maanantai 6. maaliskuuta 2017

niin superia

Koska Tampereelle ei ole matka eikä mikään (hehe.) niin ajettiin lauman kanssa sinne Nokin neljää starttia varten. Ensimmäisellä radalla A:n jälkeen ehkä 2-3 metrin päässä oli hyppy, jonne ei olisi saanut mennä, vaan olisi pitänyt kääntyä putkeen, jota koira ei A:lta laskeutuessaan varmastikaan edes vilkaissut. Ja niinhän siinä kävi, että minun keinoni eivät riittäneet saamaan Nokia pois ansahypyltä. Tämä täytyy pistää treeniin, sillä en oikeasti keksinyt mitään järkevää tapaa kääntää Nokia edessä olevalta esteeltä pois, kun minulla oli tarjota kilpailevana ehdotuksena vain pelkkä ohjaukseen tulo ilman mitään helposti bongattavaa estettä. :D Tämän lisäksi Noki teki hienon juoksupuomin ilman, että todellakaan oli tarkoitus, joten käveltiin radalta pois.

Tokalla radalla oli äärimmäisen vaikea keinulta poistuminen, jossa koiran olisi pitänyt jäädä aivan yksin suorittamaan keinua samalla kun ohjaajalla on ihan hullu kiire 90 astetta oikealle noin 10 metrin päähän. No. Eihän se onnistunut. Noki tuli keinun sivusta pois ja sen seurauksena tehtiin keinu uudestaan ja käveltiin radalta ulos. Keinu on epäilemättä Nokin heikoin este.

Kolmannella radalla totesin, ettei radassa ole mitään sellaista, mitä me ei osata. Ja niinhän se meni, ettei radalla tosiaan ollut mitään sellaista, mihin ei oltaisi pystytty. Noki pitää rimat ylhäällä nykyään / tällä hetkellä tosi hyvin, joten eihän sitä tarvinnut kuin olla itse sössimättä tai olematta tiellä. Pingottiin maaliin ilman hankaluuksia ja vain Raisa ja Repo pistelivät meitä rivakammin puhtaalla suorituksella maaliin. Hopeasija on jo toinen, jolla vain Raisa ja Repo ovat olleet voiton tiellä! ;)

Neljännelle radalle osallistumista harkitsin hyvän tovin, kun polvi otti jostain syystä itseensä. Sain polven kuitenkin vetreytettyä ja lähdettiin vaikealle hypärille, jossa oli kiire monessa kohdassa. Noki lukitsi kuudennella esteellä putken väärän pään, enkä tätä mahdollisuutta ollut tullut edes etäisesti ajatelleeksi. Jälkikäteen ajateltuna se oli kyllä ihan looginen virhe, että eipä siinä. Huonosti ohjattu, mikä huonosti ohjattu. Hyllyn jälkeen polvea säästelläkseni juostiin suoraan ulos radalta.

Ratojen jälkeen Papu pääsi Enya-perron kanssa peuhaamaan. Kyllä sai olla pennustaan ylpeä ja onnellinen. Hän on niin kovin äänekäs. Mutta myös ihan hirveän iloinen, kauhean ystävällinen, raivoisasti taistelevainen, tuhottoman reipas ja rohkea. Papu-pikkarainen jo nyt niin kauhean rakas tättähäärä. Se kulki TAMSKin hallissa häntä pystyssä ja olisi halunnut tutustua ihan kaikkiin. Kaikki koirat olivat i-ha-ni-a ja kaikki ihmiset vain sitä varten, että Papu pääsee heihin tutustumaan. Ja jokainen kassi vain Papua varten lattialle jätetty. :D Ja kaikesta tästä maailman ihanuudesta huolimatta Papu pystyi keskittymään minun kanssani leikkimiseen keskellä metelipitoista ympäristöä. Leikkimisen lisäksi treenattiin kontaktin ottamista. Häiriötekijöitä oli vähintäänkin riittävästi, kun ohi kulki koiria ja ihmisiä. Mutta siinä se pieni silkkipeppuinen hörökorva istui ja tuijotti suurilla silmillään minua ja odotti namia.

1 kommentti:

Mäijy kirjoitti...

Vai äänekäs...En tunnekaan muita ääntään rakastavia tässä suvussa ;)