"Sitä ei vaan oo sosiaalistettu tarpeeksi."
"Jollain toisella - osaavammalla - se olisi ihan kiva koira."
Mutta niin ei käynyt. Kola ei päätynyt osaavammalle tai paremmin sosiaalistamisen kikat osaavalle. Se päätyi minulle. Ja mielestäni en ole niin pahasti päästäni sekaisin, etteikö koiran pitäisi kyetä kasvamaan täysipäiseksi minun hallinnassani.
Ole sinä mitä mieltä olet, mutta minä olen tälläisen koiran kanssa elävänä sitä mieltä, että on totaalisen yksi ja hailea, olisiko koirasta taidokkaalla sosiaalistamalla ja osaavammissa käsissä tullut kiva ja mahtava ja ihan normaali. Se päätyi minulle, eikä siitä tullut kivaa ja normaalia. Se ei muuta tilannetta eikä koiraa, että jeesustellaan sillä, miten koira olisi ehkä kuitenkin oikeasti ollut ihan kiva, jos vain olisi ollut se joku: parempi ja osaavampi.
Niin kauan kun koira on kodissa, jossa se saa säännöllisesti sapuskaa, sitä ei pelotella tai hakata ja se elää perheen mukana eikä ole suljettuna johonkin häkkiin pihan perälle, siitä pitäisi kasvaa ihan tavallinen kiva ja normaali koira - siis jos sen palikat ovat alunperin päässä hyvin paikallaan. Jos palikat eivät ole hyvin paikallaan, koirapalapelin lopputulos olisi ehkä ollut kauniimpi ja eheämpi jossain toisessa kodissa ja käytös monella tapaa "normaalimpaa". Mutta se ei olisi muuttanut sitä tosiasiaa, että palapelin palikat eivät vain ole priimaa. Hyvälaatuiset palikat kestävät, vaikka omistajat eivät olisi koirakuiskaajia.
--
Päästiin nimittäin Kolan kanssa palaamaan menneeseen, kun täysin yllättäen Kolan silmät lasittuivat, se veti henkensä hädässä pois, ei pystynyt katsomaan tai kuulemaan minua ja häntä käpertyi takajalkojen väliin. Kaiken tämän aikaan sai lähikaupan seinässä välkkynyt valomainos. Tai no. Eihän se varmastikaan pelkkä valomainos lopulta ollut. Busseista tuli kovia ääniä. Metro tuli laituriin, suhisi ja piippasi. Tuuli kävi oksiin ja lehdet havisivat kovasti. Ihmiset puhuivat. Ja sen lisäksi mainosvalon liike säikäytti Kolan. Kuppi meni nurin.
Kolaa on sosiaalistettu kaupungin elämään, sen ääniin ja valoihin, nyt 9,5 vuotta. Jos liki 10 vuotta kaupunkielämään sosiaalistamista ei riitä, niin mitä se kertoo sosiaalistamisen merkityksestä? Mielestäni se kertoo kaiken oleellisen erittäinkin napakasti. Sosiaalistaminen on suurelta osin ihan höpöhommaa. Jos sattuu saamaan hyvillä palikoilla varustetun koiran, voi jälkikäteen ylpeänä sanoa, että "minätyttö se sosiaalistin koirani, ja siitä tuli tosi kiva!" Ja jos koirasta kasvaakin epäsosiaalinen, voidaan kätevästi syyllistää tai kuiskia selän takana, että "olisi sosiaalistanut.." Jos koira tarvitsee sosiaalistamista, koirassa on jotain jo lähtökohtaisesti pielessä. Ei tavallista hyvähermoista täysipäistä koiraa tarvitse sosiaalistaa. Ja minulle on aivan taivahisen se ja sama, jos tuo kuulostaa mustavalkoiselta ja tekisi mieli sanoa, että "Mutta.." ja "Entäs, jos.." ja "Ei se ihan noinkaan.."
Ei. Kiinnosta.
Tai sitten alkaa kiinnostaa, jos vaikka kymmenen vuoden rajapyykin kohdalla Kolasta tuleekin yhtäkkiä kaupunkielämän suhteen valmis ja sosiaalistettu. Eli jos se kymmenen vuoden sosiaalistaminen vaikkapa lopulta tuottaa tulosta niin, että Kola ei enää höristele, nostele häntäänsä ja jää tuijottamaan mahdollista uhkaa aivan tuikitavallisella lenkillä.
Myös se riittää kiinnostuksen herättämiseen, jos minulle näytetään alunperin epäsosiaalinen sosiaalistamisesta hyötynyt koira, joka _ihan oikeasti_ ensin osoittaa epäsosiaalisia taipumuksia ja lopulta on _ihan oikeasti_ sosiaalinen ja avoin.
Jos sosiaalistaminen on niin hirmuisen merkittävää, mitä sen sanotaan olevan, luulisi näitä alunperin jossakin määrin epäsosiaalisia ja arkoja, mutta sittemmin avoimeksi ja rohkeaksi muuttuneita olevan sankoin joukoin jokaikisellä kasvattajalla. Mutta eihän niitä ole. On vain "tämä on sosiaalinen koira!" -tyyppisiä tai sitten "se olisi sosiaalinen ja rohkea jos olisi sosiaalistettu" -tyyppisiä. Missä ovat kaikki ne "se olisi epäsosiaalinen ja arka, jos ei olisi sosiaalistettu" -koirat?
Tässä se 9,5 vuoden kaupunkielämään sosiaalistamisen hedelmä:
ps. Pakokauhu ei tallentunut videolle, koska pahimman kauhun ajan keskityin pitelemään hihnasta kiinni, kun Kola yritti singota mihin tahansa ilmansuuntaan pakoon. Vasta hetkeä myöhemmin pystyin vapauttamaan yhden käden kameraa varten. Ja miksi en auttanut Kolaa, vaan kuvasin? Ihan siitä itsekkäästä syystä, että halusin tallentaa nähtäväksi, miltä Kolan perustukset näyttävät ja minkälaiset piirteet voivat pysyä melko hyvin piilossa oppimisen ja tottumisen (eli sen suuren ja mahtavan sosiaalistamisen) avulla - mutta jotka eivät silti katoa pohjalta mihinkään.
pps. Kyllä, koen vaihteeksi suurta turhaumaa tämän asian tiimoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti