Perjantaina ajeltiin Tean ja koirien kanssa Lappeenrantaan. Mökö ja Tea kisasivat perjantain radoilla, minä jätin nuo kisat väliin. Ja hyvä niin, sillä jaksaminen jo ihan vain lauantain ja sunnuntain osalta on melkoinen taisto. :)
Yövyttiin Papun veljen, Gilbertin, omistajan mökillä - ja se oli kyllä aivan luksusta. Oli ihanaa tulla perjantain pitkän kisapäivän jälkeen mökille ja plumpsahtaa veteen heittämään talviturkki. Papu lähti Gilbertin luo viikonloppukylään hyvillä mielin. Yöllä ei juurikaan tullut nukuttua, ehkä pari tuntia pätkissä vaivuin uneen, muuten pyöriskelin unen ja valveen rajamaastossa ja odottelin aamua.
Maksien joukkuerata vaikutti heti mukavalta. Ei liian vaikea, ei liian helppo. Oli kohtia, joissa sai luukuttaa menemään ja kohtia, joissa tiukasti kääntymällä säästi ihan hurjan määrän aikaa. Ja piiiitkä loppusuora.
Joukkuetoverit tekivät ihan mahtavaa työtä, ja tuloksilla 10, 0, 0 pääsimme Nokin kanssa starttaamaan sijalta 5 finaaliradalle. Sää oli helteinen ja aivot tuntuivat sulaneen jo aikapäivää sitten, kun oma vuoromme vihdoin koitti. Ei jännittänyt _yhtään_. Noki nuuski maata lähtökarsinassa ja se hetken aikaa huoletti. Ei tuntunut edes siltä, että olisin menossa tekemään agilityä. Lähtöpaikalle kävellessä ehdin ajatella, että ihanko oikeasti menen aksaamaan, ei ole yhtään sellainen olo.
Radalla ei ollut missään kohdassa kiire. Missään kohdassa ei jännittänyt. Menin ihan suunnitelmien mukaisesti ja Noki teki, niin kuin Noki nyt tekee. Se teki raivolla ja tarkasti, olemattoman pienin kaarroksin. Maalisuoralla pistin töppöstä toisen eteen niin paljon kuin jaloista irtoaa, enkä taakseni katsellut: Noki kyllä tekee oman osansa, ja minun oma osani on vain juosta täysillä. Kuulin, miten seurakaverit räjähtivät huutamaan. Maalissa käännyin ympäri kohti kisarataa ja kumarsin kannustusjoukoille. Se tuli ihan suunnittelematta ja ajattelematta. Oli vaan niin huippua kuulla, miten kannustusjoukot palkitsivat suorituksesta.
Palkkasin Nokin ja sitten alkoi itkettää. Me tehtiin se. Me tehtiin nolla. Siinä vaiheessa ei käynyt edes etäisesti mielessä, mihin nollalla mahdollisesti sijoitutaan. Mutta se tunne oli vahva, että me tehtiin se, mitä meidän joukkueen ankkurina pitikin tehdä. Tuli tunne, että Nokin kanssa on oltu niin hitsin monta kertaa joukkueessa. On tehty ihan hirveästi töitä. On harjoiteltu, kehitytty, opittu.. Ja että fakta vain on, että takana on paljon enemmän aksavuosia kuin mitä niitä on edessä. Että pystyin tavoittamaan sen, mihin tiedän Nokin ja itseni pystyvän. Että vuodet riittivät sittenkin siihen, enkä tuhlannut mahdollisuutta näyttää, mihin meistä on.
Istuin nurmikolle heittämään maailman parhaalle koiralleni palloa palkaksi tehdystä työstä ja yritin kasailla itseäni. Ja hetken päästä kuulin, miten lueteltiin mitalikolmikkoa. Vasta silloin tajuntaan tuli, että mehän saatettiin oikeasti sijoittua mitaleille. Kannustusjoukot alkoivat jälleen karjua ja huutaa villisti. Ihan älytöntä! Juostiin kunniakierrokselle ja siitä suoraan livestreamin haastatteluun. Epätodellista. Espanjanvesikoira, kelpie, pitkäkarvainen collie ja bortsu, me tehtiin se. Me otettiin mitali, pronssia!
Tavoitteeni joskus vuosia sitten oli se, että pyrin SM-kisoissa tavoittamaan edellisvuoden tason ja pistämään vähän paremmaksi. Ja aika pitkälti olen pystynyt sitä tavoitetta noudattelemaan tähän asti. Viime vuonna oltiin yksilöissä lopputuloksissa sijalla 10. ja tänä vuonna joukkueessa pronssilla. Ensi vuonna tekee tiukkaa pistää paremmaksi, mutta toivottavasti päästään yrittämään. Nokin nolla oli lopputuloksissa sijalla 27./325 ja samalla koko joukkueemme nopein nolla. :)
Yksilöradalla sunnuntaina tarjolla oli jälleen mukava rata. Kepeille lähestymisessä oli tullut hurjasti virheitä ja sainkin ohjeistuksia, että "Ohjaa kepit tarkasti!" Tuo ohje oli sikäli tarpeeton, että rataprofiilin vuoksi kepit olivat Nokin vastuualuetta. Minä en voinut muuta kuin tarjota sille mahdollisuuden löytää kepit oikein. En voinut auttaa sitä - enkä todellisuudessa olisi halunnut edes yrittää "auttaa", koska minun sähläämiseni ei keppien löytämisessä auta. Noki osaa ne kyllä ihan itse paremmin kuin jos minä menen sekaan huitomaan.
Ja niinhän siinä kävi, että Noki meni kepeille väärältä puolelta. Todennäköistä on, että keinonurmen eriväriset maalaukset ja takana ollut kalteriaita sekoittivat koiria. Oli vaikea erottaa, missä ensimmäinen keltainen keppi on. Korjasin suorituksen ja jatkettiin matkaa. Koska alla oli virhe, vedätin rohkeasti ja pistin Nokin ottamaan minua kiinni. Se johti riman putoamiseen, mutta ainakin mentiin niin täysillä kuin meistä irtoaa. :) Lopulta tehtiin 0,82s yliaikaa. Ilman keppivirhettä aika olisi ollut jotakuinkin 1-2 sekuntia miinuksella, eli oltaisiin kyetty aliaikaiseen nollaan, vaikka ihanneaika määräytyi etenemän 4,66m/s mukaan ja ennakolta pohdin, voisiko meidän vauhti riittää.
Jälkikäteen jossiteltavaa ei jäänyt. En olisi ohjannut keppejä millään muulla tavalla, vaikka olisin saanut uuden yrityksen. Valitsin ohjauksen, joka meille siihen kohtaan oli paras vaihtoehto. Tällä kertaa se vain ei riittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti