tiistai 23. kesäkuuta 2015

Pyhä Häntä

Kolan häntä on Pyhä. Siihen ei pidä koskeman, ei edes hipaiseman, jos Kola lepäilee laakereillaan. Kola sinkoutuu helposti reporanka-tilastaan "SÄ! KOSKIT! MUN! HÄNTÄÄN! STNA!" -tilaan nanosekunnissa, vaikka näyttäisi olevan umpiunessa ja häntää vain hipaisee. Eikä hännän päälle saa istua. IKINÄ. Siis kukaan koira. Eikä mielellään ihminenkään.

(Juujuu, tiedän tiedän. On vähän hölmöä ja tyhmää pitää Kolan hännässä pitkää huiskulaa, kun se lisää entisestään todennäköisyyttä, että joku hipaisee huiskulaa ja saa Kolan pompahtamaan synkkänä jaloilleen.)

Kolan tuntien hätkähdin Nokin typeryyttä, kun istuin parvekkeella pikkuruisen sohvan kulmassa. Toisessa kulmassa makasi Kola. Ja yhtäkkiä Noki vain tyhmäili ja lähti tunkemaan pikkuruiselle sohvalle Kolasta huolimatta. Minun ja Kolan väliin jäi niin minimaalinen rako, että edes pieni Tiitiäinen ei siihen mahdu hipaisematta Kolan häntähuiskulaa. Ehdin tosiaan pelästyä, että nyt saa herra Tiitus rökityksen, mutta olisi taas pitänyt vain luottaa. Noki ei ole tyhmä. Noki ei halua riitaa. Noki tuntee Kolan pohjamutia myöten. Noki on lellipoika.

Mitä ilmeisimmin Noki oli ehtinyt käydä läpi psykoanalyyttisen istunnon ja tulkita Kolan tunteita niin paljon, että se tiesi saavansa luvan hipaista Pyhää Häntää. Enemmänkin. Lellipoika teki sen, mitä _kukaan_ _ei_ _tee_. Lellari lösähti hännän päälle nukkumaan.

Vitsin lellari. Kuvan tilanteeseen ei päästä kuin vuosikausien mielistelyllä, "tykkään susta!" -tanssahteluilla ja "pussaan sun silmää vaikket niin siitä tykkääkään!" -touhuilla. Yrittäkääpä perässä. Ette takuulla onnistu. (Tai älkää oikeasti yrittäkö.)

Ei kommentteja: