Siellä Itä-Helsingissä.. Eikö se ole aika.. Mutta oot viihtynyt? Vaikka se on vähän.. Uskallat lenkkeillä iltaisin? Ai ihan metroaseman vieressä? Huh. No mut kiva, jos tykkäät..
Ja se paras, eräältä ei-helsinkiläiseltä rehtorilta vuosia sitten kuultu: "Sinne Itä-Helsinkiin nyt et ainakaan mene töihin! Siellä on kamalaa!"
Eilinen iltalenkki alkoi tavalla, joka kasvatti elimen otsaan. Naantalinaurinkona hymyillyt mies tuijotti minua ja laumaani. Ja sehän ei ole mikään ongelma, päin vastoin. Mutta se on, että Naantalinauringon vieressä niska bortsu-notkolla, etukumarassa väijyen ja laumaani lihakset jännittyneinä ja pistävästi tuijottaen kulki näennäisen rennosti ja hihna löysällä rhodesiankoirauros (tai joku vastaava). Tuijottajat hidastivat kohdallani ja hetken näytti siltä, että mies haluaisi pysähtyä bondaamaan. "NOKI. ANNA. OLLA. *synkkä tuijotus laumaani*" Enemmän käsky oli suunnattu miehelle. Että ymmärtäisi pitää koiransa hihnasta kiinni jos ja kun se sinkoaa laumaani kohti ohitushetkellä. Koira nimittäin näytti täsmälleen siltä, että se valmistautuu ärähtämään. Ärähdystä ei missään vaiheessa tullut, mutta oma laumani veti täydet kierrokset kaakkoon rhoden törkeästä provokaatiosta. Olisi hurjasti tehnyt mieli kysyä mieheltä, että tiedostaako hän itse, miten huonosti kyseinen koira käyttäytyy, vaikka hihna pysyykin löysällä eikä koira edes ärähdä vastaantulijalle. Että vastaavaa toimintaa ihmiseltä olisi, kun kulkisi pitkin kyliä tappokatseella vastaantulijoita tuijottaen ja nyrkit iskuasennossa. Ja että myös minua pelotti kyseisen koiran elekielen katseleminen, koska Naantalinaurinko näytti niin tietämättömältä siitä, mitä hänen koiransa parhaillaan tekee.
Ärtyneenä jatkettiin lenkkiä. Kunnes Itä-Helsinki läimäytti irti edellisestä välikohtauksesta.
Ehdin rekisteröidä, että vastaan kävelevä ikäiseni nainen kaartaa kulkuaan minua kohti ja tuijottaa hymyillen. Nykäisin Kolan selän taakse ja ennakoin sitä, että nainen tulee kysymättä koskemaan koiriani. (Paria minuuttia aiemmin arviolta 8-vuotias turkkilaistyttö oli luvan kysyttyään rapsutellut mustavalkoisia, antanut niille nameja ja käskenyt istumaan ja antamaan tassua ja ihastellut, miten ihania mustavalkoiset ovatkaan.)
Mutta nainen ei missään vaiheessa kiinnittänytkään katsettaan koiriin, vaan tuijotti minua ja hymyili.
"Mä kysyn sulta nyt tosi oudon kysymyksen *tässä välissä aivoni yrittivät raksuttaa vimmatusti ja keksiä, mitä nainen aikoo kysyä*... Niin että.. Haluaisitko sä säkillisen kuivalihaa sun koirille?"
"Ööö.."
"Mulla on laukussa säkillinen naudan kuivalihaa. Kuivasin sen töissä ylijäämälihoista mun kaverin koiralle, mutta se ei tarviikaan niitä lihoja.. Niin jos sä haluut ne sun koirille?"
"Ööö.. No.. Öö.. Miksipä ei!"
"Aattelin, että annan ne sit jollekin, jolla on koiria. Kun muuten ne menisi roskiin."
Nyt jääkaapissa on varmaankin yli parisen kiloa puolikuivaa naudanlihaa ja mieli tuntuu iloiselta vielä nukutun yön jälkeenkin. :)
Näitä hassuja ja lievän outoja kohtaamisia sattuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Ihmiset jakavat minulle ja laumalleni positiivista ja ajoittain koomistakin huomiota yllättävänkin avoimesti. Lapset osaavat äärimmäisen taitavasti kysyä lupaa rapsutella koiriani. Aikuiset tuijottavat hymyillen. "Onko toi pienin ton isomman mustan lapsi?" kysyi eräs laitapuolen kulkija viime viikolla ja kuunteli hymyillen, kun kerroin, että ovat kaikki poikia ja eivät suoranaisesti lähisukua keskenään. Mieleen ei tällä hetkellä tule ainoaakaan ikävää kohtaamista, jossa minulle ja koirilleni olisi tahallaan aiheutettu pahaa mieltä. Naantalinaurinkokin mitä ilmeisimmin kuvitteli jakavansa hyvää mieltä ympäristölleen.
Että kyllä juu. Itä-Helsinki: Siellä on kamalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti