Tänään käytiin poikien kanssa RoburCupin viimeisessä osakilpailussa ottamassa kisafiiliksellä kontaktikokeilua. Ja voihan Tiitiäinen, kun A:lle ei millään malta pysähtyä. (Paitsi sitten toisessa startissa kyllä pysähtyi, kun kerran olin ärähtänyt ja oltiin otettu uusinta-A.)
Ihan puhtaasta mielenkiinnosta ja kokeilufiiliksellä ehdotin Maijalle, että ottaisi Nokin kanssa yhden startin. Ja sehän suostui! :D Otettiin vähän erilaiset ohjausvalinnat käyttöön radan alkuun ja Maijan valitsema sopi videoiden perusteella sitten HUOMATTAVASTI paremmin tuohon kohtaan. Käännös kolmoshypylle oli metrejä tiiviimpi niistolla verrattuna minun valintaani.
Maijan kanssa radalle lähdössä Noki näyttää siltä, että se on kidnapattu (tai dognapattu) ja pakotettu istumaan paikallaan. Ja sitten tulee lähtökäsky ja koko dognappaus unohtuu. :D Rata sujuu kuin tanssi, ja Noki karjuu paljon vähemmän kuin minun kanssani.
Maija teki Nokin kanssa nollaradan ja minä kaksi hyllyrataa. Hopeasijaan oikeuttaneella nollalla Noki vei RoburCupin kokonaisvoiton ja Kola tuli yhtä pistettä pienemmällä pistesaldolla Cupin hopealle. :D Voitto kotiin, pojat! ;)
Kolan rata oli tosi sujuvaa menoa aina siihen asti, kun Kolan piti tehdä valinta puomin ja putken suhteen. Putki imi ja siitä hylly. Mutta tosi hyvää menoa tätä virhettä lukuunottamatta. :) Kolan kanssakin alkaa löytyä vähitellen yhteistyön makua.
Noki ja Maija
Noki ja minä
Kola ja minä
keskiviikko 29. elokuuta 2012
sunnuntai 26. elokuuta 2012
OTA. SE. PUTKEN. JÄLKEEN. HALTUUN.
Ei ole helppoa, ei.
Tänään otettiin Nokin kanssa kolme starttia Saviojan radoilla Purinalla. Eka ja kolmas rata olivat agiratoja ja ne sujuivatkin hyvin - paitsi että ne olivat hyllyjä. Ekalla agiradalla tein jälleen sen idioottimaisista idioottimaisimman: jätin ottamatta koiran haltuun putken jälkeen. Keskityin vain juoksemaan loppusuoraa maalia kohti (ja ajattelemaan, että "tää tais olla nolla, jeee!") ja unohdin katsoa, mitä Noki tekee. Se juoksi täysillä perässä - ja tuli hypyn ohi. Voi pylly.
Kolmannella radalla ei käynyt mielessäkään, että takakulmassa Noki lukisi slalom-mutkittelussa yhden ohjauksen takaakierroksi. Luki sitten kuitenkin, joten siitä hylly - ja muuten sujuva rata: kepeille vienti oli mainio, A:lta sylkkärillä kaukana olevaan putken päähän heitto oli yllättävän hieno ja rimat pysyivät käsittääkseni kaikki ylhäällä.
Hyppyradasta en viitsi edes kirjoittaa. Se oli jotain niin hirveää ja sekoilua ja moninkertainen superhyllykasautuma.
Kaksi nollaa oli taas jälleen kerran tosi lähellä. Ja silti niin kaukana.
Eka agirata ja typerä loppusuoran moka:
Tänään otettiin Nokin kanssa kolme starttia Saviojan radoilla Purinalla. Eka ja kolmas rata olivat agiratoja ja ne sujuivatkin hyvin - paitsi että ne olivat hyllyjä. Ekalla agiradalla tein jälleen sen idioottimaisista idioottimaisimman: jätin ottamatta koiran haltuun putken jälkeen. Keskityin vain juoksemaan loppusuoraa maalia kohti (ja ajattelemaan, että "tää tais olla nolla, jeee!") ja unohdin katsoa, mitä Noki tekee. Se juoksi täysillä perässä - ja tuli hypyn ohi. Voi pylly.
Kolmannella radalla ei käynyt mielessäkään, että takakulmassa Noki lukisi slalom-mutkittelussa yhden ohjauksen takaakierroksi. Luki sitten kuitenkin, joten siitä hylly - ja muuten sujuva rata: kepeille vienti oli mainio, A:lta sylkkärillä kaukana olevaan putken päähän heitto oli yllättävän hieno ja rimat pysyivät käsittääkseni kaikki ylhäällä.
Hyppyradasta en viitsi edes kirjoittaa. Se oli jotain niin hirveää ja sekoilua ja moninkertainen superhyllykasautuma.
Kaksi nollaa oli taas jälleen kerran tosi lähellä. Ja silti niin kaukana.
Eka agirata ja typerä loppusuoran moka:
sunnuntai 19. elokuuta 2012
oman seuran kisoissa
Tänään käytiin Nokin kanssa testaamassa yhteistyötaitoja seuran omissa kisoissa Kivikossa kolmen startin verran.
Ekana vuorossa oli hyppäri, jonka etenemä oli jossain 3,7 m/s:n tietämissä. Se olisi ollut mahdollista ehkä juuri ja juuri saavuttaa, mutta ikävä kyllä muistin ohjaussäännöt ihan pieleen ja käytin pakkovalssia kohdassa, jossa sitä ei yksinkertaisesti voi käyttää. Noki toimi, kuten pakkovalssissa kiltin ja kuuliaisen koiran kuuluukin toimia, joten otettiin kielto seuraavalta hypyltä. Kiltti Noki, kun noudatti ohjausta. Tyhmä minä, kun ohjasin väärin. Nauratti, ärsytti, suututti ja nauratti lisää, kun tultiin maaliin. (Siinä kohtaa en vielä tajunnut, miksi otettiin kielto.) "Voi vitun vitonen" -lausahduksen saattelemana mentiin hakemaan Nokin palkkapalloa. :D Vitosen lisäksi kerättiin noin 1,5 sekuntia yliaikaa.
Ekan radan onnistumiseksi on luettava se, että osasin pitää Nokia hallinnassa juuri sopivan hetken ennen takakulman valkoista U-putkea. Sain Nokin kunnolla haltuun, mutta Noki ei ehtinyt tehdä ylimääräisiä kaarroksia ennen kuin vapautin sen ohjauksesta putken oikeaan päähän. :) Myös radan viimeisten viiden hypyn ohjaus kaikkine valsseineen tuntui omissa jaloissa hyvälle. Ehkä ekaa kertaa ikinä en tuntenut itseäni noin monen valssin keskellä lainkaan kömpelöksi vaan homma eteni jotenkin soljuvasti. Niistossakin maltoin odottaa, että Noki tulee ohjaukseen "kiinni".
Tokana oli agilityrata, joka tutustumisessa vaikutti varsin mukavalta. Ja se olikin oikein mukava aina siihen asti, kun tajusin ohjanneeni Nokin kaukana sivusuunnassa olleelle puomille, vaikka tarkoitus oli mennä lähellä olleille kepeille. Sen jälkeen oma pakettini levisi kuin Jokisen eväät ja ohjailin niin löperösti ja huitoen, että Noki pudotteli riman jos toisenkin. Ei sitten käynyt mielessäkään, että Noki voisi hakea puomin keppien sijaan. Ohjasin liian korkealla kädellä ja Noki teki jälleen ihan niin kuin ohjasin. Tietenkin. Noki haki puomilla törttöilemisen jälkeen yllättävän hienosti kepit, vaikka minä olin keppien toisella puolella ja Noki tuli kepeille puomilta täysin avokulmasta. Jotain hyvää tässäkin törttöilyssä, siis. Toiseksi viimeisen hypyn vastakäännös oli täysin hetken tuote enkä ollut sitä siihen siis lainkaan suunnitellut. Päätin kuitenkin kokeilla ihan huvikseni, kun tiesin radan olevan hylly. Vastakäännös toimi tosi hienosti ja Noki kääntyi mainiosti viimeistä hyppyä kohti.
Kolmas rata oli jälleen mukava agilityrata. Ainoa haastavalta tuntuva kohta olivat takareunassa olleet välistävedot. Ei olla välistävetoja treenattu kai ikuisuuksiin, joten ei ollut itsellä oikein selkeää käsitystä, miten Noki reagoi kolmen hypyn välistävetosarjaan. Aika kalastelua se sitten olikin - ja hyppyjen väli jotenkin todella lyhyt. Niistä kuitenkin selvittiin, kiitos Nokin kuuliaisuuden.
Videolla näkyy radasta vain viimeiset kaksikolmasosaa, mutta siitä onneksi näkee muutaman mukavan onnistumisen. Noki kääntyy keppien jälkeen ihan hitsin hienosti seuraavalle hypylle. Ylimääräisiä senttejä ei hypyn juoksulinjassa varmasti ole ainoaakaan, vaan hypylle lähestyminen ja käännös sen jälkeen ovat tosi mahtavat. Samoin tiiviillä käännöksellä sujuu hyppy juuri ennen A:ta.
Tämä päivä osoitti taas, miten mukavaa Nokin kanssa kisaaminen on. Luotan siihen kuin peruskallioon ja luottamus tekee hommasta todella vaivatonta. Minun ei tarvitse suoda ajatustakaan Nokin tekemisille radalla, vaan voi keskittyä täysin siihen, mitä itse teen. Noki hoitaa oman osansa kyllä. Tämä päivä vahvisti sitä ajatusta, että pystymme kyllä keräämään kolmosissa nollia. Vitosten tavoittaminen on jo melkein liiankin tuttua ja koska luotan ja uskon siihen, että minä pystyn oppimaan vielä paljon lisää, kehittymään ja kasvamaan ohjaajana, pystymme varmasti tulevaisuudessa lisäämään nollien määrää taitojeni kehittymisen myötä.
Nokille ei tunnu mikään olevan mahdotonta. Se pystyy ihan mihin vain, jos minä osaan ohjata. :) Tasaisen varma, luotettava, kuuliainen, kiihkeä ja innokas Noki! :)
(Hain Nokin kisojen päättymisen jälkeen odottelupaikalta ja ajatus oli lähteä kotiin pitkän kisapäivän jälkeen. Noki tulkitsi tilanteen omalla tavallaan: se karjui, huusi, pomppi ja kiskoi kohti rataa. Se olisi halunnut jatkaa vielä kisaamista. Mussukka. :)
Ekana vuorossa oli hyppäri, jonka etenemä oli jossain 3,7 m/s:n tietämissä. Se olisi ollut mahdollista ehkä juuri ja juuri saavuttaa, mutta ikävä kyllä muistin ohjaussäännöt ihan pieleen ja käytin pakkovalssia kohdassa, jossa sitä ei yksinkertaisesti voi käyttää. Noki toimi, kuten pakkovalssissa kiltin ja kuuliaisen koiran kuuluukin toimia, joten otettiin kielto seuraavalta hypyltä. Kiltti Noki, kun noudatti ohjausta. Tyhmä minä, kun ohjasin väärin. Nauratti, ärsytti, suututti ja nauratti lisää, kun tultiin maaliin. (Siinä kohtaa en vielä tajunnut, miksi otettiin kielto.) "Voi vitun vitonen" -lausahduksen saattelemana mentiin hakemaan Nokin palkkapalloa. :D Vitosen lisäksi kerättiin noin 1,5 sekuntia yliaikaa.
Ekan radan onnistumiseksi on luettava se, että osasin pitää Nokia hallinnassa juuri sopivan hetken ennen takakulman valkoista U-putkea. Sain Nokin kunnolla haltuun, mutta Noki ei ehtinyt tehdä ylimääräisiä kaarroksia ennen kuin vapautin sen ohjauksesta putken oikeaan päähän. :) Myös radan viimeisten viiden hypyn ohjaus kaikkine valsseineen tuntui omissa jaloissa hyvälle. Ehkä ekaa kertaa ikinä en tuntenut itseäni noin monen valssin keskellä lainkaan kömpelöksi vaan homma eteni jotenkin soljuvasti. Niistossakin maltoin odottaa, että Noki tulee ohjaukseen "kiinni".
Tokana oli agilityrata, joka tutustumisessa vaikutti varsin mukavalta. Ja se olikin oikein mukava aina siihen asti, kun tajusin ohjanneeni Nokin kaukana sivusuunnassa olleelle puomille, vaikka tarkoitus oli mennä lähellä olleille kepeille. Sen jälkeen oma pakettini levisi kuin Jokisen eväät ja ohjailin niin löperösti ja huitoen, että Noki pudotteli riman jos toisenkin. Ei sitten käynyt mielessäkään, että Noki voisi hakea puomin keppien sijaan. Ohjasin liian korkealla kädellä ja Noki teki jälleen ihan niin kuin ohjasin. Tietenkin. Noki haki puomilla törttöilemisen jälkeen yllättävän hienosti kepit, vaikka minä olin keppien toisella puolella ja Noki tuli kepeille puomilta täysin avokulmasta. Jotain hyvää tässäkin törttöilyssä, siis. Toiseksi viimeisen hypyn vastakäännös oli täysin hetken tuote enkä ollut sitä siihen siis lainkaan suunnitellut. Päätin kuitenkin kokeilla ihan huvikseni, kun tiesin radan olevan hylly. Vastakäännös toimi tosi hienosti ja Noki kääntyi mainiosti viimeistä hyppyä kohti.
Kolmas rata oli jälleen mukava agilityrata. Ainoa haastavalta tuntuva kohta olivat takareunassa olleet välistävedot. Ei olla välistävetoja treenattu kai ikuisuuksiin, joten ei ollut itsellä oikein selkeää käsitystä, miten Noki reagoi kolmen hypyn välistävetosarjaan. Aika kalastelua se sitten olikin - ja hyppyjen väli jotenkin todella lyhyt. Niistä kuitenkin selvittiin, kiitos Nokin kuuliaisuuden.
Videolla näkyy radasta vain viimeiset kaksikolmasosaa, mutta siitä onneksi näkee muutaman mukavan onnistumisen. Noki kääntyy keppien jälkeen ihan hitsin hienosti seuraavalle hypylle. Ylimääräisiä senttejä ei hypyn juoksulinjassa varmasti ole ainoaakaan, vaan hypylle lähestyminen ja käännös sen jälkeen ovat tosi mahtavat. Samoin tiiviillä käännöksellä sujuu hyppy juuri ennen A:ta.
Tämä päivä osoitti taas, miten mukavaa Nokin kanssa kisaaminen on. Luotan siihen kuin peruskallioon ja luottamus tekee hommasta todella vaivatonta. Minun ei tarvitse suoda ajatustakaan Nokin tekemisille radalla, vaan voi keskittyä täysin siihen, mitä itse teen. Noki hoitaa oman osansa kyllä. Tämä päivä vahvisti sitä ajatusta, että pystymme kyllä keräämään kolmosissa nollia. Vitosten tavoittaminen on jo melkein liiankin tuttua ja koska luotan ja uskon siihen, että minä pystyn oppimaan vielä paljon lisää, kehittymään ja kasvamaan ohjaajana, pystymme varmasti tulevaisuudessa lisäämään nollien määrää taitojeni kehittymisen myötä.
Nokille ei tunnu mikään olevan mahdotonta. Se pystyy ihan mihin vain, jos minä osaan ohjata. :) Tasaisen varma, luotettava, kuuliainen, kiihkeä ja innokas Noki! :)
(Hain Nokin kisojen päättymisen jälkeen odottelupaikalta ja ajatus oli lähteä kotiin pitkän kisapäivän jälkeen. Noki tulkitsi tilanteen omalla tavallaan: se karjui, huusi, pomppi ja kiskoi kohti rataa. Se olisi halunnut jatkaa vielä kisaamista. Mussukka. :)
lauantai 18. elokuuta 2012
Kola
Tänään päästiin ekaa kertaa Kolan kanssa kokeilemaan kakkosten ratoja seuran omissa kisoissa Kivikossa. Oli jotenkin ihan erilainen fiilis startata kotikentällä, eikä kisajännityksestä ollut havaittavissa oikeastaan hiventäkään. Se oli ehkä jopa aika outoa.
Eka rata oli (minun mielestäni) vaikea ollakseen kakkosten rata. Tuloksia tuli ihan äärimmäisen vähän ja mekin otettiin radalta hylly.
Hyllystä huolimatta saatiin ekalla radallakin paljon hyviä juttuja aikaiseksi: lähdössä pysyin ihan tyynenä, vaikka Kola nousikin ilman lupaa ensin lähtöpaikalta ylös. Olin kuitenkin niin lähellä, että palasin hermostumatta takaisin ja saatiin hallittu lähtö tehtyä. :) Jälkikäteen tuli mieleen, että en ihan tarkalleen tiedä, missä vaiheessa koiraa saa vielä mennä palauttamaan lähtöpaikalle - mutta suoraan sanottuna olisin mennyt palauttamaan Kolan, vaikka siitä olisi tullut hylkäys.
Ekan putken jälkeen Kolan eteen lennähti perhonen ja siinä meni sitten hetki kalastellessa Kolan huomiota perhosen metsästämisestä takaisin agilityn pariin. :D Rupesin naurattamaan ihan kauheasti siinä radalla ja kun tultiin hyllyn kanssa maaliin, tuntui edelleen ihan hillittömän hyvältä, rennolta ja iloiselta.
Toka rata oli HUOMATTAVASTI ekaa helpompi ja olisi ollut varmaan ihan hyvät mahdollisuudet ottaa nollakin. Otettiin kuitenkin hylly. :) En edelleenkään tunne Kolalle oikeaa ohjaustyyliä niin, että se olisi selkärangassa. Tiedän, että sitä saa jarrutettua ja kiihdytettyä parhaiten oman liikkeeni rytmittämisellä. En kuitenkaan vielä tiedä, mikä hidastus aiheuttaa Kolassa käsijarrupysähdyksen ja mikä ei. Niinpä otettiin tokalla radalla kolme kieltoa, kun jarrutin ihan liikaa ja Kola tuli hypyistä ohi tai jätti hyppäämättä.
Radalla oli silti myös onnistumisia: kepeille vienti sujui ihan hirmuisen hyvin, vaikkei tuollaista kepeille törkkäämistä/vetämistä olla Kolan kanssa juuri harrastettu. Lisäksi kontaktit sujuivat hallitusti, kuten myös lähtötilanne.
Tokan radan jälkeenkin tuli taas ihan hillitön hyvän mielen ja onnistumisen aalto päälle. Ei siis mikään sellanen "jee tässä pitää nyt tuuletella ja olla muka-iloinen, kun meni muka-kivasti joku juttu" vaan ihan oikea tosi vahva onnistumisen tunne. Ja syykin on itselle täysin selvä: Kolan kanssa on käyty ihan hirveän pitkä tie, että ollaan päästy tähän pisteeseen, että voidaan kisata yhdessä. Ollaan taisteltu ihan miljoonien epäonnistuimisien ja vaikeuksien kanssa.
Ensimmäisenä ongelmaksi nousi lähtötilanne. Kola ei pystynyt istumaan lähdössä. Minä ärsyynnyin. Kola paineistui. Tämän ongelman kanssa työskenneltiin yli kolme vuotta ennen kuin tajusin, mikä mättää. Toisena ongelmana oli Kolan kierrosten ylikuumeneminen. Yritin korjata tilannetta kovemmalla käskyttämisellä ja sen jälkeen välinpitämättömyydellä. Väärin toimittu. Kolmantena pulmana oli rimojen ali juokseminen. En voinut ymmärtää kai melkein vuoteen, mistä kaikki johtui. Yritin korjata ongelmaa toimimalla ihan väärin. Ärsyynnyin ja hermostuin.
"Helppoahan" se on näin jälkikäteen nähdä, että jo lähtökohtaisesti koko homma meni ihan väärällä raiteella. Hermostuminen, ärsyyntyminen tai kieltäminen eivät saa Kolassa aikaan mitään positiivista. Sen olisi minulle varmasti voinut kertoa joku viisas jo vuosia, vuosia sitten. En kuitenkaan usko, että se olisi silloin auttanut. En olisi kyennyt vilpittömästi luopumaan ajatuksesta, että "mullehan et rupea ryttyilemään" tai "kyllä mä saan sut uskomaan ja pystyn saamaan sut kuriin". Enkä ihan takuuvarmasti olisi pystynyt myöntämään, että Kolan kanssa tavoitteiden asettamisen on PAKKO tapahtua hyvän mielen ja yhdessä tekemisen ilon kautta. Siinä ei voi olla painostamista, pakottamista tai hermostumista.
Näiden vuosien aikana minä olen käynyt läpi sen, miltä tuntuu luovuttaa ja todeta, että "ei tästä tule mitään". Kola on käynyt läpi sen, miltä tuntuu, kun minä en vain osaa enkä tajua enkä ymmärrä enkä näe, millaista kohtelua Kola tarvitsee kyetäkseen toimimaan. Se on kestänyt vuosien epäreilua kohtelua, jonka aikana se ei takuulla ole yhtään ymmärtänyt, miksi minä hermostun ja kiihdyn ja löyhkään adrenaliinille. Ja kaiken tämän jälkeen ja kaikesta tästä huolimatta pystymme nyt olemaan koirakko. Pystymme osallistumaan agilityn kakkosluokkaan. Olen löytänyt lähtörutiinin, joka sopii niin Kolalle kuin minullekin. Olen ymmärtänyt, että Kolan niskaan ei vain voi kaataa pahaa mieltä tai hermostumista. Se ei sellaista kestä. Eikä sen kai tarvitsekaan kestää - minähän sen "pakotan" tätä lajia harrastamaan. Minun tehtäväni on olla Kolalle reilu, ja Kola puolestaan vaihtokauppana tarjoaa ihan koko sydämensä ja keskittymisensä minun kanssani tekemiselle.
Tuon kaiken tajuaminen on jotain niin paljon enemmän kuin yksi tai kaksi tai kolme hyllyä.
En kai oikein pysty kirjoittamaankaan, miten paljon Kolan kanssa olen oppinut koirista. Ja ihan takuulla olen oppinut itsestänikin tässä sivussa aivan hemmetin paljon. Olen oppinut ihan vilpittömästi iloitsemaan Kolasta Kolana, epätäydellisenä maanantaikappaleena, jonka hermot eivät ole rautaa. Olen oppinut, että pitkäjännitteisyydellä ja periksiantamattomuudella voi saavuttaa ihan kauhean paljon. Lisäksi olen oppinut, että jossain kohtaa on pakko myöntää epäonnistuneensa ja joko luovuttaa lopullisesti tai sitten lähteä johonkin täysin uuteen suuntaan.
Onneksi en silloin eräänä talvena luovuttanut lopullisesti Kolan kanssa. Puoli vuotta taukoa agilitystä - vai enemmänkin - siinä kesti, että pystyin toteamaan olevani täysin väärässä, toimivani täysin väärin alusta loppuun. Ja tämän jälkeen onneksi päätin olla luovuttamatta ja etsiä uuden suunnan. Päätin iloita pienistä asioista ja ottaa Kolan harteilta pois minun onnistumisenpakkoni.
Se kannatti.
Ihana Kola. :)
Eka rata oli (minun mielestäni) vaikea ollakseen kakkosten rata. Tuloksia tuli ihan äärimmäisen vähän ja mekin otettiin radalta hylly.
Hyllystä huolimatta saatiin ekalla radallakin paljon hyviä juttuja aikaiseksi: lähdössä pysyin ihan tyynenä, vaikka Kola nousikin ilman lupaa ensin lähtöpaikalta ylös. Olin kuitenkin niin lähellä, että palasin hermostumatta takaisin ja saatiin hallittu lähtö tehtyä. :) Jälkikäteen tuli mieleen, että en ihan tarkalleen tiedä, missä vaiheessa koiraa saa vielä mennä palauttamaan lähtöpaikalle - mutta suoraan sanottuna olisin mennyt palauttamaan Kolan, vaikka siitä olisi tullut hylkäys.
Ekan putken jälkeen Kolan eteen lennähti perhonen ja siinä meni sitten hetki kalastellessa Kolan huomiota perhosen metsästämisestä takaisin agilityn pariin. :D Rupesin naurattamaan ihan kauheasti siinä radalla ja kun tultiin hyllyn kanssa maaliin, tuntui edelleen ihan hillittömän hyvältä, rennolta ja iloiselta.
Toka rata oli HUOMATTAVASTI ekaa helpompi ja olisi ollut varmaan ihan hyvät mahdollisuudet ottaa nollakin. Otettiin kuitenkin hylly. :) En edelleenkään tunne Kolalle oikeaa ohjaustyyliä niin, että se olisi selkärangassa. Tiedän, että sitä saa jarrutettua ja kiihdytettyä parhaiten oman liikkeeni rytmittämisellä. En kuitenkaan vielä tiedä, mikä hidastus aiheuttaa Kolassa käsijarrupysähdyksen ja mikä ei. Niinpä otettiin tokalla radalla kolme kieltoa, kun jarrutin ihan liikaa ja Kola tuli hypyistä ohi tai jätti hyppäämättä.
Radalla oli silti myös onnistumisia: kepeille vienti sujui ihan hirmuisen hyvin, vaikkei tuollaista kepeille törkkäämistä/vetämistä olla Kolan kanssa juuri harrastettu. Lisäksi kontaktit sujuivat hallitusti, kuten myös lähtötilanne.
Tokan radan jälkeenkin tuli taas ihan hillitön hyvän mielen ja onnistumisen aalto päälle. Ei siis mikään sellanen "jee tässä pitää nyt tuuletella ja olla muka-iloinen, kun meni muka-kivasti joku juttu" vaan ihan oikea tosi vahva onnistumisen tunne. Ja syykin on itselle täysin selvä: Kolan kanssa on käyty ihan hirveän pitkä tie, että ollaan päästy tähän pisteeseen, että voidaan kisata yhdessä. Ollaan taisteltu ihan miljoonien epäonnistuimisien ja vaikeuksien kanssa.
Ensimmäisenä ongelmaksi nousi lähtötilanne. Kola ei pystynyt istumaan lähdössä. Minä ärsyynnyin. Kola paineistui. Tämän ongelman kanssa työskenneltiin yli kolme vuotta ennen kuin tajusin, mikä mättää. Toisena ongelmana oli Kolan kierrosten ylikuumeneminen. Yritin korjata tilannetta kovemmalla käskyttämisellä ja sen jälkeen välinpitämättömyydellä. Väärin toimittu. Kolmantena pulmana oli rimojen ali juokseminen. En voinut ymmärtää kai melkein vuoteen, mistä kaikki johtui. Yritin korjata ongelmaa toimimalla ihan väärin. Ärsyynnyin ja hermostuin.
"Helppoahan" se on näin jälkikäteen nähdä, että jo lähtökohtaisesti koko homma meni ihan väärällä raiteella. Hermostuminen, ärsyyntyminen tai kieltäminen eivät saa Kolassa aikaan mitään positiivista. Sen olisi minulle varmasti voinut kertoa joku viisas jo vuosia, vuosia sitten. En kuitenkaan usko, että se olisi silloin auttanut. En olisi kyennyt vilpittömästi luopumaan ajatuksesta, että "mullehan et rupea ryttyilemään" tai "kyllä mä saan sut uskomaan ja pystyn saamaan sut kuriin". Enkä ihan takuuvarmasti olisi pystynyt myöntämään, että Kolan kanssa tavoitteiden asettamisen on PAKKO tapahtua hyvän mielen ja yhdessä tekemisen ilon kautta. Siinä ei voi olla painostamista, pakottamista tai hermostumista.
Näiden vuosien aikana minä olen käynyt läpi sen, miltä tuntuu luovuttaa ja todeta, että "ei tästä tule mitään". Kola on käynyt läpi sen, miltä tuntuu, kun minä en vain osaa enkä tajua enkä ymmärrä enkä näe, millaista kohtelua Kola tarvitsee kyetäkseen toimimaan. Se on kestänyt vuosien epäreilua kohtelua, jonka aikana se ei takuulla ole yhtään ymmärtänyt, miksi minä hermostun ja kiihdyn ja löyhkään adrenaliinille. Ja kaiken tämän jälkeen ja kaikesta tästä huolimatta pystymme nyt olemaan koirakko. Pystymme osallistumaan agilityn kakkosluokkaan. Olen löytänyt lähtörutiinin, joka sopii niin Kolalle kuin minullekin. Olen ymmärtänyt, että Kolan niskaan ei vain voi kaataa pahaa mieltä tai hermostumista. Se ei sellaista kestä. Eikä sen kai tarvitsekaan kestää - minähän sen "pakotan" tätä lajia harrastamaan. Minun tehtäväni on olla Kolalle reilu, ja Kola puolestaan vaihtokauppana tarjoaa ihan koko sydämensä ja keskittymisensä minun kanssani tekemiselle.
Tuon kaiken tajuaminen on jotain niin paljon enemmän kuin yksi tai kaksi tai kolme hyllyä.
En kai oikein pysty kirjoittamaankaan, miten paljon Kolan kanssa olen oppinut koirista. Ja ihan takuulla olen oppinut itsestänikin tässä sivussa aivan hemmetin paljon. Olen oppinut ihan vilpittömästi iloitsemaan Kolasta Kolana, epätäydellisenä maanantaikappaleena, jonka hermot eivät ole rautaa. Olen oppinut, että pitkäjännitteisyydellä ja periksiantamattomuudella voi saavuttaa ihan kauhean paljon. Lisäksi olen oppinut, että jossain kohtaa on pakko myöntää epäonnistuneensa ja joko luovuttaa lopullisesti tai sitten lähteä johonkin täysin uuteen suuntaan.
Onneksi en silloin eräänä talvena luovuttanut lopullisesti Kolan kanssa. Puoli vuotta taukoa agilitystä - vai enemmänkin - siinä kesti, että pystyin toteamaan olevani täysin väärässä, toimivani täysin väärin alusta loppuun. Ja tämän jälkeen onneksi päätin olla luovuttamatta ja etsiä uuden suunnan. Päätin iloita pienistä asioista ja ottaa Kolan harteilta pois minun onnistumisenpakkoni.
Se kannatti.
Ihana Kola. :)
perjantai 17. elokuuta 2012
tiistai 14. elokuuta 2012
Robur-cupissa
Käytiin poikien kanssa kokeilemassa kisaamista seuran omissa epiksissä. Lähinnä tarkoitus oli työstää Kolan lähtörutiineita ja Noki sai kisata muuten vaan. Pojat osallistuivat samaan kisamaksien luokkaan kahdella startilla per kuono, joten minulla riitti juostavaa.
Ekalla Kolan radalla Kola teki kaiken sen, mitä nyt tehdä voi. Se istui kyllä lähdössä mainiosti alas - mutta karkasi ennen lähtölupaa. Se teki kepit ihan mukavasti - mutta aloitti ne ensin väärästä kohdasta. Se juoksi kyllä kontaktit vauhdilla - mutta karkasi. ;)
Tokalla yrityksellä sitten otettiin lähtö hallitummin. En ekalla yrityksellä osannut keskeyttää rataa lähdöstä karkaamiseen, kun en ollut edes ajatellut, että Kola saattaisi karata. Niinpä reaktioni karkaamiseen olisi ollut niin autuaan myöhässä, että se olisi ollut täysin turhaa. Kontakteilta karkaamisen olen aiheuttanut ihan itse: Kola ei kestä samaa kuin Noki eli että kisoissa vapautan sen kontaktilta lähes välittömästi. Niinpä palataan vähän hidastetumpiin kontakteihin kisoissakin. Tokalla yrityksellä kontaktit sujuivat paremmin, kunhan olin ensin palauttanut kerran A:lle.
Nokin ekalla radalla kepeille vienti epäonnistui. Näytti ikään kuin Noki ei olisi nähnyt koko keppejä ja meni sitten toisesta välistä sisään. Saatiin vitonen. Toisella yrityksellä varmistelin kepit ja tehtiin rumaa väkisin väännettyä kepeille vientiä lukuunottamatta ihan ok nolla. :) Omat jalat tosin olivat aivan täydellisen puupökkelöt, kun pohkeet olivat jo edellispäivien urheiluista ihan jumissa ja alla oli jo kolme erittäin suoraviivaista ja siten ohjaajankin juoksemaan pistänyttä ratasuoritusta. Jalat melkein kirkuivat hallelujaa, kun yritin juosta loppusuoran puomia Nokin kanssa yhtä matkaa.
Lopputulemana Noki voitti koko maksien kisan ainoaksi jääneellä nollalla Robur-cupin osakilpailun - ja Kola tuli pronssille. :) (Sillä karmealla vitosen karkailuradallaan, siis. :D )
Tämä kisa oikein korostetusti nosti esiin jälleen sen faktan, että Nokin kanssa kisaaminen on vaivatonta ja luotettavaa. Minusta tuntuu, että Noki tietää mitä minä ajattelen ja minä tiedän, mitä Noki ajattelee. Minä luotan Nokiin ja Noki minuun. Olemme tiimi. Kolan kanssa kisaaminen on kuin eläisi jännitysnäytelmää. Koskaan ei voi olla ihan varma, mitä tapahtuu. Se on aika kuluttavaa, mutta toisaalta sitten, kun Kolan kanssa onnistuu ja yhteistyö sujuu saumattomasti, se on huikean palkitsevaa. :)
Päivämäärällä 13.8.2012 siis ensimmäistä kertaa oltiin samaan aikaan palkintokorokkeella kaikki me kolme: minä, Noki ja Kola. :) :) :)
Ekalla Kolan radalla Kola teki kaiken sen, mitä nyt tehdä voi. Se istui kyllä lähdössä mainiosti alas - mutta karkasi ennen lähtölupaa. Se teki kepit ihan mukavasti - mutta aloitti ne ensin väärästä kohdasta. Se juoksi kyllä kontaktit vauhdilla - mutta karkasi. ;)
Tokalla yrityksellä sitten otettiin lähtö hallitummin. En ekalla yrityksellä osannut keskeyttää rataa lähdöstä karkaamiseen, kun en ollut edes ajatellut, että Kola saattaisi karata. Niinpä reaktioni karkaamiseen olisi ollut niin autuaan myöhässä, että se olisi ollut täysin turhaa. Kontakteilta karkaamisen olen aiheuttanut ihan itse: Kola ei kestä samaa kuin Noki eli että kisoissa vapautan sen kontaktilta lähes välittömästi. Niinpä palataan vähän hidastetumpiin kontakteihin kisoissakin. Tokalla yrityksellä kontaktit sujuivat paremmin, kunhan olin ensin palauttanut kerran A:lle.
Nokin ekalla radalla kepeille vienti epäonnistui. Näytti ikään kuin Noki ei olisi nähnyt koko keppejä ja meni sitten toisesta välistä sisään. Saatiin vitonen. Toisella yrityksellä varmistelin kepit ja tehtiin rumaa väkisin väännettyä kepeille vientiä lukuunottamatta ihan ok nolla. :) Omat jalat tosin olivat aivan täydellisen puupökkelöt, kun pohkeet olivat jo edellispäivien urheiluista ihan jumissa ja alla oli jo kolme erittäin suoraviivaista ja siten ohjaajankin juoksemaan pistänyttä ratasuoritusta. Jalat melkein kirkuivat hallelujaa, kun yritin juosta loppusuoran puomia Nokin kanssa yhtä matkaa.
Lopputulemana Noki voitti koko maksien kisan ainoaksi jääneellä nollalla Robur-cupin osakilpailun - ja Kola tuli pronssille. :) (Sillä karmealla vitosen karkailuradallaan, siis. :D )
Tämä kisa oikein korostetusti nosti esiin jälleen sen faktan, että Nokin kanssa kisaaminen on vaivatonta ja luotettavaa. Minusta tuntuu, että Noki tietää mitä minä ajattelen ja minä tiedän, mitä Noki ajattelee. Minä luotan Nokiin ja Noki minuun. Olemme tiimi. Kolan kanssa kisaaminen on kuin eläisi jännitysnäytelmää. Koskaan ei voi olla ihan varma, mitä tapahtuu. Se on aika kuluttavaa, mutta toisaalta sitten, kun Kolan kanssa onnistuu ja yhteistyö sujuu saumattomasti, se on huikean palkitsevaa. :)
Päivämäärällä 13.8.2012 siis ensimmäistä kertaa oltiin samaan aikaan palkintokorokkeella kaikki me kolme: minä, Noki ja Kola. :) :) :)
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Kotkan tuloksista
Noki sijoittui tuloslistoja tarkasteltaessa näköjään Kotkan iltakisoissa agiradalla yhdeksänneksi. Erittäin yllättävää oli huomata, että Nokin aika olisi riittänyt nelossijaan, jos oltaisiin tehty nolla! Olen enemmän kuin hämmästynyt. Videolta omaan silmään eteneminen näyttää sellaiselta mukavalta rauhallisehkolta laukalta, ei missään nimessä kiitämiseltä tai kiihkeältä supervauhdilta. Tästä huolimatta etenemä on kuitenkin 4,28 m/s. Todellakin hämmästyttävää.
Yleensä Nokin etenemät pyörivät jossain vähän neljän metrin alapuolella. Näköjään kontakteilta vapauttamisen nopeuttaminen on nostanut etenemiä ihan kiitettävästi. :) Ja Nokin ehdottomaksi hyväksi on luettava se, ettei se edelleenkään harrasta kontakteilta karkailua, vaikka kisoja kolmosissa - ja sitä myöten myös noita nopeita kontaktilta vapautuksia - on jo kohta kolmisenkymmentä.
Kepeiltä on mahdollista vielä nipistää aikaa pois ja käännöksistä myös. Joten hitto vie. Mehän pistetään niille pahuksen bortsuille tiukkaa vastusta koko espanjalaisella sydämellä! ;)
Yleensä Nokin etenemät pyörivät jossain vähän neljän metrin alapuolella. Näköjään kontakteilta vapauttamisen nopeuttaminen on nostanut etenemiä ihan kiitettävästi. :) Ja Nokin ehdottomaksi hyväksi on luettava se, ettei se edelleenkään harrasta kontakteilta karkailua, vaikka kisoja kolmosissa - ja sitä myöten myös noita nopeita kontaktilta vapautuksia - on jo kohta kolmisenkymmentä.
Kepeiltä on mahdollista vielä nipistää aikaa pois ja käännöksistä myös. Joten hitto vie. Mehän pistetään niille pahuksen bortsuille tiukkaa vastusta koko espanjalaisella sydämellä! ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)