En vain lakkaa hämmästelemästä Pikaa. Se on liioittelematta erittäin outo koira. Tai ainakin erittäin outo espanjanveskoira. Ainoa piirre, jonka tunnistan espanjanvesikoirille tyypilliseksi on herkästi käynnistyvä hälytyshaukku. Ja siihen ne perroille tyypilliset piirteet sitten loppuvatkin.
Miika toteutti aikansa kuluksi ultimaattisen koiratestin, joka jatkui käytännön osuudella hetkeä myöhemmin. Naureskelimme Pikan outoudelle ja erityisesti sille, miten Pikasta on vaikea saada irti juuri minkäänlaisia reaktioita. (Paitsi jos haluaa riehuttaa Pikaa, niin silloin kyllä saa kopterihännän liikkeelle ja leikkipureminen ja -painiminen alkaa.) Pika makasi maassa, joten Miika tarttui Pikaa hännästä ja havainnollisti, miten Pika ei edes avannut silmiään, vaikka sitä nykäisi hännästä. Nauratti. Hetken päästä Pika nousi ylös, jolloin Miika otti Pikaa etutassuista ja nosti Pikan "orava"-asentoon. Ei mitään reaktiota. Pika vain tuijotti eteensä kuin koomassa. (Se ei jännittynyt. Ei kiskonut tassujaan pois. Ei liikkunut. Ei _mitään_ reaktiota.) Miika päästi irti. Ei reaktiota. Miika nosti Pikan syliin ja käänsi selälleen. Ei _mitään_ reaktiota. Edes Pikan ilme tai korvien asento ei muuttunut. Miika tarttui Pika etutassuista ja hetken pojat soittelivat villisti ilmarumpuja. Ei minkäänlaista silmin havaittavaa reaktiota. Ja nyt en liiottele. Ilme pysyi edelleen täsmälleen samana tyynen rauhallisena. Miika laski Pikan sylistä. Ei reaktiota.
Sitten alkoi käytännön osuus. Petja ja Liina alkoivat tehdä lähtöä ulos. Lupasivat ottaa Pikan mukaan, joten Petja pujotti Pikan kaulaan pannan ja Liina otti hihnan käteensä. Ei reaktiota. (Tässä kohtaa kerrottakoon, ettei Pika ole lyhyen elämänsä aikana ehtinyt vielä koskaan ulkoilla ilman laumaansa itselleen kohtuullisen vieraiden ihmisten kanssa.) Petja avasi ulko-oven ja sinne ne menivät. Pikalla oli häntä normaalissa pystyasennossa ja se meni samoilla itsevarmoilla askelilla kuin se olisi aina ulkoillut juuri Petjan ja Liinan kanssa. Hetken kuluttua Petja, Liina ja Pika näkyivät ikkunasta olohuoneeseen. Siellä Pika marssi, häntä edelleen rennon letkeänä ilman mitään merkkiä siitä, että hommassa olisi sille jotain uutta tai ihmeellistä.
..ja siellä ne nyt ovat lenkillä.
Väitän melko varmaksi, että jos Pika muuttaisi tänään asumaan uuteen kotiin itselleen täysin vieraiden ihmisten luo, jäisi Pika uuteen kotiinsa täydellisen tyytyväisenä ja luultavasti se olisi aivan varma siitä, että elämässä ei ole tapahtunut mitään Pikaan vaikuttavia muutoksia.
Joululoman toistetuin lause tässä vaiheessa on "Ei Pika osaa tota temppua." Pika ei osaa tulla kutsuttuna sohvalle tai sänkyyn. Pika ei tule koskaan ikinä milloinkaan katsomaan, jos ihminen ojentaa kätensä kutsuvasti. Pika ei osaa väistää käskystä. Pika ei osaa mennä pois käskystä. Pika ei osaa aina tulla luokse käskystä, mutta se ei myöskään koe millään tasolla tarpeelliseksi mennä karkuun, jos joku tulee noutamaan. Pika osaa istua, mennä maahan ja agilityä. Se ei muista aina nimeään, mutta kaikeksi onneksi se rakastaa yhdessä tekemistä. Se on käsittämättömän itsenäinen ja sen hermot näyttäisivät olevan timanttiset. Toki se karjuu, koska a) oma ääni on paras ääni ja b) vahtiminen on jännää! Mutta sillä ei jää päälle ihmiselle / eläimelle / asialle huutaminen eikä se aristele tietääkseni mitään.
Sanalla sanoen: outo. (Ja toisella sanalla sanoen: kaunis.)
--------
Vastaavassa lauman ulkopuolisen ihmisen toteuttamassa ultimaattisessa koiratestissä jotakuinkin 100% tuntemistani perroista ainakin jollain tavalla ahdistuisi/paineistuisi/pyrkisi poistumaan tilanteesta tai vaihtoehtoisesti reagoisi ihmistä mielistellen. Lisäksi aivan ehdoton valtaosa tuntemistani perroista ei todellakaan lähtisi itselleen vieraan ihmisen kanssa täysin huolettomana lenkille. Kola ja Noki kuuluvat näihin ns. perinteisiin perroihin - Kola korostetummin ja Noki hillitymmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti