Pikachun kanssa jaksaa tahkota juoksareita takuuvarmasti tehokkaammin, kun pääsee välillä tuulettamaan ja nautiskelemaan Tiitiäisen kanssa luodusta rutiinista, helppoudesta, yhteisestä liikkeestä ja luottamuksesta. En pysty millään edes sanoittamaan sitä, miten ihanan joltakin.. hyväntuuliselta.. sellaiselta, että tiedän, mitä Noki tekee.. joltakin.. Nokin kanssa tekeminen tuntuu. Ehdin ajatella. Välillä tyhmiäkin juttuja. Pikan kanssa en todellakaan ehdi suoda ajatustakaan millekään muulle. Rutiini ja tuttuuus puuttuvat vielä toistaiseksi - ja tulevat puuttumaan vielä varmasti pitkään - menihän Nokin kanssa yhteistyön luomiseenkin liki neljä vuotta. Kolan kanssa ei koskaan edes ehditty tähän pisteeseen asti, harmi kyllä.
Ja mitä sitä kieltämään. Myös oma toimiminen, liikkuminen, ennakointi.. näyttää omaan silmääni Nokin kanssa paremmalta kuin koskaan aiemmin. Uskallan valssata ajoissa. Uskallan lähettää ja lähteä liikkeelle. Tänään sorruin kertaalleen ylimieliseen luottamiseen, jolloin seuramestaruus ja tuplanolla luisuivat käsistä hyllytykseen. Ehdin ylimielisesti ajatella, että "nyt en muuten näe Nokia, mutta kyllä se tulee ohjaukseen". Ei tullut, koska ei se mitenkään voinut tietää, kummalla kädellä olin sitä ohjaamassa. Se arvasi väärin ja hyppäsi takaakiertohypyn suoraan yli. Muuten hyllyrata soljui flow-fiiliksissä. Noki irtosi lukuisiin takaakiertoihin kuin ajatuksen voimalla. Meinasin sortua valitsemaan yliohjaamista takaakiertoihin. Kuitenkin muiden ratasuorituksia katsellessani totesin, että hittovie, Noki osaa tasan takuuvarmasti lähteä kahteen peräkkäin ollevaan takaakiertoon ilman mitään pakkovalssiviritelmiä ihan perustakaakierto-ohjaamisella, ja minä (hittovie!) osaan kyllä Nokin sinne lähettää. Ja osasimmehan me sitten, molemmat. :)
Sunnuntain ekalla radalla tehtiin nolla, mikä tuntui kyllä rataantutustumisen jälkeen aika utopistiselta tavoitteelta, sillä mieltä painoi edelleen eilisen murskamieliala. Ratasuorituksen ensimmäisen neljän esteen aikana oma fiilis oli jotenkin ihan maissa, mutta sitten sain paketin kasaan. Noki irtosi hienosti kepeille ja homma lähti luistamaan. Keppien jälkeen Noki varmaankin kaatui putkessa, sillä se viipyi, viipyi, viipyi. Oma rytmi meni hetkeksi ihan puihin ja taisin jopa seistä hetken paikallani odottamassa. Kun Noki lopulta ilmestyi putkesta, oma sijoittuminen oli aika pielessä ja jossakin aivon ydinjatkeen tietämillä tuli fiilis, että Noki lukitsi edessä olleen ansaputken. Rääkäisin jotain ja kuulin, miten rima kolahti pahan kuuloisesti. Ehdin vilkaista, että se ei pudonnut.. ..ja sitten oltiinkin jo matkalla kohti seuraavia esteitä. A:lle luottomies pysähtyi tosi hienosti. Puomia ennen ehdin taas seisoskella Nokia odottamassa, mutta se ei näyttänyt häiritsevän Nokia. Se kääntyi hienosti puomille ja pysähtyi puomin päähän kuin pieni tinasotamies. Aikaahan siinä meni, mutta ei haittaa. Saatiin taas hyvää pysähtymisrutiinia kisatilanteessa.
Viimeinen rata oli alusta alkaen ihan kaaosta ja pakka levisi totaalisesti, kun Noki ei lähtenytkään takaakiertoon tokalla hypyllä. Mutta ei sekään haitannut, kun saatiin taas hyvää kontaktitreeniä. Noki pysähtyi A:lle yhtä hyvin kuin ekalla aksaradallakin, mutta kisameiningeissä lähti kontaktilta liikkeeni voimalla. Totesin "ohhoh", palautin kontaktille, vapautin käskystä ja käveltiin pois radalta.
Krisu tuli radan jälkeen kysymään, että "Nauroitko sä tuolla radan takaosassa?!" No nauroin. Näköjään nauroin ihan oikeasti ääneen, sillä tekeminen meni niin sekoiluksi. Homma ei ollut hanskassa pienintäkään vähää oikeastaan missään muualla kuin kepeillä ja kontakteilla.
Jäi niin hyvä mieli. Onneksi on Noki, niin jaksaa vääntää, opettaa ja opiskella juoksuA:ta vielä kerran.
Nollarata
Hyvä hylly
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti