Tällä hetkellä Kolan kanssa puuhataan seuraavaa:
Lenkeillä Kola kulkee ketjukaulaimessa ja suhteellisen lyhyessä hihnassa. Ei siis missään tokohihnassa vaan tavallisessa nahkahihnassa. Se ei kuitenkaan ole täydessä pituudessaan, joten sikäli tämä on muutos Kolan arkeen. Olin jossain määrin epäileväinen sen suhteen, että voidaanko Kolalle lähteä opettamaan hihnakäytöksen kautta EI-sanaa, mutta väittäisin olleeni turhaan huolissaan. On totta, ettei Kola juurikaan kiristä hihnaa, joten sitä kautta EItä harjoitellaan liian vähän ja se on melko teennäistä. Kolalle kuitenkin opetetaan tässä samalla ehdotonta "ODOTA" -käskyä, joka tarkoittaa täydellistä seisahtumista niille jalansijoille ilman ylimääräisiä tassutteluja. Käytännöllinen käsky, siis. Enkä tälläistä käskyä ole tokokentän ulkopuolella oikeastaan opettanutkaan. Ja tässä yhteydessä pääsen harjoittamaan Kolalle myös EItä. En tiedä, opetetaanko odottamiskäsky kaikille Koirakorjaamon asiakkaille, vai onko se Kolan tarpeisiin tehty toimintatapa, mutta se tuntuu minusta hyvältä. On oikein käytännöllistä, että saan Kolan pysähtymään välittömästi ja toivottavasti saan tämän taidon siirrettyä myös ilman hihnaa tapahtuvaan ulkoiluun.
Aluksi Kolaa (yllättäen) jälleen ahdisti, kun nypin hihnasta ja vaadin sitä kulkemaan tien laidassa nätisti seikkailematta sinne tänne. Se jäi kulkemaan selkäni takana ja näytti henkistä keskisormeaan. Myös odottamiskäskyn opettaminen aiheuttaa myrskypilvessä haukoittelua (eli minua/itseään rauhoittavia eleitä). Mutta aika hyvin Kola jo tajuaa, että kun annan odottamiskäskyn, se todellakin tarkoittaa, että silloin pysähdytään välittömästi. Nyt Kola ei enää kulje selkäni takana vaan nätisti vähän edelläni hihna ihan löysällä.
Ja Noki?
No. Pikku Piksunen, Paksu Peppunen on päässyt myös hihnakäytöksen kurikouluun. Sekin kulkee kovana kundina ketjukaulain helisten ja kappas perhanaa. Sekin on oppinut kulkemaan hihnassa huomattavasti aikaisempaa paremmin. Toki Piksu yhäkin kulkee joukon kärjessä ja hihna on melko suorana, mutta enää se ei kisko lainkaan. Kyllähän pelkkä hihnan kiristyminenkin aiheuttaa minussa ärtymystä, sillä Kola on totuttanut minut hyvään - se kun ei ole koskaan kiskonut hihnassa enkä näin ollen ole moista oppinut sietämään - mutta ehkä Piksukin pikkuhiljaa tajuaa, että paljon mukavampaa on kulkea hihna löysällä kuin puskea eteenpäin kuin höyryveturi.
Koiria yritetään tässä samalla ohjata siihen, että tienpientareiden nuuskiminen on kivaa, siihen kannattaa keskittyä ja sitä saa tehdä ihan rauhassa omistajan häiritsemättä. En ensin itse nähnyt tämän toimintatavan perusteita, mutta tiedusteltuani syytä moiseen sain ihan ymmärrettävän vastauksen: nuuskiminen rauhoittaa koiraa. Joo-o. Kolan ei tarvitse tikka tuulispäänä tarkkailla ympäristöään, vaan se voi rauhassa nuuskia maailman tuoksuja.
En osaa oikein sanoa, miten paljon tämä pariviikkoinen on Kolan käytökseen vaikuttanut. Se nähtäneen vasta myöhemmin, sillä vielä ei varsinaisesti olla puututtu pulmatilanteisiin vaan opeteltu maagista EItä ja sitä, ettei kaikki tapahtumat maailmassa pyörikään herra Myrskypilven navan ympärillä. Huomioimattomuuden ylläpitäminen on muuttunut arkipäiväiseksi sekä minulle että koirille. Koirat eivät tunge iholle, mutta toisaalta eivät myöskään näytä kärsivän siitä. Sohvalle viereeni ei kumpikaan koira ole pyrkinyt kai yli viikkoon ja sohvan jalkatila - tuo Kolan ennen suosima erittäin huonosti valittu makuupaikka - on pysynyt vapaana ihmisten jaloille. Ja minä olen oppinut olemaan lällyttämättä tauotta piskejä. Toki kaipaan yhä sitä, että voisin upottaa kädet Kolan jättidumbokorviin ja palluttaa Nokia, mutta kyllä siihenkin taas palataan, joskin hillitymmissä määrin.
-------------
Nokilta lähti eilen turkki. Hups vaan. Piksu oli sitä mieltä, että "sen kun otat vaan sen selkäturkin, mutta kasvoihin et koske". No. Väärinhän tuo arveli. Selkäkarvojen ajelun jälkeen siirryttiin kasvoihin ja painiottelun tuloksena Piksun kuono oli lyhyessä turkissa ja niin omistajalla kuin koirallakin melkoinen hiki. Kerroin Piksulle heti taistelun jälkeen, että ensi kerralla aloitetaankin sitten suoraan naamasta ja lopuksi ajellaan ne helpommat osat. Piksu ei näyttänyt uskovan. Saan sentään hoikistuneen Paksu Peppusen yksin ajeltua, mutta melkoista henkien taistoa se kyllä on. Ei vaan pysty edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, etten saisi koirani turkkia itse ajeltua. Yllättävän pitkälle riittävät kaksi kättä ja kaksi jalkaa, kun vaihtoehtona antaa periksi rimpuilevalle mitättömälle otukselle. Periksi antaminen kun ei ole niitä vahvoja puoliani.. ;)
Lenkeillä Kola kulkee ketjukaulaimessa ja suhteellisen lyhyessä hihnassa. Ei siis missään tokohihnassa vaan tavallisessa nahkahihnassa. Se ei kuitenkaan ole täydessä pituudessaan, joten sikäli tämä on muutos Kolan arkeen. Olin jossain määrin epäileväinen sen suhteen, että voidaanko Kolalle lähteä opettamaan hihnakäytöksen kautta EI-sanaa, mutta väittäisin olleeni turhaan huolissaan. On totta, ettei Kola juurikaan kiristä hihnaa, joten sitä kautta EItä harjoitellaan liian vähän ja se on melko teennäistä. Kolalle kuitenkin opetetaan tässä samalla ehdotonta "ODOTA" -käskyä, joka tarkoittaa täydellistä seisahtumista niille jalansijoille ilman ylimääräisiä tassutteluja. Käytännöllinen käsky, siis. Enkä tälläistä käskyä ole tokokentän ulkopuolella oikeastaan opettanutkaan. Ja tässä yhteydessä pääsen harjoittamaan Kolalle myös EItä. En tiedä, opetetaanko odottamiskäsky kaikille Koirakorjaamon asiakkaille, vai onko se Kolan tarpeisiin tehty toimintatapa, mutta se tuntuu minusta hyvältä. On oikein käytännöllistä, että saan Kolan pysähtymään välittömästi ja toivottavasti saan tämän taidon siirrettyä myös ilman hihnaa tapahtuvaan ulkoiluun.
Aluksi Kolaa (yllättäen) jälleen ahdisti, kun nypin hihnasta ja vaadin sitä kulkemaan tien laidassa nätisti seikkailematta sinne tänne. Se jäi kulkemaan selkäni takana ja näytti henkistä keskisormeaan. Myös odottamiskäskyn opettaminen aiheuttaa myrskypilvessä haukoittelua (eli minua/itseään rauhoittavia eleitä). Mutta aika hyvin Kola jo tajuaa, että kun annan odottamiskäskyn, se todellakin tarkoittaa, että silloin pysähdytään välittömästi. Nyt Kola ei enää kulje selkäni takana vaan nätisti vähän edelläni hihna ihan löysällä.
Ja Noki?
No. Pikku Piksunen, Paksu Peppunen on päässyt myös hihnakäytöksen kurikouluun. Sekin kulkee kovana kundina ketjukaulain helisten ja kappas perhanaa. Sekin on oppinut kulkemaan hihnassa huomattavasti aikaisempaa paremmin. Toki Piksu yhäkin kulkee joukon kärjessä ja hihna on melko suorana, mutta enää se ei kisko lainkaan. Kyllähän pelkkä hihnan kiristyminenkin aiheuttaa minussa ärtymystä, sillä Kola on totuttanut minut hyvään - se kun ei ole koskaan kiskonut hihnassa enkä näin ollen ole moista oppinut sietämään - mutta ehkä Piksukin pikkuhiljaa tajuaa, että paljon mukavampaa on kulkea hihna löysällä kuin puskea eteenpäin kuin höyryveturi.
Koiria yritetään tässä samalla ohjata siihen, että tienpientareiden nuuskiminen on kivaa, siihen kannattaa keskittyä ja sitä saa tehdä ihan rauhassa omistajan häiritsemättä. En ensin itse nähnyt tämän toimintatavan perusteita, mutta tiedusteltuani syytä moiseen sain ihan ymmärrettävän vastauksen: nuuskiminen rauhoittaa koiraa. Joo-o. Kolan ei tarvitse tikka tuulispäänä tarkkailla ympäristöään, vaan se voi rauhassa nuuskia maailman tuoksuja.
En osaa oikein sanoa, miten paljon tämä pariviikkoinen on Kolan käytökseen vaikuttanut. Se nähtäneen vasta myöhemmin, sillä vielä ei varsinaisesti olla puututtu pulmatilanteisiin vaan opeteltu maagista EItä ja sitä, ettei kaikki tapahtumat maailmassa pyörikään herra Myrskypilven navan ympärillä. Huomioimattomuuden ylläpitäminen on muuttunut arkipäiväiseksi sekä minulle että koirille. Koirat eivät tunge iholle, mutta toisaalta eivät myöskään näytä kärsivän siitä. Sohvalle viereeni ei kumpikaan koira ole pyrkinyt kai yli viikkoon ja sohvan jalkatila - tuo Kolan ennen suosima erittäin huonosti valittu makuupaikka - on pysynyt vapaana ihmisten jaloille. Ja minä olen oppinut olemaan lällyttämättä tauotta piskejä. Toki kaipaan yhä sitä, että voisin upottaa kädet Kolan jättidumbokorviin ja palluttaa Nokia, mutta kyllä siihenkin taas palataan, joskin hillitymmissä määrin.
-------------
Nokilta lähti eilen turkki. Hups vaan. Piksu oli sitä mieltä, että "sen kun otat vaan sen selkäturkin, mutta kasvoihin et koske". No. Väärinhän tuo arveli. Selkäkarvojen ajelun jälkeen siirryttiin kasvoihin ja painiottelun tuloksena Piksun kuono oli lyhyessä turkissa ja niin omistajalla kuin koirallakin melkoinen hiki. Kerroin Piksulle heti taistelun jälkeen, että ensi kerralla aloitetaankin sitten suoraan naamasta ja lopuksi ajellaan ne helpommat osat. Piksu ei näyttänyt uskovan. Saan sentään hoikistuneen Paksu Peppusen yksin ajeltua, mutta melkoista henkien taistoa se kyllä on. Ei vaan pysty edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, etten saisi koirani turkkia itse ajeltua. Yllättävän pitkälle riittävät kaksi kättä ja kaksi jalkaa, kun vaihtoehtona antaa periksi rimpuilevalle mitättömälle otukselle. Periksi antaminen kun ei ole niitä vahvoja puoliani.. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti