Tänä aamuna poikettiin "lomanormaalista" ja lähdettiin heti poikien aamupalan jälkeen autolla liikenteeseen. Haettiin Rovaniemeltä Sannan mukaan lähteneet Gimman ja Mökön kisakirjat Hertasta ja sitten köröteltiin Jakomäkeen aamulenkille. Autoja oli paljon parkissa jo aamukymmeneltä, mutta maastossa ei näkynyt ketään muita meidän lisäksi.
Käveltiin kaikessa rauhassa lyhennetty kierros ihanan viileässä ja varjoisessa metsän siimeksessä. Lähdettiin poikkeuksellisesti ensin kohti vettä, koska ajatuksena oli olla menemättä uimaan, kun rannat aamuhetkestä huolimatta varmaankin olivat jo pullollaan ihmisiä. On helpompaa pitää pojat pois vedestä, kun ei mennä tavallista reittiä. :D
Siinä sitten viimeisiä satoja metrejä lompsiessa katselin edellä hölkyttelevää laumaa. Pika rouski Nokia välillä hännästä ja välillä sinkosi minua kohti vammalaukoilla ja kopterihäntä pyörien sen näköisenä, että "Tykkään sustakin!" Kola laahusti rennon letkeänä keskellä pitkää heinikkoa, vaikka polkukin olisi ollut siinä ihan vieressä.
Tuli tunne, että laumani on kyllä jotakuinkin täydellinen. Toki olisi ihan maailman parasta ja vielä täydellisempää, jos Kolan kroppa kestäisi treenaamista ja vaikka kisaamistakin. Mutta ei se kestä. Arki on kuitenkin noiden kolmen kanssa niin.. niin jotain. Sellaista, että tätä tekstiä kirjoittaessakin olen saanut nauraa noiden pöljäilyille. (Pika pureskeli tyhjää jogurttitölkkiä ja samalla paukutti sillä itseään päähän pureskelun tahdissa. Kola änkesi itsensä pikkuruiseen kulmaukseen, että voisi olla vieressäni. Ja Noki makasi sohvalla kaikista aurinkoisimmassa kohdassa ja teki lämpöhalvauskuolemaa. ;) Kolme niin täydellisen erilaista koiraa, jotka kuitenkin laumana sopivat yhteen kuin palapelin palat. Mustavalkoiset pehmentävät Kolan hermoiluja, kun eivät lähde siihen mukaan. Kola pitää kuria, ettei homma mene ihan reuhaamiseksi. Pika pakottaa Nokin välillä irrottautumaan huolestuneen pikkuäiskän roolista. Noki tarjoaa Pikalle riehuseuraa ja Kolalle nöyrimmän palvelijan. Ja kaikki kolme tarjoavat minulle viihdykettä, läheisyyttä, syvää luottamuksen tunnetta ja harrastuskaveriutta.
Tällä hetkellä tuntuisi ihan suhteellisen kauhealta, jos pitäisi ottaa laumaan pentu. (Ei äiti, en ole ottamassa pentua. Voit huoahtaa helpotuksesta. ;) Ihan jo sillä, että se ainakin hetkellisesti rikkoisi tämän kokonaisuuden, joka tällä hetkellä toimii suhteellisen kitkattomasti. Kola kestää hienosti jopa sen, ettei Pika ole osoittautunut samanlaiseksi nöyristelijäksi kuin Noki. Pika murisee Kolalle takaisin, jos Kola ilman hyvää syytä yrittää paineistaa pikkumiestä. Ei se tappeluksi ole koskaan mennyt, koska Pika ei lähde viemään hommaa sen pidemmälle eikä Kolakaan ainakaan toistaiseksi ole kokenut Pikan kevyitä vastalauseita liian voimallisiksi nenille hyppimisiksi. Saattaahan se olla, että jossain kohtaa Kola pistää Pikan urputuksille pisteen, mutta sitten se vain menee niin. Ja aika karmealta tässä kohtaa - Pikan kisauran kynnyksellä - tuntuisi ajatus siitä, että käsissä olisi mitään osaamaton pentu-urpo, jonka kouluttamiseksi pitäisi käydä yhtä pitkä tie kuin Pikan kanssa. Huh.
..että onnea vaan niille blogin vierailijoille, jotka tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa elävät pentuarkea. Ei käy kateeksi! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti