sunnuntai 17. tammikuuta 2016

uutta oppimaan

Polvisaikku alkaa toivottavasti vihdoinkin vedellä viimeisiään. Ihan suunnittelemattomasti osallistuttiin Pikkarin kanssa lauantai-iltana epävirallisiin kisoihin oman seuran virallisten kisojen jälkeen. Tarkoitus oli testata paria eri asiaa. Saikun aikana treenattua puomia ei olla tehty pitkään, pitkään aikaan, koska Tattiksella en puomia halua juoksuttaa. Puomi on turhan hutera, enkä halua riskeerata Pikan puomin vauhtia sillä, että vien sen epämukavalle ja epäluotettavan tuntuiselle puomille.

Niinpä oli aika tosi jännää napata nameja käteen, pistää Pika lähtöpaikalle karjumaan ja suunnata kohti puomia. Suunnitelma oli, että jos Pika tulee puomista läpi, sanon "ohhoh..", kävelen puomin alkuun eleettömästi ja tehdään uudestaan. Mutta eipä tarvinnut turvautua tuohon suunnitelmaan! :) Kahdella episradalla Pika teki hyvät pysäytyspuomit, söi palkkanamit ja jatkoi rataa raivokkaana. Jes! :)

Toinen tavoite oli nähdä, miten polvi kestää ja miltä juokseminen tuntuu. Hyvin kesti ja hyvältä tuntui! :) Seuraavana päivänä polvi tuntuu jäykältä, mutta se johtunee puhtaasti siitä, että jalalla ei ole juostu puoleen vuoteen. Näin ollen lihakset ymmärrettävästikin ovat jumissa juoksemisen ja suunnanvaihtojen jälkeen.

Epiksissä vahvistui myös se taustalla muhinut ajatus, että opetan Pikalle pysäytysA:n. Saikulta harrastuksen pariin palaaminen on kirkastanut sen ajatuksen, että tämä harrastus ei ole minulle yhden esteen osaamisen kanssa painimista. Haluan päästä kisaamaan. Haluan tuntea, että teemme yhteistyötä. Haluan tuntea vilpitöntä ja rehellistä iloa ja onnea jokaisen radan jälkeen. Sitä vilpitöntä iloa tunnen Nokin ratojen jälkeen, koska virheet ovat minun virheitäni ja Noki tekee sen, mitä siltä pyydän. Pikan kanssa on ollut haasteita tuntea tuota samaa iloa, koska A on ollut niin epäluotettava. Jokaisen loikatun A:n jälkeen tunnen ärtymystä siitä, etten ole osannut opettaa Pikaa tekemään estettä oikein. Ja jokaisen ärtymyksen jälkeen tunnen lisää ärtymystä siitä, että tämä ei ole se, mitä harrastukseltani haluan. En halua ärtyä. En halua turhautua. En halua kokea, että koirani ei ymmärrä minua enkä minä sitä. En halua harrastaa juoksuA:ta. Haluan harrastaa yhteistyötä.

JuoksuA:han palaaminen ei ole mahdottomuus. Mutta nyt en vain löydä motivaatiota ryhtyä selvittämään, mistä minuun fokusoiminen johtuu. Kaikilla muilla esteillä Pika fokusoi eteenpäin, mutta A:lla se tuijottaa minua. Enkä juuri nyt jaksa pohtia tuota asiaa, joka kaiken Pikan osaaman rinnalla on kuitenkin hyvin vähäpätöisen pieni siivu. Haluan välillä vain nauttia siitä kaikesta hirmuisen suuresta määrästä asioita, jotka Pika ja minä osaamme. :) Kisataan, treenataan, opitaan olemaan koirakko. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa. :)

Tänään aloitettiin pysäytysA-treenit Ojangon kisojen päättyessä. Pika alkoi tarjota välittömästi 2o2o:ta minun sijoittumisestani riippumatta. Käsky "Ota!" on sille aivan tuttu, joten se kimposi A:n sivusta/edestä aivan oikeaan paikkaan ja pysyi siinä, vaikka heitin pallon maata pitkin sen eteen. Namitin sekä 2o2o:ta että vapautumista. Ja kuin taikaiskusta Pika fokusoi eteen, ja tätähän se ei juoksuA:lla tee. Tehtiin myös muutamat toistot niin, että nostin Pikan A:n alastulolle, pidin niskanahkasta kiinni ja kiihdytin "ota! ota!" -käskyä hokemalla. Pika laskeutui vauhdikkaasti oikealle paikalle ja jäi odottamaan etupalkkaa. Palkkasin sekä pysymisestä ja vapautumisesta että välillä pelkästä vapautumisestakin. Tosi luotettavaa, tutun tuntuista ja ihanan stressitöntä. :)

Tiistaina treenataan A:ta uudestaan. Ihanaa treenata välillä jotain sellaista, jonka opettamisesta minulla on oma visioni eikä pelkkää "no kokeillaan nyt tällästä, kun tätä on joku joskus kokeillut ja se saattaisi ehkä toimia mutta minulla itsellänihän tästä ei ole mitään näkemystä, joten en osaa olla kriittinen tarjottujen ideoiden sekamelskassa".

Nähtäväksi jää, milloin Pikan kanssa palataan agilitykisaradoille. Toivottavasti pian, koska sen ryppyotsainen raivokkuus, maailman söpöin ja kaunein ulkonäkö ja karmea meteli ovat vastustamaton kombinaatio kisakaverin rooliin. :)



Katsokaa nyt sitä. :D Lähdössä karjuu kimeän epäuskottavasti, pysähtyy puomille kuin pieni koulupoika ja irtoaa loppusuoralle itsenäisesti, koska minun vauhtini nyt ei vaan vielä riitä tuollaisene kiihdyttelyyn. Ihana Pikkari.

Ei kommentteja: