tiistai 13. heinäkuuta 2010

kolinapurkki

Eilen tehtiin Kolan kanssa kahdestaan ensimmäinen metsälenkki pariin viikkoon. Kolan elämän pisimmän hihnalenkkiajat takana, siis. (Tosin kyllähän se mökillä vietti tämän parin viikon aikana monta päivää pihassa vapaana.)

Kolinapurkki oli mukana, ja joko Kola on niin fiksu, että se osaa ennakoida kolinapurkin käyttöä, tai sitten sen käytös on parissa viikossa muuttunut. Se nimittäin oli jotenkin erityisen nöyrä. Se kulki suuren osan lenkistä paljon aikaista lähempänä minua ja irtosi kymmenien metrien päähän vain pari kertaa. Ja tuolloinkin se tuli innokkaasti takaisin, kun kutsuin.

Lenkin alkupuolella Kola sai joko vainun jostakin metsänelukasta tai sitten siihen meinasi vain iskeä juoksuhepuli. Oma reaktioni tuli varsin suoraan selkärangasta, enkä ehtinyt - eikä siihen olisi ollut aikaakaan - analysoida sitä, miten tässä tilanteessa nyt pitäisi kouluttajan mielestä toimia. (Olisi siis ollut paikka tehdä Kolalle karkoitus, mutta selkärangan viestit päättivät toisin.) Parin sekunnin sisällä ehti tapahtua paljon: Kola kyyristyi pinkomisasentoon, mistä yleensä poikkeuksetta tiedän, että nyt se lähti ja takaisin tulee 30 sekunnin kuluttua. Sitä ennen on turha kutsua. Kolinapurkki kuitenkin muutti toimintatapaani ja päätin karjaista "EI!" Karjaisun yhteydessä ravistin rivakasti purkkia hetken ja jatkoin: "Täällä!" Kas kummaa. Kola pysähtyi, kääntyi ja palasi luokseni ihan jalkoihin nöyrän oloisena.

Jatkettiin matkaa. Hetken kuluttua puiden välissä näkyy valkoisena loistava miehen yläkroppa. Mättäiden välissä oli iltalenkkiään vetämässä urheilullinen nuorukainen. Kola ei miestä ensin huomannut ja siinä kohtaa meinasi ruveta oma puntti tutisemaan, kun yritin ehtiä miettiä toimintatapaani. Päädyin kutsua Kolaa luokse, vaikka se olikin parhaillaan syventynyt nuuskimaan herkkutuoksuista sammalta. Kola nosti päänsä ja ryhtyi järjestäytymään luokseni siirtymiseen. Samaan aikaan mies pomppii lähemmäs ja lähemmäs Kolan selän takana ja ajatukseni on, että Kola säikähtää hiljaa taakseen yhtäkkiä ilmestynyttä kalpeaa yön urheilijaa. Kola ehtii lähelleni, otan kolinapurkin valmiiksi ja odotan. Kola huomaa lenkkeilijän ja kääntyy tuijottamaan sitä. Kiellän ja heläytän purkkia ihan kevyesti. Kola kääntää päänsä juoksijasta pois. Kehun. Päästän Kolan jatkamaan matkaa ja Kola on kuin ei olisi mitään lenkkeilijää koskaan nähnytkään. :)

Jos olisin antanut tuon tilanteen mennä ihan omalla painollaan, Kola olisi todennäköisesti säikähtänyt vierasta miestä ja alkanut karjua vahtihaukkua. Nyt lenkkeilijä ei varmaankaan edes oikein tajunnut, miksi kielsin hiljaa lähelläni ollutta koiraa.

Aion nyt todella tarkasti kieltää Kolalta ihan kaikki pullistelut ihmisiä ja koiria kohtaan ja kolinapurkilla se näyttäisi onnistuvan hyvin pienieleisesti.

Mielenkiintoinen huomio lenkin varrelta:
Molempien kolinapurkkihetkien jälkeen Kola jäi omatoimisesti kulkemaan selkäni takana ikään kuin olisin sen käskenyt "PYSY!"-käskyllä sinne kulkemaan. Se ei näyttänyt paineistuneelta vaan lähinnä erittäin korostuneen nöyrältä. Se kulki pitkiäkin matkoja selkäni takana ja kun annoin luvan: "meevaa" -vapautuskäskyllä, se lähti taas iloisesti hölkkäilemään edelläni. Ja takana kulkemisessa Kolalla oli siis vahva sellainen henki, että "ei oo pienintäkään aikomusta ohittaa sua ilman lupaa". :O Hassua, että se ainakin noissa tapauksissa "päätteli" kolinapurkin käytön ja luoksetulokäskyn pitävän sisällään takananikulkemisvaatimuksen.

Jos leikkisin johtajuusopin tuntijaa, niin sanoisin, että Kola viestitti takanani kulkemisella jotain sen tyyppistä, että "sä oot pomo". Mutta koska en ole tuon opin tuntija, en uskalla muuta kuin veikkailla.

3 kommenttia:

prr kirjoitti...

kun on pari viikkoa ollut ilman rakkaiden omistajien huomiota, varmaan luoksetulo kuulostaa maailman parhaalta asialta (oikeastaan mikä tahansa, mikä tarkoittaa jotain omistajaan liittyvää). jos itse olisit pari viikkoa syömättä, varmaan maistuisi näkkäri tms. aika luksukselta... sitä vaan sanon, että kai niitä "harmaitakin" keinoja (musta - valkoinen sijaan) löytyy? jos positiivisen vahvistamisen avulla koulutetaan delfiinejä ja kaloja (eivät ymmärrä "johtajuus"höpinöitä) niin miksei ihmisen kanssa toimimiseen jalostettu koira?

emilia kainulainen kirjoitti...

prr, en pysty ikävä kyllä mitenkään näkemään Kolaa kasvatettuna pelkillä positiivisen vahvistamisen keinoilla. En mitenkään. Harmaita keinoja varmaan ehkä löytyy, mutta itse en sellaisia ole keksinyt. Siis sellaisia, jotka toimisivat. Ja opettajana on ihan pakko todeta myös seuraavaa: Myös ihmiset tarvitsevat ajoittain kurinpalautusta. En ikimaailmassa lähtisi kasvattamaan myöskään oppilaitani pelkän positiivisen vahvistamisen kautta. Ja eläimiä taidamme olla me siinä missä koiratkin. ;) Mielestäni Kolalle teki oikein hyvää huomata, että se "näkkäri" onkin ihan hyvää syötävää, sillä tähän asti koirani tosiaan oli tottunut aika pitkälti siihen, että "näkkäriin" ei tarvitse tyytyä, koska voi vaatia myös paljon enemmän - eli suomeksi sanottuna voi pompottaa laumaansa eikä tarvitse tyytyä pelkän koiran (, tuon loppujen lopuksi suhteellisen vähäpätöisen otuksen) asemaan.

Otan enemmän kuin mielelläni vastaan ehdotuksia myös niistä harmaan sävyistä ja voin sitten pohtia niiden keinojen käyttöönottoa. :) Mutta pelkkään positiiviseen vahvistamiseen en mitenkään pysty siirtymään.

emilia kainulainen kirjoitti...

Sen verran jäi kirjoittamatta, että elän toivossa, että tämä nyt käyttämäni tapa on omalla tavallaan paljon lempeämpi kuin jatkuva vääntäminen Kolan kanssa siitä, että "ihanko oikeasti EI tarkoittaa EI". Kolan ei näin ollen tarvitse enää itse päättää, miten se vaikeista tilanteista selviää, vaan minä teen päätökset sen puolesta. Ja koska tunnen koirani, väitän ihan todella vahvasti tietäväni, että jos onnistun tämän paukuttamaan Kolan päähän, sen elämänlaatu nousee ja stressitaso putoaa.