torstai 7. heinäkuuta 2011

Adoptiomatka

Blogimaailma on jollain tapaa outo. Kirjoitan tänne asioita ja ne lukee joku, joka siten tietää minut, mutta jota minä en välttämättä lainkaan tiedä. "Sä et tunne mua, mutta mä tiedän sut", sanoi Tilli-perron omistaja Mikkelin kisoissa. Eikä tämä lausahdus ollut lainkaan ainoa laatuaan. :) "Ai tämä on se Noki! Olen lukenut siitä paljon!" Minun Nokini ja silti joku minulle ihan vieras tuntee sen. Tuntee koirani. Outoa.

Tietysti seuraan itsekin erinäisiä blogeja. Toki koiraihmisten kirjoituksia, mutta myös monia muita. Olen seurannut sivusta ja hiljaa kahden ihmiselämän päättymistä. Se on lähes absurdia. Olen myötäelänyt, vaikken oikeasti tunne.

Useamman vuoden ajan olen seuraillut myös Anna Pihlajaniemen - minulle täysin vieraan ja tähän asti nimettömän - ihmisen elämää Adoptiomatka-blogin kautta. Lopulta Adoptiomatka tuli tietyllä tavalla päätökseensä ja muuntui blogista kirjaksi.

Ja koska blogimaailma on outo, kävi lopulta niin, että Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-kirja päätyi minulle arvosteltavaksi. Kops, sanoi postiluukku ja ruskeasta kirjekuoresta löytyi minulle lähetetty kirja. Minä en tunne Annaa eikä Anna tunne minua. Silti sain häneltä kirjan luettavakseni. Outoa.

Kirja tarjosi minulle jo ennakolta tutun tarinan. (Voinko sanoa noin? Eihän se ole tarina, vaan ihan totta. Ihan oikea elämä.) Kaikesta tuttuudestaan huolimatta koin suurta tarvetta kahlata sivut välittömästi läpi, jotta tarina saisi päätöksensä. Tuntui ahdistavalta lukea ensimmäisiä sivuja, kun tiesin, että tarinan päätös on vielä niin kovin kaukana. Jossain kohtaa alkoi ärsyttää. Hitaasti vuosien aikana luettuna blogi ei aiheuttanut ärsytystä. Mutta kahdessa päivässä luettuna tuntui, että viha-, suru-, kaipaus- ja pelkoajatuksia oli melkein liikaa. Eikö mitään positiivista? Ei hyvää ruokaa? Ei hyviä ystäviä? Ei mukavia reissuja? Ei ihania laiskotteluviikonloppuja? Pelkkää surua ja ahdistusta.

Ja silti tiesin järjellä ajateltuna, että kirja on vain siivu kirjoittajan elämää. Eihän minunkaan elämäni ole oikeasti pelkkää koirien kanssa puuhaamista. (Ainakaan ihan kokonaan.;) Nokin ja Kolan blogi tarjoaa lukijoille vain palan minua ja koiriani. Ei kokonaista minua tai kokonaisia koiriani.

Ahmin Adoptiomatkan läpi, jotta pääsisin tuntemaan helpotusta. Nyt se on ahmittu. On oikeastaan lähes mahdotonta kertoa mielipidettäni kirjasta. Voiko toisen elämästä kertoa mielipidettä? "Minun mielestäni sinun elämäsi oli aika ahdistava." tai "Mielestäni elämäsi oli jännä ja tykkäsin siitä!" Se ei tunnu ollenkaan asialliselta tai millään tapaa järkevältä.

Anna Pihlajaniemen elämä on Anna Pihlajaniemen oma ja hän on kertonut siitä niin kuin sen kokee ja elää. Kirjan/blogin kautta lukijana pääsin kurkistamaan adoptioprosessin etenemiseen ja niihin tunteisiin, mitä lastaan odottavat adoptiovanhemmat tuntevat. Pääsin tuntemaan surua ja lopulta silmät kyyneldyttävää iloa. Jotain tunnelmistani ja lukukokemuksestani varmaan kertoo myös se fakta, että olen seurannut kyseistä blogia vuosia ja yhä edelleen vierailen blogissa säännöllisesti. :)

Suosittelen tutustumaan!

Ei kommentteja: