Rupesi nyppimään ihan huolella, kun Noki pudotteli rimoja. Käytiin eilen hallilla ja rimat vain lentelivät. Toki provosoin ja sen lisäksi nostin rimat tappiin asti, mutta silti. Noki pudotteli sekä "ääririmoja" (eli hyppyjä joilta käännytään tulosuuntaan ja joille lähetetään vähän kauempaa) että ihan tavallisia matkan varrella olevia rimoja. Teki tiukkaa olla hermostumatta, koska rimojen putoilu oli puhtaasti Nokin vastuulla. Toki minä juoksin rinnalla ja lähetin hypylle kääntymään, mutta hittovie. Kyllä tuolla hyppykokemuksella ja niin olemattomalla rimanpudotusprosentilla, joka Nokilla on, pitäisi rimat pitää ylhäällä.
En oikeastaan usko myöskään siihen, mitä aina ensimmäisenä tarjotaan: "Se on kipee." Ei. Nokista on tässä kokemuksen myötä tullut omalla tavallaan röyhkeämpi ja omatoimisempi ja se tekee itsenäisiä ratkaisuja ja päätelmiä aina vain enemmän. Se poimii esteitä ilman "minkäänlaista" ohjausta. Riittää, että juoksen eteenpäin, se poimii matkalta esteitä vaikka ne olisivat minkälaisissa kulmissa. Se valikoi putken päätä ilman, että vaivautuu ihan kauheasti katsomaan ohjausta. (Paitsi nyt, kun olen vihdoin löytänyt toimivan ohjauksen. "Päällejuoksukäsi" on ihan hemmetin tehokas väline monessa muussakin kohdassa Nokin kanssa!) Ja siinä itseluottamuksen kasvaessa, kierrosten noustessa, raivon kasvaessa ja omien päätösten tekemisen myötä Noki on alkanut suurpiirteisemmäksi. Ei se tunnu miltään, jos vähän kolauttaa rimaa. Mitä siitä, jos kolisee. Pääsee lujempaa, saa tehdä pitkiä raivokkaita loikkia. Saa mennä äärirajoille. Ja hintana ovat rimat.
Paitsi että se ei käy minulle. Eilen tosiaan hyppyytin Nokia ja "pakotin" sen tajuamaan, että homma ei enää jatku, jos rima putoaa. Varmaan kymmenen ensimmäistä lentänyttä rimaa menivät ihan puhtaan raivon alle. Ei tuntunut missään, että tekeminen pysähtyi. Noki meni käskystä maahan, mutta jatkoi raivoamistaan. Vaan kyllähän se järki vähitellen palasi päähän ja lasittuneet silmät muuttuivat hämmentyneen näköiseksi, kun riman putoamisen jälkeen käskettiin kerta toisensa jälkeen maahan, eikä saanutkaan enää raivota tietä eteenpäin.
Jäin eilen miettimään, että noinkohan sain taottua Nokille samalla päähän myös epävarmuutta ja epäuskoa omaan osaamiseensa. Ja tänään siihen saatiin vähän näkemystä, kun käytiin Nokin kanssa juoksemassa kaksi Tuija Kokkosen rataa Kirkkonummella. (Olisi ollut kolmaskin rata, mutta Siuntion koirakerhon väki oli vähän turhan verkkaista ja kisat siksi tunnin myöhässä ja sen lisäksi sää hyytävä. Lähdin kotiin ennen viimeistä rataa.)
..ja kuinka ollakaan, rimat eivät edes kolahdelleet. Mieleen jäi valokuvan omaisesti useampikin hyppy, jossa joko ylitulkitsen jälleen eläintä tai sitten vain jotenkin tunnen ja tiedän ja näin, että Noki keskittyi paremmin. Se hyppäsi hallitummin. Sen kroppa ei tehnyt pelkkiä raivokkaita repäisyjä, vaan se koukisti jalkojaan hallitummin ja kääntyi keskittyneemmin. (Vaikea tätä on kuvailla oikeastaan sen täsmällisemmin. Minulle vain jäi tunne, että Nokin hypyt olivat keskittyneempiä.) Vauhti ei kärsinyt pienintäkään vähää, sillä radan etenemä oli meille ihan "tavallinen" 4,17m/s.
Toiselta radalta tuli hylly, kun en ollut tajunnut suoda ajatustakaan sille tosiasialle, että keppien päässä vain noin 2-3 metrin päässä oli putken suu suoraan edessä. Noki irtosi putkeen kuin rasvattu salamipötkö ja minä jäin keskenäni huitomaan vasemmalla olleen hypyn takaakiertoa. Noki osaa sen verran agilitysäännöstöä, että tullessaan ulos putkesta puomin toisella puolella, se hämmentyi kutsustani ja lähti kiertämään puomia tulematta sen ali. Tietenkin, koska ei puomin ali saa tulla! Se olisi sääntörikkomus! ;) Muuten rata eteni hyvällä rauhallisella mielialalla ihan kuten ensimmäinen ratakin. :)
Saa nähdä, kantaako hyppytylytys pidemmälle, vai pitääkö rimojen lentelyyn puuttua lähitulevaisuudessa uudelleen. Ainakin nämä äärihypyiltä kääntymiset jäävät aktiiviseen harjoitteluun ja yritän muistaa ottaa niitä vaikka jokaisella omatoimitreenikerralla pari-kolme suoritusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti