sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Janakkala-viikonloppu: jee&buu

buu: 
Nokin kanssa lauantailta ei jäänyt historiankirjoihin kirjattavaa. Hyppäri ja viimeinen aksarata menivät hyllyttämisen puolelle. Keskimmäiseltä radalta ihan radan loppupuolella otettiin TAAS kiellosta vitonen, kun valssasin liian aikaisin (!!!!) ja sain vedettyä sillä Nokin pois takaakierrosta juuri ne ratkaisevat sentit, että kuono kävi linjan väärällä puolella. Hieman jo nyppii nuo kieltovitoset. Rimat ei putoile, kontaktit ei pauku, kepeillä ei tule mokia. Ja sit otetaan tyhmiä kieltoja, voi juutas.

Ja lauantain sää oli jotain aivan karmeaa. Sateisessa Mikkelissä ei haitannut sää yhtään. Mutta eilinen helle oli todella hermoja raastava. Oma keskittyminen meni siihen, että ärsytti ja ahdisti kuumuus. Aivot tuntuivat kaurapuurolta ja joka radalle lähdin fiiliksellä, ettei tähän tekemiseen nyt ole ollenkaan mitään järkevää otetta ja hallintaa. 

jee:
Kolan kanssa kurvattiin aikaisin sunnuntaiaamuna takaisin Janakkalaan. Ilma oli jo yhdeksältä painostava, kostea ja hikinen, mutta lämpötila ei aamutuimaan sentään noussut ihan yhtä korkealle kuin lauantaina.

Lauantaina paineistin mukana turistina ollutta Kolaa ja vein sen lämppähypyille tekemään lähtötilanneharjoituksia. Kola ottikin tilanteesta kaikki kierrokset irti ja haahuili lähdössä. Jes! Sain kerrankin treenattua lähtöä kisanomaisessa mielentilassa, mutta silti ilman radallelähtö"pakkoa". Kola ei halunnut millään tulla viereen istumaan, vaan tuijotteli keijuja ja menninkäisiä ympärillään ja muuttui kai kuuroksi. Otin Kolan hihnaan ja hinasin viereeni. Otin pannan pois ja "pakkoistutin", kuten Tampereella. Uskalsin tehdä tämän, koska nyt oli rauhassa aikaa tehdä toistoja ja katsella Kolan fiiliksiä ja edetä niiden mukaan. Ensin Kola jäkitti kovasti vastaan, mutta istui lopulta. Kehuin, päästin tekemään kepit ja palkkasin lelulla. Kola näytti kestävän pakkotoimet ihan hyvin, joten tehtiin toistoja varmaan kymmenen ja vähä vähältä Kola alkoi ymmärtää, että käsi takapuolella tarkoittaa istumista. Ei tarvinnut enää runnoa, vaan Kola istui itse pienellä painamisella eikä näyttänyt yhtään ahdistuneelta.

Tehtiin sunnuntaina kisaradan alussa sama systeemi. Vein Kolan hihnassa ihan lähtöpaikalle asti, otin rintakehästä otteen ja poistin pannan. Näin sain varmistettua, ettei Kola pääse haahuilemaan enkä näin ollen joudu metsästämään Kolaa ja ahdistamaan sitä kiinni ottamisella. Pannan poiston jälkeen painoin toisella kädellä takapuolesta ja siihen istui. :) Ja siihen myös jäi, kun lähdin itse omalle lähtöpaikalleni.

Rata tuntui erittäin simppeliltä ja olin ennakkoon aika varma, että ainoa, mihin nolla voi kaatua on rimojen putoilu. Rimat eivät pudonneet eikä mitään muutakaan yllättävää saatunut.

Nyt ollaan siis Kolan kanssa kakkosissa, yhdeksän ykkösten startin jälkeen.

Kävihän se snadisti nopeammin kuin Nokin kanssa. :D Ja koska kyse ei todellakaan ole ainakaan siitä, että koira olisi helpompi ohjata ja kouluttaa, kyseessä on pakko olla sen faktan, että olen itse treenannut hieman yli vuoden kisaratojen ohjaamista. :) Kolan on helpompi tehdä, kun minä tiedän mitä teen. Ja hyvä niin. Kolan pääkoppa ei takuulla kestäisi kisatilannetta, adrenaliiniani JA sähläävää ohjaajaa.

2 kommenttia:

Tassunen kirjoitti...

Onnea kakkosiin noususta! Meillä sama homma, Tictac nousi Tornion kisoissa kakkosiin seitsemännessä ykkösluokan startissa. Suurin este etenemiselle on sähläävä ja jännittävä emäntä... Kovasti jänskättää eka kakkosten startti sitten joskus, riittääkö maten taidot ja koiran vauhti mihinkään! Ihanaa lukea teidän blogia, onneksi tässä lajissa on emännänkin mahdollista kehittyä!

emilia kainulainen kirjoitti...

Onnea myös teille! :) Mä olen Kolan kanssa päässyt siitä jännittämisestä aika pitkälti irti - kun on ollut pakko. Joko olisin jatkanut kovaa jännittämistä ja jättänyt sen takia Kolan kanssa kisaamisen kokonaan tai vaihtoehtoisesti lopettanut jännittämisen ja jatkanut kisaamista. Valinta oli aika helppo. ;)

Rehellisesti sanottuna kakkosten startti ei jännitä yhtään siltä kannalta ajateltuna, että kyse on kakkosluokasta. Kyllä Kola osaa, ja jos ei osaa, niin mitä sitten. :) Ainoa, miltä kantilta seuraava kisa etukäteen hieman paineistaa omistajaa on lähtötilanteen sujuminen. En saa itseäni jännittymään edes sillä ajatuksella, että Kolan kanssa SITTEN joskus astellaan myös kolmosluokan startteihin. Kyllä niistä radoista selviää, kunhan minä pidän pääni kasassa ja huolehdin siitä, etten paineista suotta Kolaa liikaa. :)

Manipuloin itseni olemaan jännittämättä seuraavalla keinolla: Kylmän viileästi järjellä ajateltuna agility on lajina yksi kärpäsen kakka tässä universumissa. Kukaan ei huomenna enää muista, mitä Kola tai minä olemme tehneet kisaradalla, vaikka Kola olisi nostanut tuomariin jalkaa ja minä oksentanut pussin suulle. Ketään muuta ei kiinnosta kuin minua - joten se on aika vähän se. Miksi siinä tapauksessa pitäisi jännittää? Startteja on kertynyt jo pitkälti toista sataa ja väitän, että jos siinä ajassa ei saa universumissa tai edes Suomen mittakaavassa suuria mullistuksia aikaiseksi, niin onko sen sitten niin väliä, jos unohtaa radan tai kaatuu tai sählää? :)