vinku ja vonku

Ostin ensimmäisen kerran arviolta vuoteen pojille uudet lelut. Vinkulelut. Kola menee vinkuleluista aivan sekaisin. Sen silmät alkavat hehkua. Ja kierroksen nousevat. Yksi lelu koki tämän takia ydinräjähdyksen ja toinenkin venyy ja vanuu tälläkin hetkellä Kolan käsittelyssä uhkaavan kuuloisesti. Noki sitä vastoin vähän kummeksuu, jos lelu alkaa kesken leikin ääntelemään kivuliaan kuuloisesti.



Tällä videolla myös aiemmin tallentamaton ja siten ensiesityksensä julkisuudessa saava "NOKIN MURAHDUS KOLALLE". K18. Se on karmeaa kuultavaa. Korva tarkkana, siis.

auringonlaskua metsästämässä

Täyttömäellä on hyvä seurata auringon lipumista taivaanrantaan. Tänään oli taas mahdollisuus katsella maailmanlopunkeltaista taivasta tuulisella huipulla.
Loput kuvat täällä.

Noki radalla

Tänään treenattiin putkeen lähettämistä matkan päästä. Noki irtosi mahtavan hienosti ja teki muutenkin tarkkaa työtä. :) Hyvä Noki!

kola radalla

Tällä tavalla Kola hölkkäsi keskiviikkona.

aurinko laskee sun selkäsi taa

Rakas päiväkirja,

Tämä päivä ei mennyt aivan putkeen. Elän toivossa, että päivä on iltaa kohden nousujohteinen - ja siltä se ainakin on tässä päivän mittaan vaikuttanut. Aamu nimittäin alkoi suoraan pohjalta. Syvemmälle ei juurikaan olisi voinut päästä.

(Luvassa ihmismaailman avautumista, jolla ei ole tekemistä Kolan tai Nokin kanssa oikeastaan millään tavalla.)

Pojat kävivät aamupissalla ihan normaalisti. Oli tosi kylmä ja ajattelin, että onpa ihanaa istahtaa kohta pari tuntia lämpiämässä olleeseen autoon. Vein pojat sisälle ja joku aavistus kutitti takaraivoa. Aavistus alkoi toteuttaa itseään, kun saavuin auton luo. Perhanan lämmittimen ajastin oli jäänyt väärään asentoon ja auto oli aivan umpijäässä.

Mukavuudenhaluisena ihmisenä avasin apukuskin oven, jotta minun ei tarvitse kurotella apukuskin jaloissa makaavaa ikkunankihnutinta. Räpelsin avainta apukuskin puolelta lukkopesään, että saisin lämmityksen huutamaan täysillä ja penkinlämmittimet kolmoselle. Siinä räpeltäessäni auto päästi hassun kliks-äänen ihan kuin se olisi mennyt lukkoon. Painoin avaimen elektronista lukonavaussysteemiä, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä ajatukset siirtyivät jo umpijäisiin ikkunoihin, laitoin auton oven kiinni ja aloin k*rpiintyneenä raaputtaa ikkunoita puhtaaksi. Lopulta ajattelin, että nyt saa riittää ja vetäisin kuskin ovesta. Ei aukea. Jäässä, perhana. Tämähän tästä vielä puuttui. Ketutti. Kävelin apukuskin puolelle. Pakko ryömiä sieltä sisään - sen oven kun olin äsken saanut revittyä kevyestä jäätymistilasta huolimatta auki. Ja sitten alkoi tapahtumaketju, joka vei pari seuraavaa tuntia.

Ei aukea. Apukuskin ovi on jäätynyt 5 minuutissa kiinni. Näin sanoivat aivoni - sen kymmenen sekuntia. Sitten tajusin. Ovet olivat lukossa. Auto kävi. Puhaltimet huusivat auton sisällä. Apukuskin penkillä nökötti nätisti laukkuni, jossa oli puhelin, kotiavaimet, rahapussi ja työavaimet. COOL! Luettelin ne kirosanat, jotka parhaiten istuivat tunnelmaan. Kävelin auton ympäri ja pohdin ihan aikuisten oikeasti, että autossa on pakko olla jossain joku nappi, joka kumoaa tämän tilanteen. Mutta sitten kyllä aika nopeasti tajusin, ettei sellaista nappia ole eikä tule. Siinä siis seisoin pakkasessa auton huristessa ja radion huutaessa auton sisällä.

Pelottavissa, oudoissa tai erikoisissa tilanteissa tuppaan reagoimaan vetämällä itseni aivan tyyneksi. Niin nytkin. Täynnä tyyneyttä lähdin marssimaan vähän alle kilometrin matkaa Miia-serkun luo. Siellä olisi kodin vara-avain. Miian talo oli täysin pimeä ja alaovi lukossa. Tosi jees! En jäänyt seisoskelemaan, vaan kävelin parinsadan metrin päässä olevan Jaana-serkun alaovelle. Alaovi lukossa ja vain muutamassa ikkunassa valo. Seisoin niin kauan alaovella, että aloin jäätyä.

No. Ei auta jäädä tuleen makaamaan. Niinpä tein päätöksen jättää Mellunmäen ja siellä hurisevan Sitikkani ja siirtyä pummilla metrokyydillä Vuosaareen työpaikalle. Päivä olisi alkanut täydellisen syvältä, jos olisin vielä saanut sakot. En sentään saanut. Mutta tuntui erittäin absurdilta seistä ilman käsilaukkua aamuruuhkassa tiedostaen samalla, että selän taakse jäi koko ajan kauemmas käynnissä oleva autoni.

Työpaikalta soitto ensin isukille, sitten numerotiedusteluun ja sen jälkeen Miialle. Miia ei vastannut. Soitto iskälle ja sitten soitto Jaanalle. Jossain välissä kävin sanomassa oppilaille, että "käsialavihko auki, nyt en ehdi auttaa, ota itseäsi niskasta kiinni, ryhdy hommiin, tässä on nyt juttu joka open on pakko hoitaa".

Sain lainaan työkaverin auton. Ajoin sillä Jaanalle. Jaanan kanssa käveltiin Miialle etsimään kotini vara-avainta. Lopulta se löytyi lipaston laatikosta. Marssin takaisin laina-autolle ja ajoin kotiin. Poikien yllätykseksi ilmestyin ihan outoon aikaan kotiin ja Kola ei uskaltanut ollenkaan ovelle vastaan vaan haukkui kumeaa hämmästyshaukkua olohuoneessa. :D Tuli se lopulta hämmästelemään minua. Kipitin takaisin parkkipaikalle... todetakseni, että kuskin lukko on _umpijäässä_. Se ei hievahtanutkaan. Tässä vaiheessa auto oli hurissut yksinään 2 tuntia. Radio SuomiPop lauloi minulle kauniita sävelmiä kuumana hurisevan auton seinän läpi. Ketutuskäyrä kääntyi aika villiin nousuun ja teki mieleni polkaista hieman jalkaa ja ehkä kirota. Marssin melko luovuttajan mielialalla apukuskin puolelle. Olin aivan varma, että lukko on joko umpijäässä tai sitten sitä kautta ei voi avata keskuslukitusta. Lukko olikin jäässä, mutta hetken nitkuttelun jälkeen kuului NAKS ja ovi avautui. :O

Auto suorastaan hehkui kuumuutta. Penkit olivat todellakin lämpimät ja ilmastointi huusi lähes täysillä. Sammutin auton ja tallustelin laina-autolle.

Kello 9:30 seisoin jälleen luokassa. "Ottakaahan esille matskun kirjat, niin katsotaan mitä tehtäisiin..."

En olisi ikänäni uskonut, että itsensä on mahdollista lukita käynnissä olevan auton ulkopuolelle. Mutta todistettavasti se on mahdollista.

Suosittelen välttämään tätä kokemusta!

Kolan läpileikkaus

Tältä näyttää Kolan selkä sivulta kuvattuna.

agilityvideo ja ärjylän perhe

Eilisen treeneistä kaksi ratasuoritusta. Aluksi ihan ensimmäinen yritys - ja eihän se putkeen mennyt. Toisena treenien kolmas yritys. "Se nappisuoritus!" Tai sit ei. ;)

Nokilla on ihan karmea ääni. Ja se ei säästele ärjymistä, kun Kola on löytänyt jotain sellaista, jonka kaikki maailman lait oikeasti säätävät Nokin mielestä juuri sillä hetkellä heti ja välittömästi Nokin hallintaan, mutta Kolan on niin epäreilu paskiainen, ettei se tottele. En tajua, miten Kolalla ei mene tuohon Herra Ärjylään hermo.

Voi vitsi, mitkä treenit. :D Ihan hirveetä sekoilua ja karjumista. Siis minä sekoilin, Kola karjui.

Radan kulku kaikkine sekoiluineen (ja onnistumisineen;)

Ykköshyppy ja puomi meni ihan OK. Paitsi puomin alastulokontaktilla oli jo kierrokset kaakossa. Hypylle 3 Kola kyllä irtosi ihan kivasti (HEHE.) mutta sinkosi samalla kuin kuuraketti putkeen. Annina antoi jossain kohtaa ohjeen, että jaakotuksella pysäytän Kolan vauhdin ja saan sen siten paremmin kepeille. Se toimikin eikä Kola ampunut putkeen.

Kepeillä Kolan kierrokset olivat jo ylittäneet kaikki raja-aidat. Kola olisi ihan hyvin voinut vauhdin ansiosta suorittaa kepit vain joka toisen välin tekemällä - ja sitä se totisesti yrittikin. Hyppy-putki-A (6,7,8) sujuivat ihan mainiosti. Tosin jälleen kontaktilla huomasi, että Kolan kierrokset hipovat taivaita. Sain kuitenkin viimeisellä radansuorituskerralla Kolan pysymään kontaktilla juuri niin kauan kuin halusin. Pussille 10 kipitin ihan liian hitaasti, joten Kola teki muistaakseni kolme kieppukieppua aikansa kuluksi ennen kuin ehdin ohjata sen hypylle 11.
















Sen jälkeen alkoi taas sujua. Putki-hyppy-hyppy-putki (12,13,14,15) meni sujuvasti kuten myös lopulta kaksi viimeistä hyppyä 16 ja 17, kun vain muistin oikeasti ohjata Kolan sinne ihan viimeisellekin hypylle enkä lopettanut ohjaamista kesken ajatuksella "jee rata päättyi, vaikka vielä on yksi hyppy tekemättä!"

Ratoja pitää ehdottomasti tehdä enemmän jatkossa. Kolalla ei ole oikein minkäänlaista kokemusta tai kestoa tehdä noin pitkää suoritusta ja minäkin kaipaan paljon harjoitusta siihen, että opin pitämään Kolan hanskassa noin pitkän pätkän. Tällä kertaa Kola huiteli vähän missä sattuu - ja paljon muuallakin. :D En kerta kaikkiaan ehtinyt ohjata sitä sinne mihin piti ajoissa, joten Kola ehti siinä välissä suorittaa monia sellaisia juttuja, joita ei pitänyt suorittaa.

Mutta treeneistä jäi hyvä mieli! Agility on huippulaji! :) :)

Noki Miian treeneissä

Harjoiteltiin twistausta ja sylikäännöstä. (Eka kuva twistiosuudesta ja toka kuva sylikäännöksestä.) Twistaamalla saatiin siis koira kiertämään hypyn takaa ja kääntymään siististi taas menosuuntaan. Noki teki hienosti eikä suurempia vaikeuksia ollut. Nokilla siis. ;)























Sitten harjoiteltiin sylkkäriä ja se olikin sitten vaikea paitsi minulle, myös Nokille. Etenkin ensimmäisillä kerroilla se teki ylimääräisen kiepsahduksen, mutta eiköhän kiepsahduksesta päästä eroon, kun opin itse näyttämään käännöksen huolellisesti oikein ja Noki oppii, että voi kääntyä myös tavallaan minusta poispäin. :)

Iikkunen hihkui, puhkui ja karjui, koska oli niin intona. :D Radalle se kiskoi hihnassa kuin höyryveturi ja näytti mahdollisesti pinkovan jostakin seinästä läpi tai muutoin karkaavan hallitsemattomasti jonnekin. Yhden kerran se tekikin pienen intorynnäkön iloisesti karjuen, mutta sitä ei voi oikeastaan edes laskea - niin hienosti Iippa rauhoittuu, kun on tarkoitus lähteä radalle. Se seuraa kuin mikäkin toko-otus vasemmalla sivullani, istuu juuri siihen mihin käsken ja pysyy hievahtamatta tai nykimättä rauhallisena ja tyynenä paikoillaan, kunnes saa luvan lähteä suorittamaan rataa. :)

Hullu huutaja asuu siis myös Iippasen sisällä. Voi huoh. ;)

polvet ja selkä

Kolalta kuvattiin tänään selkä ja polvet arvioitiin tunnustelemalla. Selkä kuvattiin niskasta häntään kahdella kuvalla - eli mistään perinpohjaisesta läpileikkauksesta ei ollut kyse. Kauniilta nikamarivistö näytti ja ihan maallikon silmäänkin kovin virheettömän näköinen. Polvet olivat myös kunnossa - sikäli, mitä tunnustelemalla selville saa. Jos Kola jatkaa vasemman takajalkansa oirehtimista, niin asiaan täytynee palata jollain toisella keinolla. Vasemman takajalan nostelua on ilmennyt tähän mennessä muistaakseni kolme kertaa. Viimeisin nyt keskiviikkona tapahtunut oli seurausta ilmeisesti sille, kun Kolan takajalka hangessa yllättäen upposikin syvälle ja kroppa jatkoi liikettä. Surkea otus nosteli kinttuaan heti tapahtuman jälkeen, mutta lopetti nopeasti eikä nilkuttanut. Eikä ole oireillut viikkoon, joten toivottavasti treenit ylihuomenna taas sujuvat pulmitta.

uintikuvia ja ulkoilua

Uimareissun kuvat löytyvät täältä.


Tältä päivältä agilitytreenit oli pakkasen vuoksi peruttu, mutta sää ei estänyt lähtemästä pitkälle aamulenkille Miian ja tyttöjen kanssa. Sininen taivas näkyi ensimmäistä kertaa varmaankin yli kuukauteen, joten kamera oli ihan pakko ottaa myös mukaan.

Kevätkevätkevätkevätkevät!!! Sehän kuviin tarttui! Kevättä rakastavana yksilönä olen hieman tohkeissani. 8)

Loput ulkoilukuvat löytyvät täältä.

Hyvinkäällä uimassa

Kola ja Noki pääsivät Ronjan, Remun ja Missen kanssa viettämään iltaa uima-altaalla. Pool partyt olivatkin ihan huippulaatua, sillä koirat olivat lähes maanisia ja hysteerisen innoissaan uimisesta. Remu ja Kola juoksivat altaan reunalla lähinnä kirkuen ja vähän väliä joku plätsähti veteen uimalelujen perään. Meno ja melske oli hirmuista. :D Kolaan ei ollut mitään mahdollisuutta saada järkevää kontaktia, sillä se ei kyennyt pysäyttämään moottoriaan missään vaiheessa. Noki sentään malttoi tulla välillä luokse palloa tuomaan.

Välillä kävi mielessä, että pettääköhän jommankumman pojan sydän, kun silmät kekäleinä hehkuen, kieli roikkuen ja lähes täristen ukkelit urheilivat mitään säästelemättä. ;)

Tällä hetkellä kummatkin karvaturvat nukkuvat lähes kuolleen unta.

Oodi ilolle

Aivot ovat mielenkiintoinen elin. Tänään poikien aivot löivät tyhjää ja minun takoivat Oodin kahdelle sekopäälle.

kolan aivoituksia

Kunpa pääsisi joskus sukeltamaan Kolan aivoituksiin. Luin Lemmikkipalstat.nettiä (,koska siellä puhutaan _pelkkää asiaa_) ja siellä Päivän Peilin puolella pohdittiin, osaako koira ajatella. Itse en usko, että koira pystyisi ajattelemaan kovin pitkälle eteenpäin tai taaksepäin, vaan se elää pitkälti tässä hetkessä. Mutta aika mahdotonta on uskoa myöskään sitä, etteikö koira muka jotain ajattelisi. Eihän pelkkien viettien ja vaistojen varassa toimiva toimisi niin kuin koirat joskus toimivat.

Toki on ymmärrettävää, jos koira lähtee vaikkapa jäniksen perään. Se toteuttaa siinä viettejään. Tai jos se harrastaa humppailua vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Hormonit ja sukupuolivietti vievät ja koira sen kun vikisee. Tai vahtiminen ja siihen liittyvät reaktiot ja toiminnot. Ymmärrettävää.

Mutta mikä halvatun vietti tai hormoni silloin vie, kun Kola istuu vartin keskiyöllä parvekkeella ja tuijottaa typötyhjää katua? Vartin. Ei ääniä. Ei liikettä. Ei niin mitään.

Sen vielä ymmärrän, että Kola tassutteli parvekkeelle (lasitettu iso parvekkeeni, joko kerroin että rakastan sitä!), kun avasin oven tuulettaakseni hieman. Kola meni tuoksujen mukana. Senkin ymmärrän, että istui siihen parvekkeen lasi-ikkunan eteen katsomaan kadulle. Mutta sen jälkeen ei mene kaaliin, että kyse olisi pelkästä vietistä tai vaistosta.

Lasittunut katse. Korvat rentoina pääkallon myötäisesti. Häntä pysähtyneenä. Kaiken kaikkiaan koko koira näytti pysähtyneeltä. Ei se ainakaan vahtinut, sillä sen vietin käyntiin hyrähtämisen tunnistan kyllä. Kola ei myöskään kurkistellut parvekkeen luukusta sinne tänne vaan tuijotti vain eteensä.

Kola näytti... mietiskelevältä. Pohdiskelevalta. Tai synkältä. Ehkä se oli vain sellainen synkkävaiston varassa toteutettu synkistelyhetki. "Saatana tätäkään katua kukaan koskaan kulje. Perkele."

En tiedä.

Noki, pieni kiusanhenki

Kuviin tallentui mainiosti tämänhetkinen painintatilanne. Noki jyllää ja Kola möllöttää. Oikeasti Kola kyllä innostuu painimaan Nokin kanssa, mutta se ei oikein pärjää. :O Noki saa Kolan kerta toisensa jälkeen tuupattua turvalleen lumeen. Niinpä Kola on ottanut taktiikakseen metodin "jos-sitä-ei-näe-se-ei-ole-olemassa".

Noki yritti aikansa kuluksi myös kaivautua Kiinaan. Melkein onnistuikin.

Iippasen painiseurasta, päivää

Noki Iippa Iippanen on alkanut pitää painiseuraa. Ikävä kyllä painiseuraan ei ole liittynyt vielä yhtäkään jäsentä Iippasen lisäksi, joten painituokioissa on käytettävä mielikuvitusta. Niinpä Noki näyttää hieman kajahtaneelta, kun se vänkyröi yksinään hankien ja nietosten keskellä. Välillä hihnalenkkeily on varsinaista tahtojen taistoa, kun herra Iippa painiskelee itsensä kanssa selällään keskellä tietä ja samalla minun ja Kolan lenkki etenisi, jos se vain olisi mahdollista. Ajoittain kiskon painiskelevaa Iippasta hihnan päässä ja painiottelu jatkuu hihnan kiristymisestä huolimatta.

Onneksi itsetuntoni on sen verran kovaa luokkaa, ettei edes nolota kiskoa selällään maassa ilmaa potkivaa ja naamansa jo aikapäivää sitten lumeen hinkkaamalla jääpalleroksi vuoraamaa sekopäätä perässäni.

kola treenaa jälleen

Tänään Kolan kanssa sujui pitkästä aikaa kuin vanhoina hyvinä päivinä. ;) Tehtiin radanpätkää, jolla Anna käski heittää koiran edessä olevalle hypylle kuin keilapallon, jolloin ohjaaja itse pystyy jäämään seuraavan hypyn luokse ohjaamaan rataa eteenpäin. Kolalle nyt irtoamisessa ei ole _pienintäkään_ pulmaa. Se menee kyllä pitkällekin, jos vaan tietää, mihin pitäisi mennä.

Se meni oikein mainiosti. Suorastaan loistavasti! :) Kola irtosi, teki tarkasti ja juuri niin kuin pitikin. Ja nopeasti. Täysillä. :)

Harjoiteltiin myös keppejä. Kola irtoaa myös kepeille erittäin hienosti, löytää ensimmäisen välin ja tekee kepit tarkasti. Anna sanoi, että Kola saisi tehdä kepit hieman pää matalampana, mutta siihen ei ainakaan vielä puututtu. Ja mulle riittää oikein hyvin se, että kepit sujuvat kaukaakin lähetettynä - jos nyt on pää vähän pystyssä, niin ei haittaa. ;) Minun ei siis tarvitse olla keppien vieressä näyttämässä aloituskohtaa, vaan Kola osaa kyllä hakea kepit itsekin. Täytyy vähitellen lisätä vielä etäisyyttä ja tehdä erilaisia kulmia säännöllisesti, että keppeihin tulee vielä lisää varmuutta.

Anna-koutsi kehaisi, ettei kaikki ykkösluokassa kisaavatkaan tee keppejä yhtä näppärästi kuin Kola! Jei. :)

Tulevaisuuden haasteena on renkaan suorittaminen. Se ei ole koskaan alkanut sujua kovinkaan luotettavasti. Sitä siis treenataan ainakin ensi kesänä, jos ei sitä ennen ehditä.

agilityllä kuntouttava vaikutus?

..tai ainakin toivon niin.

Suuntavaistoni on siis olematon. Sen olen kai kertonut useampaan otteeseen. En neljän ja puolen opiskeluvuoteni aikana oppinut suunnistamaan Savonlinnan pikkuruisella kampuksella, joka sijaitsee kolmikerroksisessa rakennuksessa, jossa ei oikeastaan ole mitään sivukäytäviä, vaan kolme suhteellisen suoraa käytävää kolmessa kerroksessa päällekkäin. Oli aina yllätys, mistä päästä käytävää tulen alempaan kerrokseen, joten suorien reittien valitseminen oli mahdotonta. Putkahdin aina ihan arpomalla johonkin päähän alempaa kerrosta. Mystistä.

Samaa tapahtuu ihan toistuvasti, varmaankin viikottain. En kerta kaikkiaan hahmota, mistä esim. löydän kauppakeskuksesta ulos tai ihan pelkästä ruokakaupasta kassoille. Toki opin hitaasti jotkut tutut kaupat ja selviän lopulta kotiin tai autolle, mutta se vaatii tiettyä tietoista ajattelua ja pohtimista. Ajoittain varmasti näytän siltä, että oikeasti tietäisin, mistä kulkee se suorin reitti. Todellisuudessa pyrin palaamaan kulkemiani jälkiä takaisin, koska sen reitin yleensä pystyn muistamaan. Talvella metsässä ulkoilu on tästä syystä mukavaa. Voin kulkea ihan helposti pitkiäkin lenkkejä, koska löydän yleensä polkuja pitkin takaisin, jos satun eksymään pahemman kerran. Muistan helposti paluureittini, kunhan vain etenen. En siis pysty palauttamaan mieleeni koko paluureittiä, mutta sitä mukaa, kun etenen, pystyn muistamaan, mistä olen tullut.

Ehkä tästä syystä olen ainakin kertaalleen nähnyt painajaista agilitykisoista. Elän toivossa, ettei uneni käytännössä koskaan oikeasti toteudu, vaan agility kuntouttaa minua ainakin edes siellä agilityradalla hahmottamaan itseni avaruudellisesti tilassa ja ehkä jopa pystyn jossain vaiheessa painamaan mieleeni erinäisiä pidempiä reittejä (=ratoja) agilitykentällä. Painajaiseni oli siis pääpiirteittäin sellainen, että olin jostain syystä ilmoittautunut agilitykisoihin ja tarkoitus oli oppia rata tietenkin siinä rataan tutustuttaessa. En pystynyt siihen. En millään. Kertasin ja kertasin rataa päässäni, menin sen uudelleen ja uudelleen läpi. Mutta en vain saanut painettua sitä mieleeni. Lopulta minun ja Kolan vuoro tuli. Ja *pim*. Koko rata oli kadonnut muististani. Jätin Kolan ensimmäisen esteen taakse ja pystyin suorittamaan kolme ensimmäistä hyppyä. Sen jälkeen olin aivan hädissäni ja totaalisen unohduksen vallassa. Aamullakin vielä ahdisti se uni.

Tänään pääsin taas tunnustelemaan oikein pohjamutia myöten, millaista on seikkailla tässä maailmankaikkeudessa täysin vailla suuntavaistoa. Onneksi minulla on navigaattori autossa, joten voin aina siirtää vastuun sille. Ja tänään päätin noudattaa navin ohjeita kirjaimellisesti. Lähdin ajamaan Alppilasta kohti kotia. Jossain kohtaa saavuin tielle, jossa oli satasen rajoitus. Ajelin sitä tyytyväisenä ja jopa tiesin, että osaisin tästä löytää ihan omin voiminkin (tosin hyvin mutkikasta) reittiä kotiin. Päätin siis kuitenkin seurata navin ohjeita. Yhtäkkiä putkahdin mitä ilmeisimmin madonreikää tai jotain muuta täysin käsittämätöntä reittiä sitä tietä pitkin paikkaan, jonka tiedän paremmin kuin hyvin. Olin Lahti-Helsinki -motarilla! :O Siis mitä hittoa. Olen ajanut tuota tietä aiemmin vaikka miten monta kertaa, mutta en koskaan ole tajunnut, että se tie, jota ajelen Helsingin keskustan lähistöllä, on Lahti-Helsinki -motari!

No. Jälleen totesin itsekseni myhäillen, että tästä mä osaan kotiin - ja mitä todennäköisimmin sitä navinkin ohjaamaa suorinta reittiä! Mutta enpä olisi arvannut, mihin navi minut sitten opastaa. Käännyin motarilta kohti Jakomäkeä. Ensimmäinen liittymä oikealle johtaa Jakomäen hiekkakuopille, joilla usein uitetaan kesäisin koiraa ja talvella käydään muuten vaan ulkoilemassa. Niinpä ajattelin taas, että "no nyt mä ainakin tiedän, mitä kautta navi mut ajattaa!" En ollut uskoa silmiäni, kun navi käskikin kääntyä 180 astetta eri suuntaan kuin mihin olisin itse kääntynyt (eli pois päin hiekkakuopilta). Tottelin navia ja käännyin mielestäni pois päin kotoa. Navi näytti, että kotiin on matkaa kolmisen kilometriä. Ajattelin, että olen syöttänyt naviin jonkun väärän osoitteen, mutta kun ei ollut kiire mihinkään, seurasin edelleen ohjeita. Ajoin mielestäni n. 2,5 kilometriä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin pitäisi mennä. Jättimäisen epäuskon varassa katselin navin matkamittaria. Perille on enää 500 metriä. Mihinkähän halvattuun navi minua oikein opastaa...?

Ja siinä samassa leveys-korkeus-syvyys -avaruus vääristyi jälleen ja sukelsin todennäköisesti madonreikään. (Oikeasti epäilen, ettei maapallon pinta todellakaan ole pallon muotoinen, vaan sellaisen matemaattisen funktion kolmiulotteinen kuvaaja, joka vääntyilee ja venyy erilaisiin asentoihin ja siksi putkahtelen vähän mistä sattuu tuttuihin paikkoihin. Tiedättekö? Sellainen xyz -akselilla oleva verkkomainen pinta, jota voi taivuttaa ihan kuin paperia.)

Yhtäkkiä putkahdin Länsimäen tielle lähes suoraan kotiristeyden kohdalle! Enpä olisi voinut enempää hämmästyä. Olin siis lähtenyt Jakomäessä täydellisen vastakkaiseen suuntaan kuin missä koti on ja siitä huolimatta putkahdin kotiristeykseen kolmen kilometrin matkan jälkeen! Täysin käsittämätöntä.

Oikeastaan tuntuu hieman hyvän seikkailun pilaamiselta, mutta aion silti kurkistaa kartasta, miten seikkailuni voi olla mahdollinen. En hahmota sitä tällä hetkellä alkuunkaan. En voi ymmärtää.

Tälläiset seikkailut ovat niin hämmentäviä ja jännittäviä, että suoraan sanottuna en ole ihan varma, haluaisinko koskaan edes saada navigaattorin lisäksi sen toimivampaa suuntavaistoa.

--------------

Hetkistä myöhemmin:

Tylsää. Selvitin, miksi maapallon pinta tuntuu vääristyvän tuon reitin varrella. En kerta kaikkiaan pysty hahmottamaan tuota U-liittymää, joka vie Porvoonväylältä Somerikkotielle. Oma kokemukseni on, että liittymä on suhteellisen suora (, vaikka tie kiemurtaakin kovasti), joten siksi aivoni sanovat, että liittymän jälkeen pitäisi kääntyä Somerikkotietä oikealle, jotta valitsisin lyhyimmän reitin. Pyh. Tylsä todellisuus.

uusivuosi

Suuntasin uudenvuoden viettoon vuokramökille, johon karvaturvat eivät olleet tervetulleita. Niinpä ukkelit jäivät Lahteen vanhemmilleni. Oletus oli, etteivät pojat paljon pommeista perusta, mutta varmuuden vuoksi toive oli, etteivät koirat ulkoile ilman hihnan suojaa räjähtelyjen aikaan.

Vuoden vaihtuessa tulikin sitten mökille Lahdesta viesti, että pojat nukkuvat rauhallisesti. Kola oli sentään höristellyt jossain vaiheessa korviaan ja kiinnittänyt edes jotain huomiota epätavallisiin ääniin. Iikku ei ollut välittänyt äänistä tuon taivaallista vaan oli elänyt elämäänsä onnellisuuskuplassaan.

Voin siis jälleen kerran huokaista helpotuksesta: ei paukkuarkuutta tänäkään vuonna.