Kyllä vaan alkaa kepeille taipuminen sujua! Pistin taas Nokin ensin tekemään keppejä ja Pika räykytti pää räjähdyspisteessä vieressä epäreilua kohteluaan. Sitten Noki seinään hihnaan huutamaan ja Pika esittelemään taitojaan. Kyllä vain! A:n 2o2o:sta hypyn kautta todella tiukkaan umpikulmaan poispäinkäännöllä. Eikä ainoaakaan virhettä! Wohoooo! Jälleen herää ajatus, että miksi en ole treenannut tällä tavalla aikaisemmin. :D
Papu treenasi pituuden merkkikepin kiertoa. Sitä tehtiin eilen ensimmäistä kertaa kotona viskipullolla. ;)
Sen ihmeempiä ei tänään sitten treenattukaan. Lauma sai hölkkäillä ja leikkiä hallissa varatun halliajan loppuun, sillä pakkasta on edelleen sen verran, ettei neiti Paapelssi oikein tahdo rakastaa hihnalenkkeilyä.
--------
Tänään torstaina Pika oli taas töissä mukana. Marraskuun puolivälistä asti joka torstai herra Pikkari on ilostuttanut oppilaideni päiviä eli tänään oli Pikan 10. työpäivä. Tällä hetkellä se ilostuttaa myös rinnakkaisluokan elämää, sillä parina torstaina jo ollaan pidetty yhteistä käsityötä, jolloin luokassa vilistää 45 oppilasta sinne ja tänne. Tänään saatiin luokan ovelle välitunnilla ihan erityisvieras, kun ekaluokkalainen koiria hurjan paljon pelkäävä oppilas saapui oman opettajansa kanssa tervehtimään Pikaa. Ensin Pikaa katsottiin ihan vain luokan ikkunan läpi ja sen jälkeen toin Pikan luokan oviaukkoon hihnassa. Oppilas uskaltautui metrin päähän oman open kyljessä, mutta ei halunnut koskea Pikaa. Juteltiin siitä, millainen Pika on ja miten rauhallisesti se osaa käyttäytyä.
Pika seisoi valehtelematta 10 minuuttia täsmälleen niillä jalansijoilla, mihin sen hihnassa toin. Se kääntyi vain siinä kohdassa, kun käsillä asettelin sen oppilaan eteen toisin päin. Se ei yrittänyt lapsen luo, ei poistua taaksepäin, se ei ravistellut, kääntyillyt tai tehnyt mitään muutakaan. Se oli elävä pehmoleluterapiakoira. Juteltiin siitä, mikä koirissa pelottaa ja mistä voi nähdä, onko koira riehakkaalla tuulella vai onko se rauhallinen. Päädyin kääntämään Pikan niin, että sen pää oli lapsesta poispäin. Kysyin, että haluaisiko lapsi ehkä nyt kokeilla, miltä Pikan häntä tuntuu. Ja niinhän siinä kävi, että lapsi uskalsi sittenkin koskea Pikaa. :) Tunnusteltiin Pikan häntää ja selkää. Sen jälkeen katsottiin vielä, miltä Pikan kynnet ja anturat näyttävät. Oppilas poistui tilanteesta hymyillen. Ja minä nyt olen koirastani niin maan turkasen ylpeä edelleen. :)
Eihän tuollaista luonnonlahjakkuutta voi edes olla olemassakaan? Miten Pika osasi olla tuon lapsen kanssa normaaliakin eleettömämpi? Oman luokan oppilaiden kanssa Pika saattaa toimia vahdikkaammin tai jopa hypätä vasten oppilasta (jos oppilaalla on käsissä Pikan herkkua - lapsen yllättäen tai syyttä se ei vasten hyppää koskaan - ja lapset ovat kerrassaan taitavia kieltämään vasten hyppimisen heti alkuunsa). Mutta nyt se oli täysin välinpitämätön, eleetön ja rento. Hiljainen liikkumaton ystävällinen karvapallero. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti