torstai 16. maaliskuuta 2017

Kola 10v


Kolan lauma on nyt kolmen alamaisen suuruinen. Kaivelin kuvia Kolan historiasta ja vaikka valitsin yllä olevan kuvan edustamaan tätä päivää, se ei ole varmastikaan Kolasta itsestään paras mahdollinen 10-vuotissynttärikuvaksi, vaikka Kola onkin kuvassa komea laumansa pomo. Olen aika varma, että jos Kola saisi valita, se ottaisi vaikkapa tämän kuvan:
Tai tämän kuvan:

Kola varmasti koska tahansa vaihtaisi nykyisen elämänsä siihen, että sen laumassa olisi vain Noki. Sillä olisi vain yksi luottoalamainen, joka ei viiksikarvallakaan uhmaa Kolan asemaa. Luotettava, turvallinen, vaatimaton alamainen. Noki ja Kola täydentävät toisiaan tavalla, joka on jopa vähän vaikea uskoa todeksi. Noki osaa käsitellä Kolaa paremmin kuin kukaan muu koira tai ihminen. Kola väistää Nokia, jos Nokia jostain syystä harmittaa. Ja Noki väistää Kolaa lopulta aina. Oli tilanne mikä hyvänsä, Noki nöyrtyy Kolan edessä, jos tarvitsee. Ja koska se tekee niin, sen tarvitsee nöyrtyä tai väistää vain äärimmäisen harvoin.

En olisi 10 vuotta sitten uskonut, että olen nyt tässä, missä olen. Että minulla on neljä koiraa. Että agilitystä on tullut mittava osa elämääni. Että koirilla on niin mittaamaton merkitys ja sija jokaisessa päivässäni. Että olen oppinut koirista niin paljon, mitä olen oppinut. Olen oppinut, että ei tarvitse osata lukea koirien ajatuksia. Ne viestivät lopulta kovin selväsanaisesti hurjan paljon. En olisi 10 vuotta sitten arvannut, miten oikeassa olin, kun uskoin ja luotin tuolloin, ettei minua tule haittaamaan se, miten sitovaa on omistaa koira. Se ei ole haitannut minua kertaakaan näiden kymmenen vuoden aika. Tai sitten muisti tekee minulle tepposet. Luulen kuitenkin, että muistini toimii aivan ongelmitta. En koe menettäneeni vapauttani tai joutuneeni luopumaan jostakin. Mistä olisin luopunut? Minähän olen vain saanut lisää. :) En olisi myöskään 10 vuotta sitten uskonut, että tulen oppimaan, miltä tuntuu, kun oma koira puree naamaan. Arpi huulessa muistuttaa siitä edelleen usein, sillä koen tämän tiedon kirjaimellisesti fyysisesti päivittäin: tunnen arven olemassaolon miltei aina, kun liikutan huuliani.

Kola täyttää kymmenen vuotta. Tavallaan aika huikeaa, että Kola on ollut liki kolmasosan elämästäni matkassa mukana. En pysty oikeastaan edes muistamaan, millaista elämä oli ennen Kolaa. Varmastikin se oli aika outoa.

Onnea siis, Kola. Toivon sinulle terveitä ja stressittömiä tulevia vuosia. Olet persoona, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Lopuksi vielä kuvia synttäripäivän aurinkoistakin auringoisemmalta lenkiltä Kivikon kentälle ja niityille.
Ihan hirveän paljon meteliä ja ihan hirveän paljon iloa aiheutti tämä niityltä löydetty narupallo.

Ottelun tuomaristo on tarkkana.

Pikkukorvan isot pikkukorvat


"Noki, paljonko sinua suututtaa tässä kuvassa asteikolla 1-100?"

Pennusta tuli ulos ravistus juuri silloin, kun piti poseerata kameralle.

Aina joku vetää ääliöilmeen kehiin,  kun pitäisi vaan istua.

Kuvaukselliset kaverikuvassa :)

Ensin sinne meni vain Kola. Ja sitten yhtäkkiä pentu seikkaili korkeuksissa.

NII ETTÄ AI MITÄ?! TAHTOISIN TIETÄÄ! KERRO!?



tiistai 14. maaliskuuta 2017

Papu oppii

Papu täytti neljä kuukautta eilen. Käytiin hakemassa Hertasta rokote, ja puntari sanoi, että Papu Paa Puupanen painaa 6,2 kiloa. Paikalla kävi myös Yuppi-veli, joka oli aivan samasta puusta veistetty. Vain hieman tummemman ruskea ja uroksen päällä varustettu. Muuten kuin kaksi marjaa. :D

Neljän kuukauden iässä Papu on edelleen oikea tehotyttö. Se kulkee mukana matkassa kuin vanha tekijä, eikä maailmassa näytä olevan mitään niin kauhean erityisen omituista Papun mielestä. Se haukkuu ja piipittelee erittäin herkästi ja muutenkin rakastaa omaa ääntään. Mutta kotona se on hiljainen kuten muutkin laumassa. Paitsi tietenkin, jos tapahtuu jotain epäreilua tai ärsyttävää - kuten että viikonloppuna vain nukutaan, vaikka pitäisi jo herätä. ..vaikka kyllä tuo sitten jatkaa unia, kun on päässyt käymään aamupissalla. :) Ruoka maistuu nykyään jo hienosti.

Tällä hetkellä Papu osaa:
* Kulkea hihnassa - tosin pentuhepulihetkellä se on pieni sinkoileva jojo, joka rähisee taisteluotteluhengessä hihnasta repien
* Pissata ja kakata ulos - paitsi jos tulee turhan pitkä väli. Yöt ovat kuivia, työpäivien aikana saattaa lattia pysyä kuivana, tai sitten löytyy jostain yksi lätäkkö.
* Istua käskystä ja pysyä paikallaan ehkä sekunnin tai kaksi. Ehkä jopa kolmekin.
* Jättää käskystä syömättä kakkaa. Paitsi ei aina.
* Ottaa kontaktin hihnalenkillä minuun käskystä.
* Hypätä sohvalle ja pois sieltä hallitusti.
* Kulkea portaat ylös ja alas.
* Matkustaa hississä.
* Matkustaa autossa.
* Leikkiä ja riehua minun kanssani. Ja ihan kenen muunkin ihmisen kanssa.
* Leikkipurra ilman että sattuu. Ainakaan kovin paljon.
* Tarjota siivekkeen kiertämistä.
* Juosta putkeen, jos joku on pitämässä lähtöpaikalla kiinni ja olosuhteet ovat muutoinkin otolliset. Toisin sanoen tätä on tehty ihan vain muutamia kertoja, eikä erityisen tavoitteellisesti. Ehtiihän tuota.
* Lähteä liikkuvan tai pysähtyneen lelun luokse ja tuoda se minua kohti - tai usein jopa ihan minulle asti.
* Nostaa etutassut korokkeelle ja pyöriä takajaloilla korokkeen ympäri - tosin tämä temppu on vielä vähän vaiheessa.
* Lätkäistä tassut kosketusalustalle.
* Kiertää pituuden tolppaa ympäri.

Tämän lisäksi Papu on käynyt MustiMirrilässä lukuisia kertoja, Ojangossa kisoissa monta monta kertaa, Tamskilla kisoissa, TSAU:lla kisoissa, Lahdessa, Miikalla hoidossa, Katjalla kylässä, Hertassa kaksi kertaa, Tattiksen hallissa lukemattomia kertoja, tavannut eri näköisiä ja eri kokoisia koiria: dalmatialaisia, aussin, bortsuja, borderterriereitä, villakoiria, perroja, kromfön, vehnäterrierin.. ollut kymmenien ja kymmenien ihmisten rapsuteltavana..

Ja kaikkeen tähän se on suhtautunut ihanan rakastettavalla varmuudella. Vaikka joku asia olisikin ensialkuun saanut Papun hetkellisesti tarkastelemaan tilannetta varovaisemmin, se on hetken kuluttua mennyt tukka hulmuten ja häntä tötteröllä, koska: maailma nyt vaan on kiva paikka täynnä hauskoja mahdollisuuksia. :)

torstai 9. maaliskuuta 2017

Pikkuelefantti Papu

Perustaitoja pennuille -kurssilla yksi tehtävistä oli opettaa pentua käyttämään takajalkoja. Ensin oli vähän haastetta hahmottaa, miten saan Papun hallitusti siirtelemään takakinttujaan, mutta lopulta sain tekniikan haltuun, jolloin Papukin nopeasti ymmärsi, mitä siltä halutaan. Seuraavaksi kurssin tehtävistä taidan tarttua kosketustargetin ja 2o2o:n perusteiden opettamiseen.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

niin superia

Koska Tampereelle ei ole matka eikä mikään (hehe.) niin ajettiin lauman kanssa sinne Nokin neljää starttia varten. Ensimmäisellä radalla A:n jälkeen ehkä 2-3 metrin päässä oli hyppy, jonne ei olisi saanut mennä, vaan olisi pitänyt kääntyä putkeen, jota koira ei A:lta laskeutuessaan varmastikaan edes vilkaissut. Ja niinhän siinä kävi, että minun keinoni eivät riittäneet saamaan Nokia pois ansahypyltä. Tämä täytyy pistää treeniin, sillä en oikeasti keksinyt mitään järkevää tapaa kääntää Nokia edessä olevalta esteeltä pois, kun minulla oli tarjota kilpailevana ehdotuksena vain pelkkä ohjaukseen tulo ilman mitään helposti bongattavaa estettä. :D Tämän lisäksi Noki teki hienon juoksupuomin ilman, että todellakaan oli tarkoitus, joten käveltiin radalta pois.

Tokalla radalla oli äärimmäisen vaikea keinulta poistuminen, jossa koiran olisi pitänyt jäädä aivan yksin suorittamaan keinua samalla kun ohjaajalla on ihan hullu kiire 90 astetta oikealle noin 10 metrin päähän. No. Eihän se onnistunut. Noki tuli keinun sivusta pois ja sen seurauksena tehtiin keinu uudestaan ja käveltiin radalta ulos. Keinu on epäilemättä Nokin heikoin este.

Kolmannella radalla totesin, ettei radassa ole mitään sellaista, mitä me ei osata. Ja niinhän se meni, ettei radalla tosiaan ollut mitään sellaista, mihin ei oltaisi pystytty. Noki pitää rimat ylhäällä nykyään / tällä hetkellä tosi hyvin, joten eihän sitä tarvinnut kuin olla itse sössimättä tai olematta tiellä. Pingottiin maaliin ilman hankaluuksia ja vain Raisa ja Repo pistelivät meitä rivakammin puhtaalla suorituksella maaliin. Hopeasija on jo toinen, jolla vain Raisa ja Repo ovat olleet voiton tiellä! ;)

Neljännelle radalle osallistumista harkitsin hyvän tovin, kun polvi otti jostain syystä itseensä. Sain polven kuitenkin vetreytettyä ja lähdettiin vaikealle hypärille, jossa oli kiire monessa kohdassa. Noki lukitsi kuudennella esteellä putken väärän pään, enkä tätä mahdollisuutta ollut tullut edes etäisesti ajatelleeksi. Jälkikäteen ajateltuna se oli kyllä ihan looginen virhe, että eipä siinä. Huonosti ohjattu, mikä huonosti ohjattu. Hyllyn jälkeen polvea säästelläkseni juostiin suoraan ulos radalta.

Ratojen jälkeen Papu pääsi Enya-perron kanssa peuhaamaan. Kyllä sai olla pennustaan ylpeä ja onnellinen. Hän on niin kovin äänekäs. Mutta myös ihan hirveän iloinen, kauhean ystävällinen, raivoisasti taistelevainen, tuhottoman reipas ja rohkea. Papu-pikkarainen jo nyt niin kauhean rakas tättähäärä. Se kulki TAMSKin hallissa häntä pystyssä ja olisi halunnut tutustua ihan kaikkiin. Kaikki koirat olivat i-ha-ni-a ja kaikki ihmiset vain sitä varten, että Papu pääsee heihin tutustumaan. Ja jokainen kassi vain Papua varten lattialle jätetty. :D Ja kaikesta tästä maailman ihanuudesta huolimatta Papu pystyi keskittymään minun kanssani leikkimiseen keskellä metelipitoista ympäristöä. Leikkimisen lisäksi treenattiin kontaktin ottamista. Häiriötekijöitä oli vähintäänkin riittävästi, kun ohi kulki koiria ja ihmisiä. Mutta siinä se pieni silkkipeppuinen hörökorva istui ja tuijotti suurilla silmillään minua ja odotti namia.