maanantai 7. elokuuta 2017

pikan niska

Pika vingahteli harvakseltaan alkukesästä ja sillä todettiinkin sitten rtg-kuvasta laajentunut eturauhanen. Tardak-pistoksen jälkeen vingahtelu kuitenkin jatkui, joten Pika kastroitiin kesäkuun lopussa. Mutta eipä se vingahtelu siihen sitten kuitenkaan jäänyt. Omassa mielessä kalvoi ajatus, että joku mättää edelleen, enkä oikein osannut sanoa mikä. Vahva tunne, että niskassa on jotain, vaikka vingahtelu olikin erittäin epämääräistä ja epäsäännöllistä. Pika liikkui normaalisti, riehui, leikki.. Mutta silti.

Ei sitten enää oma hermo kestänyt epätietoisuutta, joten varasin Aikin suosituksesta ajan Anne Muhlelle, neurologille. Vastaanoton aikana Pikaa väänneltiin, käänneltiin, kävelytettiin, juoksutettiin, kävelytettiin portaita ylös ja alas, kottikärrykävelytettiin, tunnusteltiin nikamat... Koko setti.

Ja kun ryhdyttiin käymään läpi sitä, miltä Pika neurologin silmiin näytti, oli ainoa löydös karvaiset korvakäytävät ja ohje putsata korvat. Anne sanoi, että jos pitäisi tehdä diagnoosia pelkän tutkimuksen perusteella, hän sanoisi että kyseessä on täysin terve koira. Mutta että hän kyllä uskoo, kun sanon että ei se ole kunnossa. Anne kysyi ilmeisen toiveikkaana, että "Milloin se on vingahtanut viimeksi?" Ajatuksena tuon kysymyksen takana varmastikin oli se, että jos vingahduksesta on jo aikaa, voisi vaivan todeta mahdollisesti jo kadonneeksi. Mutta kuinka ollakaan Pika oli sattunut vingahtamaan juuri tutkimuspäivän aamuna aivan normaalissa rapsuttelutilanteessa.

Eipä siinä muu auttanut, kuin lähteä tutkimaan tarkemmin. Anne oli jäämässä lomille, mutta sai kuin saikin tungettua meidät ylimääräisenä potilaana heti muutaman päivän päähän. Magneettikuvat, rtg-kuvat, selkäydinnestenäyte... Nämä siksi, että Pikasta kesäkuun alussa otetuissa kuvissa yhdessä nikamavälissä niskassa näkyi harmaa kohta, josta Anne ei osannut sanoa, onko se jotain vai vain "ei-mitään". Selkäydinnestenäytteellä oli tarkoitus sulkea pois steriili aivokalvontulehdus.

Vein Pikan maanantaiaamuna 7.30 klinikalle ja matkalla ajattelin, että mitä jos tämä on viimeinen kerta "terveen" koiran kuskailua. Pari tuntia myöhemmin sain jo soiton. "Ei mitään hätää. En ottanut selkäydinnestenäytettä, koska magneettikuvissa on löydös." Kävi ilmi, että niskassa 2.-3. nikaman välissä on pieni välilevypullistuma. Anne sanoi, että se voidaan toki leikata, mutta leikkauksen riskit vs. pullistuman koko ja oireiden määrä, niin vaaka kallistuu siihen, että ei leikata. Pika sai hermosärkylääkettä, tulehduskipulääkettä ja ohjeen ottaa rauhallisesti seuraavat 2 viikkoa. Sitten vähitellen voidaan lisätä liikunnan määrää ja laatua.

Nyt kaksi viikkoa on kulunut. Olen vähitellen loiventanut särkylääkkeiden määrää. Tänä aamuna Pika sai vielä puolikkaan tulehduskipulääkkeen, hermosärkylääkeen määrän olin jo loiventanut niin pieneen annokseen, että tänään jätin sen kokonaan antamatta. Pika on vingahtanut kahden viikon aikana tasan kerran. Kyllä rehellisesti sanottuna jännittää, miten särkylääkekuurin purkaminen tilanteeseen vaikuttaa. Anne ei edes epäröinyt vastauksessa, kun kysyin pelosta kankeana, että miten elämä jatkossa tulee todennäköisesti sujumaan ja voidaanko palata agilityä harrastamaan. Annen arvio oli, että kyllä Pika pääsee palaamaan aivan normaaliin elämään.

Mistä tämä pullistuma sitten johtuu? Ei voi tietää. Ikävä kyllä. Rakenteellinen heikkous? Tapaturma? Sitä on mahdotonta arvioida jälkikäteen. Jatkossa vältetään repimisleikkejä, mutta muuten eletään eteenpäin ihan niin kuin tähänkin asti, jos vingahtelu häviää. Ja toivon totisesti, että niin käy, sillä järkähtämättömästä ja rauhallisesta Pikasta on kuoriutunut kesän sairausloman aikana riehaantuva villipeppu, joka hepuloi pienimmästäkin syystä kohtalaisen holtittomana. Mussukka.

Ei kommentteja: