistin pitää Kolankin kanssa kädet rauhallisina ja pitää liikkeeni stabiilina hyppyjen päällä. Kola piti kuin ihmeen kaupalla kuusvitoset ylhäällä. Se ei ole niin korkeisiin hyppyihin tutustunut vielä koskaan aiemmin radalla. Tällä viikolla käytiin yksittäisinä esteinä treenailemassa tuota tappikorkeutta - eikä se edes lähtenyt ihan täysin vaivattomasti sujumaan.. Maaliin tultiin niin, etten keppisuorituksen epämääräisyyden vuoksi tiennyt, tehtiinkö nolla vai joku muu tulos. Joku seurakavereista varmisti, että nollahan se oli.

..ja siinä kohtaa - ihan täydellisen yllättäen ja aivan totaalisen kulman takaa - iski sellainen leka päin näköä, että kasailemiseen meni varmaan ainakin vartti. Kävelin kentältä autolle, kädet tärisivät ja itketti aivan hallitsemattomasti. Kolan kanssa on kuljettu sellainen tie, että nollan saavuttaminen sai ansaitsemansa mittasuhteet hirmuisella volyymillä. En ollut ajatellut, että nolla olisi näin iso asia. Mutta on se. Se, että Kola kestää minua kolmosten kisoissa, antaa anteeksi sähläykseni ja epätäydellisyyteni ja kykenee tekemään töitä huolellisesti ja silti täydellä sydämellä - se on ainakin yhden itkun arvoinen asia. Olen aiheuttanut Kolalle niin tsiljardi ahdistusta, paineistumista, epäonnistumista ja turhautumista, että tämän päivän nolla tuntuu melkein käsittämättömältä. Jotain olen onnistunut tässä parin vuoden aikana tekemään oikein, koska olen kyennyt lunastamaan uudelleen paikkani Kolan kartturina.

Pojat avasivat siis SM2014-nollatilinsä ensimmäisissä mahdollisissa kisoissa. :) Tästä on hyvä jatkaa. 

Harmillisesti Nokin ja Kolan nollaradat jäivät videoimatta. Noki sijoittui nollallaan kuudenneksi ja Kola seitsemänneksi. :)


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

"Jännittääkö sua?"

Ei ole yksi, kaksi tai kolme ihmistä, jotka ovat tässä lähipäivinä udelleet, että jännittääkö jo. SM-kisoihin on enää 1,5 viikkoa, joten kai se on ihan luonteva kysymys.

Ei. Minua ei jännitä.

Syy ei ole se, että olisin ylimielisesti menossa voittamaan kaikki ja näyttämään maailmalle mistä Tiitiäinen pissii. Syy ei ole sekään, että olisin jo nyt tappiomielialalla, että "ei tästä mitään tuu".

Syy on seuraava:
Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen Nokin kanssa (tai ylipäätään minkään koiran kanssa) SM-skaboissa yksilöstarteissa. Tiedän, ettei meillä Nokin kanssa ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia pärjätä The Bortsuja vastaan. Niinpä olen tässä laatinut suunnitelman. Tänä vuonna tehdään sellainen tulos kuin nyt tehdään. Yritämme parhaamme ja katsotaan mihin se riittää. Ensi vuonna sitten paineita on enemmän, koska tarkoitus olisi lähteä parantamaan tämän vuoden suoritusta. Ja sitä seuraavana tietenkin taas tehdä kahta edellisvuotta parempi suoritus. Ja sitten, kun jossain vaiheessa koittavat Nokin vihoviimeiset SM-kisat ennen eläköitymistä, tehdään uramme paras suoritus ja ollaan vaikka finaalissa paras epäbortsukoirakko. ;) Nousujohteisesti siis, joten tämä kesä otetaan aloituspisteen asettamisen kannalta.

Simple as that. 

Kivaa päästä kisaamaan SM-kisoihin ihan jo kisafiiliksen takia. Jengiä on ihan hulvattoman paljon ja kaikki ovat saman asian äärellä: ottamassa mittaa itsestään - ja monet mittelemässä myös muita vastaan. Erityisen mukavaa on päästä myös oman seuran maksijoukkueen ankkuriksi. :)

Jännitys varmasti kohoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun astellaan rataantutustumiseen. Ja hyvä niin. Tietty jännitys kuulunee asiaan kuitenkin omalla tavallaan. :)

tiistai 4. kesäkuuta 2013

studiovalokuvaustestailua

Miikan kanssa könyttiin kolmisen tuntia lattiatasossa ja yritettiin saada koiria joko pysymään kameran edessä tai pysymään pois kameran edestä tai pysymään paikallaan tai siirtymään tai kääntymään vähän tai palaamaan takaisin paikalleen. Lelujen heittelyä, kimittämistä, suhinaa, ähertämistä, säätämistä ja salamoiden kääntelemistä.

Aika pikkuisen hankalaa on tosiaan saada homma toimimaan kovinkaan ei-kaoottisesti, kun pienessä olohuoneessa tassuttelee kaksi ihmistä ja neljä koiraa ja jokaisella on paljon tärkeää toimitettavaa eri suuntiin. :D

Noh, muutamia sekunteja homma oli hallinnassakin, joten tässä päivän kuvasaldoa: