Tänään päästiin ekaa kertaa Kolan kanssa kokeilemaan kakkosten ratoja seuran omissa kisoissa Kivikossa. Oli jotenkin ihan erilainen fiilis startata kotikentällä, eikä kisajännityksestä ollut havaittavissa oikeastaan hiventäkään. Se oli ehkä jopa aika outoa.
Eka rata oli (minun mielestäni) vaikea ollakseen kakkosten rata. Tuloksia tuli ihan äärimmäisen vähän ja mekin otettiin radalta hylly.
Hyllystä huolimatta saatiin ekalla radallakin paljon hyviä juttuja aikaiseksi: lähdössä pysyin ihan tyynenä, vaikka Kola nousikin ilman lupaa ensin lähtöpaikalta ylös. Olin kuitenkin niin lähellä, että palasin hermostumatta takaisin ja saatiin hallittu lähtö tehtyä. :) Jälkikäteen tuli mieleen, että en ihan tarkalleen tiedä, missä vaiheessa koiraa saa vielä mennä palauttamaan lähtöpaikalle - mutta suoraan sanottuna olisin mennyt palauttamaan Kolan, vaikka siitä olisi tullut hylkäys.
Ekan putken jälkeen Kolan eteen lennähti perhonen ja siinä meni sitten hetki kalastellessa Kolan huomiota perhosen metsästämisestä takaisin agilityn pariin. :D Rupesin naurattamaan ihan kauheasti siinä radalla ja kun tultiin hyllyn kanssa maaliin, tuntui edelleen ihan hillittömän hyvältä, rennolta ja iloiselta.
Toka rata oli HUOMATTAVASTI ekaa helpompi ja olisi ollut varmaan ihan hyvät mahdollisuudet ottaa nollakin. Otettiin kuitenkin hylly. :) En edelleenkään tunne Kolalle oikeaa ohjaustyyliä niin, että se olisi selkärangassa. Tiedän, että sitä saa jarrutettua ja kiihdytettyä parhaiten oman liikkeeni rytmittämisellä. En kuitenkaan vielä tiedä, mikä hidastus aiheuttaa Kolassa käsijarrupysähdyksen ja mikä ei. Niinpä otettiin tokalla radalla kolme kieltoa, kun jarrutin ihan liikaa ja Kola tuli hypyistä ohi tai jätti hyppäämättä.
Radalla oli silti myös onnistumisia: kepeille vienti sujui ihan hirmuisen hyvin, vaikkei tuollaista kepeille törkkäämistä/vetämistä olla Kolan kanssa juuri harrastettu. Lisäksi kontaktit sujuivat hallitusti, kuten myös lähtötilanne.
Tokan radan jälkeenkin tuli taas ihan hillitön hyvän mielen ja onnistumisen aalto päälle. Ei siis mikään sellanen "jee tässä pitää nyt tuuletella ja olla muka-iloinen, kun meni muka-kivasti joku juttu" vaan ihan oikea tosi vahva onnistumisen tunne. Ja syykin on itselle täysin selvä: Kolan kanssa on käyty ihan hirveän pitkä tie, että ollaan päästy tähän pisteeseen, että voidaan kisata yhdessä. Ollaan taisteltu ihan miljoonien epäonnistuimisien ja vaikeuksien kanssa.
Ensimmäisenä ongelmaksi nousi lähtötilanne. Kola ei pystynyt istumaan lähdössä. Minä ärsyynnyin. Kola paineistui. Tämän ongelman kanssa työskenneltiin yli kolme vuotta ennen kuin tajusin, mikä mättää. Toisena ongelmana oli Kolan kierrosten ylikuumeneminen. Yritin korjata tilannetta kovemmalla käskyttämisellä ja sen jälkeen välinpitämättömyydellä. Väärin toimittu. Kolmantena pulmana oli rimojen ali juokseminen. En voinut ymmärtää kai melkein vuoteen, mistä kaikki johtui. Yritin korjata ongelmaa toimimalla ihan väärin. Ärsyynnyin ja hermostuin.
"Helppoahan" se on näin jälkikäteen nähdä, että jo lähtökohtaisesti koko homma meni ihan väärällä raiteella. Hermostuminen, ärsyyntyminen tai kieltäminen eivät saa Kolassa aikaan mitään positiivista. Sen olisi minulle varmasti voinut kertoa joku viisas jo vuosia, vuosia sitten. En kuitenkaan usko, että se olisi silloin auttanut. En olisi kyennyt vilpittömästi luopumaan ajatuksesta, että "mullehan et rupea ryttyilemään" tai "kyllä mä saan sut uskomaan ja pystyn saamaan sut kuriin". Enkä ihan takuuvarmasti olisi pystynyt myöntämään, että Kolan kanssa tavoitteiden asettamisen on PAKKO tapahtua hyvän mielen ja yhdessä tekemisen ilon kautta. Siinä ei voi olla painostamista, pakottamista tai hermostumista.
Näiden vuosien aikana minä olen käynyt läpi sen, miltä tuntuu luovuttaa ja todeta, että "ei tästä tule mitään". Kola on käynyt läpi sen, miltä tuntuu, kun minä en vain osaa enkä tajua enkä ymmärrä enkä näe, millaista kohtelua Kola tarvitsee kyetäkseen toimimaan. Se on kestänyt vuosien epäreilua kohtelua, jonka aikana se ei takuulla ole yhtään ymmärtänyt, miksi minä hermostun ja kiihdyn ja löyhkään adrenaliinille. Ja kaiken tämän jälkeen ja kaikesta tästä huolimatta pystymme nyt olemaan koirakko. Pystymme osallistumaan agilityn kakkosluokkaan. Olen löytänyt lähtörutiinin, joka sopii niin Kolalle kuin minullekin. Olen ymmärtänyt, että Kolan niskaan ei vain voi kaataa pahaa mieltä tai hermostumista. Se ei sellaista kestä. Eikä sen kai tarvitsekaan kestää - minähän sen "pakotan" tätä lajia harrastamaan. Minun tehtäväni on olla Kolalle reilu, ja Kola puolestaan vaihtokauppana tarjoaa ihan koko sydämensä ja keskittymisensä minun kanssani tekemiselle.
Tuon kaiken tajuaminen on jotain niin paljon enemmän kuin yksi tai kaksi tai kolme hyllyä.
En kai oikein pysty kirjoittamaankaan, miten paljon Kolan kanssa olen oppinut koirista. Ja ihan takuulla olen oppinut itsestänikin tässä sivussa aivan hemmetin paljon. Olen oppinut ihan vilpittömästi iloitsemaan Kolasta Kolana, epätäydellisenä maanantaikappaleena, jonka hermot eivät ole rautaa. Olen oppinut, että pitkäjännitteisyydellä ja periksiantamattomuudella voi saavuttaa ihan kauhean paljon. Lisäksi olen oppinut, että jossain kohtaa on pakko myöntää epäonnistuneensa ja joko luovuttaa lopullisesti tai sitten lähteä johonkin täysin uuteen suuntaan.
Onneksi en silloin eräänä talvena luovuttanut lopullisesti Kolan kanssa. Puoli vuotta taukoa agilitystä - vai enemmänkin - siinä kesti, että pystyin toteamaan olevani täysin väärässä, toimivani täysin väärin alusta loppuun. Ja tämän jälkeen onneksi päätin olla luovuttamatta ja etsiä uuden suunnan. Päätin iloita pienistä asioista ja ottaa Kolan harteilta pois minun onnistumisenpakkoni.
Se kannatti.
Ihana Kola. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti