Kola ja Pika vaihtavat treenipaikkoja ensi viikosta alkaen. Kola alkaa treenata maanantai-illan omatoimiryhmässä ja Pika siirtyy maanantain alkuiltaan Sanna Lehtosen koulutettavaksi. Miksikö?
No. Kolan kanssa varmasti pystytään nousemaan kolmosiin tässä kevään aikana, sitä en epäile oikeastaan yhtään. Eli sen täytyy olla ihan taitava koira, kun pystyy nousemaan kolmosiin? Eipä oikeastaan. Kola RA-KAS-TAA lajia, se haluaa tehdä yhdessä ja sillä totta totisesti on vauhtia ja intoa. Mutta sen agilitysivistyksessä paljastuu viikko viikolta mitä erilaisempia aukkoja. Yksittäisistä esteistä useammat tuottavat haasteita ja esim. pituuden suorittaminen osoittautui viime maanantaina jokseenkin sattumanvaraiseksi. Kola ei siis osaa suorittaa pituutta. Se ei osaa keppejä. Se ei näe kontaktiestettä, jos lähellä on putki. Se ei ainakaan vielä vähän yli viikko sitten osannut takanaleikkausta. Siis ei TODELLAKAAN osannut. Se ei osaa lukea persjättöjä.
Toisin sanoen kolmosiin tulee nousemaan koira, jonka taidot ovat hataralla pohjalla ja perustuvat pitkälle siihen, että minä autan Kolaa tekemään juttuja, jotka sen pitäisi itse osata. En tarkoita tällä sitä, että syy olisi Kolassa - minun syynihän se on, ettei Kola noita juttuja osaa. Tarkoitan tällä sitä, että Kola ei osaa asioita, jotka kolmosissa kisaavan koiran pitäisi jo osata, jos haluaa tehdä nollaratoja. Ei kolmosissa tuolla vauhdilla etenevän koiran kanssa mitenkään ehdi aina näyttämään oikeaa väliä kepeille (tai jos ehtii, niin pitäisi ainakin olla pidemmät kintut kuin minulla), eikä tasan varmasti ehdi rakentaa ydinräjähdyksen kestävää suojamuuria putkensuun eteen, jos pitäisi valita siinä vieressä oleva kontakti. Eikä ehdi saatella aina pituuden yli.
Kolan kanssa treenaaminen on edelleen mahtavan mukavaa. Vaikka kaikki menisi pieleen, minä olisin myöhässä ja Kola väärällä esteellä, koen lähes älyttömän suurta tyytyväisyyttä, iloa ja onnea Kolan puolesta. Saan kerta toisensa jälkeen onnistumisen tunteen jo pelkästään siitä, että pystymme pitämään hauskaa yhdessä. Pystyn tarjoamaan Kolalle jotain, mistä se nauttii täysillä. En muista koska olisin viimeksi ärsyyntynyt tai hermostunut Kolaan tai sen maanisen hysteeriseen tekemiseen. Aiemmin se hermostutti minua. Nyt, kun olen luopunut ryppyotsaisesta "nollia-on-tehtävä-ja-tämä-on-osattava" -ajatuksesta, näen, että jo pelkkä tekeminen Kolan kanssa on palkitsevaa.
Nokin kanssa teemme agilityä koirakkona, yhdessä. Kolan kanssa teemme yhdessä, mutta eri tavalla: minä tarjoan Kolalle mahdollisuuden suorittaa esteitä. Minä näytän esteitä ja Kola tekee, mutta emme ole koirakko. Kola ei tarvitse minua mihinkään muuhun kuin siihen, että teen ehdotuksia siitä, mihin räjähtävää vauhtia voisi suunnata. Tämän lisäksi minä olen hidaste ja rajoite. Nokin kanssa pelaamme yhteispeliä ihan eri säännöillä. Noki tahtoo tehdä, kuten minä ohjaan ja sanon. Kola tahtoo tehdä, eikä sillä ole niinkään väliä, meneekö se niin kuin minä sanon, kunhan saa mennä täysillä.
Niinpä ensi viikosta alkaen Kola siirtyy maanantain myöhäisiltaan tekemään toistaiseksi lyhyempää tekniikkatreeniä. Harjoiteltavaksi menevät pituus, takanaleikkaus, persjättö (jos vain uskallan, sillä edelleen ihan vilpittömästi pelkään Kolan eteen juoksemista), kepit, kontakit, lähtötilanne, jne... Ja kaikeksi onneksi en usko tämän olevan Kolalle missään määrin huono vaihto. Kola saa jo pelkästä yhden esteenkin tekemisestä niin suuret kierrokset, että se ei menetä vaihdossa mitään. :) Tullaan kyllä tekemään myös vauhdikkaita suoralinjaisia juttuja, joissa Kola pääsee tykittämään täysillä. Muun hyvän lisäksi se saa lähteä yksin ilman mustavalkoisia minun mukaani. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti