Mustavalkoisten kanssa tultiin viime viikon perjantaina Helsinkiin junalla. Kyllä, kyllä, junalla. Minä, kaksi koiraa, kaksi laukkua, kepit. Matka sujui ongelmitta, kun isä kuskasi koirat ja kassit Lahdessa junaan ja Pasilassa konnari nosti laukut ulos junasta. Minä loikin kepeillä koirien kanssa Pasilassa laiturille, mistä Miika haki kassit ja koirat - ja minä loikin jälleen kepeillä perässä.
Perjantaista maanantaihin oltiin Miikalle dalmatialaisia moikkaamassa. Nokia otti aivoon. Miskaa otti aivoon. Pika ja Taimi olivat onnellisia. Noki ja Miska lähinnä möksöttivät kippuralla ja loivat murhaavia katseita ylenpalttisen onnellisiin Pikaan ja Taimiin.
Maanantaista torstaihin oltiin Maijalla. Nokia otti aivoon. Pikaa otti aivoon. Musti oli ylenpalttisen onnellinen. Ihan totta. Pikaa otti oikeasti aivoon. Rankasti. :D Musti rakasti niin maailmoja syleilevällä intensiteetillä Pikaa, että Pikan pää meinasi räjähtää. Pentu kieppui jaloissa ja vispasi häntää. Ja seuraili. Ja vispasi häntää. Ja sinkoili perässä. Ja kieppui ympärillä. HERMO MENI! totesi Pika moneen kertaan - ja hermojen menon hetkellä väisti onnesta soikeana kieppuvaa Mustia. Tämä väistämistaktiikka ei varsinaisesti toiminut pentuun.. Ainoastaan ruokakupilla Pika ihan aikuisten oikeasti totesi, että "mun kupille et tuu onneas jakamaan!" Musti ei missään vaiheessa (ruokakuppia lukuunottamatta) ottanut Pikan ja Nokin päänräjähdystunnelmia todesta. Musti vain ui liiveihin ja vispasi häntäänsä. "Jäbät, rakastan teidän murinaa!"
Noki ja Pika jaksoivat olla kiinnostuneita Mintusta. Vauvaa piti nuuskia jokaisena päivänä monen monta kertaa. Mutta hirmu hienosti mustavalkoiset malttoivat olla nuoleskelematta tai rynnistelemättä liian tunkeilevasti sitterissä tai sylissä istuneen vauvan luo.
Mustavalkoisten kanssa oli todella helppoa majoittua. Ne ovat sopivan huomaamattomia kyläilijöitä.
Nyt ollaan vihdoin kotona. Kola on vielä Lahdessa, mutta pian sekin pääsee takaisin laumaan. Jalka on aika spagetti. Erityisesti pohkeen lihakset ovat aivan täydellisen kadoksissa. Jalka tuntuu painavalta ja voimattomalta. Tänään kylläkin sain jo otettua askelia ilman keppejä. Lupa jalalla astumiseen tuli eilen. Kävelin kotiutumisen kunniaksi koirien kanssa korttelin ympäri. Matkaa kertyi ehkä 500-600 metriä. Aikaa kului varmaankin puolisen tuntia. Vauhti ei siis päätä huimaa, eikä matkakaan olisi voinut olla yhtään pidempi. Mutta eiköhän jalka palaudu vähä vähältä oikeasti käyttökuntoiseksi. Tällä hetkellä jalka tuntuu siltä, että siirryn tästä sohvalta omaan sänkyyn keppien avulla. Jalan voimat on kulutettu täysin loppuun, ja todennäköisesti menisin naamalleni, jos yrittäisin saada jalkaa kestämään askeleiden painon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti