vähitellen.

Tänä aamuna käytiin kirkkaassa päivänvalossa katsomassa, miltä metroasema mainostauluineen Kolasta näyttää. Ei tarvinnut nähdä valomainosta. Riitti, että tultiin metrosillan ali eiliseen äänimaailmaan. Koko koira tärisi ja koitti paeta. Että näin. No, nyt sitten kierretään aamulenkeillä metroasemaa vähitellen lähempää ja lähempää. Ja totutellaan vähitellen siihen tosiasiaan, että valomainos ja äänimaailma eivät olleetkaan merkki saapuvasta maailmanlopusta.

Hihnalenkkejä on neljän viimepäivän aikana tehty joka tapauksessa enemmän kuin ikinä.
Syy: Pokémon.
Tietenkin. Neljässä päivässä 40 kilometriä on aika paljon enemmän kuin normaalisti - tosin enpä ole koskaan mitannut, miten paljon kilometrejä aksatreeneissä kertyy. Nyt on kertynyt se neljäkymmentä, eikä olla edes käyty treenaamassa kuin kerran. Aavistuksen etäisesti nolotti, kun asiaa sen kummemmin ajattelematta kutsun Pikaa eräällä lenkillä Pikachuksi - niin kuin nyt aika usein teen. Mutta kun maailman on vallannut Pokémania, niin kyllähän se kuulostaa vähän turhan hurahtaneelta, kun hihnaa nykäistessään käskee: "Mennään, Pikachu!"

Kauhean nopeasti pääsee skeneen sisälle, kun huomaa ajattelevansa, että "Hittovie, kymmenen kilsan muna on ihan kohta kypsä, lähellä on lure ja muitakin pokestoppeja vois käydä kurkkaamassa.. Ja leveli vaihtuu ihan just, plus vois pistää onnenmunan päälle, onneks on tarpeeksi pokepalloja ja vadelmia! Koirat, lähetäänkö lenkille?! Ähhh, taas yks Ratataa.."

Ojangosta löytyy Pikachun jälkeen toiseksi ihanin Pokémon: Eevee.

Jos sulkee silmät, se menee ehkä pois?